maanantai 28. joulukuuta 2015

45 vuotta Englannin maaseudulla

Hesarin kritiikin ja osuvien näytösaikojen johdosta välipäivien leffaksi valikoitui 45 vuotta. Elokuva kertoo 45-vuotishääpäiväänsä valmistelevasta pariskunnasta. Miehen saama kirje tuo avioliittoa edeltäneen ajan ja naisen mukaan juhlavalmisteluihin. Vähitellen selviää mitä ennen avioliittoa on tapahtunut ja miten nämä tapahtumat ovat avioliittoon vaikuttaneet. Vai ovatko vaikuttaneet? Vastauksia ei anneta, vaan paljon jää katsojan päättelykyvyn varaan. Elokuva näyttää kauniisti yhdessä vanhenevan pariskunnan välisen rakkauden ja toveruuden, kaikessa hauraudessaan vielä vuosien yhteiselon jälkeen.

45 vuotta kestänyt avioliitto vaatii varmasti tiettyä kykyä ohittaa asioita niihin syventymättä, mutta jotenkin epäuskottavalta tuntuu tilanne, jossa näin tärkeät tapahtumat olisi vain haluttu unohtaa ja jätetty käsittelemättä. Toisaalta myös naisen mustasukkaisuus 45 vuoden takaisille tapahtumille tuntuu hämmentävältä. Leffan synopsis toteaa "Muutamia päiviä ennen 45. hääpäiväjuhlaa näyttää siltä, että jäljellä ei enää ole avioliittoa, jota juhlistaa." Siis anteeksi mitä? Niinkö pienestä se avioliitto olikin kiinni? Katsoja odottaa koko ajan jonkin kammottavan salaisuuden paljastumista ja kun salaisuus ei niin kammottava olekaan jää ihmettelemään oliko tässä nyt ainekset tämän luokan kriisiin. Vaan ehkäpä kriisiä ei ollutkaan kuin naisen mielessä - ehkä juhlavalmistelujen jännitys purkautui mustasukkaisuutena vuosien takaisia tapahtumia kohtaan.

Leffaa kantaa pääosaa esittävän Charlotte Ramplingin kasvot, joita kamera seuraa lähikuvissa. Berliinin elokuvajuhlien hopeinen karhu ei mennyt väärään osoitteeseen. Toinen kantava voima on sateinen Englannin maaseutu, joka luo melankolista tunnelmaa. Taidokkaasti toteutettu elokuva, jota on kaunis katsella. Loppu, joka pääosan esittäjän ilmeestä päätellen ei ole tarinan loppu, eikä onnellinen, pelastaa vähän. Tarina ei kuitenkaan ihan kantanut ja jälkeenpäin harmitti, että ne listalla ylempänä olleet leffat esitettiin niin kummalliseen aikaan, että meni sitten ilta tätä ihmetellessä.

Andrew Haigh: 45 vuotta
Iso-Britannia 2015

tiistai 22. joulukuuta 2015

Väkivaltaa ja katoamisia

Sain syksyllä mainoksen Iida Rauman uudesta teoksesta Seksistä ja matematiikasta ja pistin sen heti kirjaston varauslistalle. Sitä odotellessa lainasin hänen esikoisteoksensa Katoamisten kirja tutustuakseni kirjailijaan. Sittemmin Seksistä ja matematiikasta pääsi Hesarin vuoden parhaat -listalle, joten joku muukin sai idean lukea myös Katoamisten kirjan. Kun ei sitä siis enää saanut uusittua päätyi se lukujonossa seuraavaksi. Tätä kirjaa ei kyllä olisi kannattanut lykätä.

Kirjan päähenkilö on juuri muuttanut Turkuun tyttöystävänsä kanssa. Pääsykokeet jäivät väliin ja hän löytää töitä vanhainkodista. Isä on kadonnut ja äiti koittaa hoitaa omaa tuskaansa. Lapsuudenystävä tulee piirustuksiin ja ahdistusta hoidetaan sekakäytöllä ja maalaamalla. Nämä keinot eivät vie pahaa oloa vaan johtavat lopulta tilanteen kärjistymiseen ja parisuhteen kriisiytymiseen. Tueksi löytyy uusi ystävä: kosovolainen hoitajatoveri vanhainkodista. Kirjan taustalla on Turku, jokivarret ja lähiöt.

Tarina alkaa rauhalliseen tahtiin. Olen ehkä nuoruusvuosina saanut oman osuuteni huonoja leffoja ja kirjoja, joiden ainoa sisältö on päähenkilön seksuaalinen suuntautuminen. Ehkä tästä taustasta johtuen luin kirjaa aluksi hieman tympääntyneenä miettien, ettei ahdistuneen lesbon tylsä parisuhde jaksaisi kirjan verran kiinnostaa. Sitten kirja alkoi viedä mukanaan. Takautumat kertovat pikkuhiljaa mitä ennen ahdistumista ja parisuhteen tylsistymistä on tapahtunut. Lopulta kirjaa ei malta jättää käsistään kun haluaa saada selville mitä kaikkea oikeastaan onkaan tapahtunut.

Kirjassa on väkivaltaa muodossa jos toisessa. Vanhainkodissa hoitajiin ja potilaisiin kohdistuva väkivalta ei yllätä ja parisuhteissakin sitä tapahtuu. Sen sijaan tyttöjen välinen fyysinen väkivalta yllättää kouluaikojen kuvauksessa. Jään miettimään, etten itse asiassa muista poikienkaan nyrkkitappeluja kouluajoilta - elettiinkö me jossain lintukodossa siellä Kontulan ala-asteella? Vai onko aika kullannut muistot? Lopulta tuntuu, että jokaisen henkilön taustalta löytyy joku ahdistava väkivaltakokemus: koulukiusaamista, hyväksikäyttöä, sota, lapsen menettäminen.

Pieni sivujuonne heräsi päähenkilön puolison nimestä: Sofia. Muistuu mieleen toinen muutaman vuoden takainen teos, Laura Saven Paljain jaloin, jossa puolison nimi oli myös Sofia. Mietin, onko tämä joku tunnussana lesbopuolisolle - ne on nimettävä Sofioiksi. Eihän kenenkään nimi edes oikeasti ole Sofia! Piti ihan tarkistaa Väestöreksiteristä ja selitys löytyy sieltä: vuosina 1920-1979 ei "kenenkään" nimeksi ole annettu Sofia, sen sijaan vuodesta 1980 lähtien Sofia on ollut muotinimi. Kyse ei siis ole salaliitosta vaan tämän lukijan kuulumisesta eri sukupolveen.

Suosittelisin kirjaa kaikille Helsingin sanomien köyhyyskyselyyn vastanneille, joiden mielestä köyhyys ja syrjäytyminen johtuu omista valinnoista. Jäin itsekin kiinni ärsytyksestä päähenkilöä kohtaan kun luin, ettei hän ollut edes mennyt pääsykokeisiin. Kirjan edetessä selviää kyllä miksi pääsykokeet jäivät väliin, joten toivottavasti itsekin taas opin lisää empatiakykyä. Kun ei tiedä miltä taustalta ihmiset ovat elämäntilanteisiinsa päätyneet, ei kenelläkään pitäisi olla mahdollisuutta arvioida toisten mahdollisuuksia vaikuttaa köyhyyteensä tai syrjäytymiseensä.

Nyt odotan malttamattomana, että tulee minun vuoroni lukea Seksistä ja matematiikasta. Odotuksesta vaan tuleekin vähän suunniteltua pitempi, kun varauslistan sijalla 2/436 poistan varauksen sen vapauttamisen sijaan...

Iida Rauma: Katoamisten kirja
Gummerus 2011

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Mestarin elämäntyö


Henri Cartier-Bressonin laaja näyttely Ateneumissa on upea kokemus. Taidolla rakennettu näyttely saa ansaitsemansa puitteet hienossa museorakennuksessa. Marraskuisena perjantai-iltana museossa riitti muitakin valokuvasta kiinnostuneita, osin tungokseen asti.

Cartier-Bresson itse kieltää olevansa kuvajournalisti ja puhuu näyttelyssä olevassa videossa olevansa ennemminkin surrealisti. Tätä on hieman vaikea nähdä kuvissa, joiden jaottelu maittain ja aikakausittain tukee mielikuvaa journalistisesta dokumentoinnista. Ei ihme, että häntä pidetään kuvajournalismin isänä. Näyttelyä voikin katsoa lähes 300 upean valokuvan kavalkadina - tai sitten nostalgisina välähdyksinä ympäri maailmaa. Berliinin muuri, Leningradin Lenin-kuvat, Gandhi juuri ennen kuolemaansa... Ja kaikki tämä mestarillisina sommitelmina, ratkaisevalla hetkellä napattuna. Merkkihenkilöiden muotokuvien lisäksi kuvien kohteena ovat tavalliset kadunmiehet, -naiset ja -lapset.

"Saitko ideoita omiin kuviin?" kysyi seuralainen näyttelyn jälkeen. "Saitko itse?" kysyin, ja hän totesi, ettei osaa ottaa ideoita kun ei osaa ottaa kuviakaan. Vähän sama tunne itselleni tuli näyttelystä. Cartier-Bressonin ylivoimainen taidokkuus saa harrastajavalokuvaajan tuntemaan sellaista alemmuutta, ettei voi ajatella saavansa inspiraatiota jostain noin hienosta. Onneksi näyttelystä voi kuitenkin nauttia ihan vain esteettisenä ilon lähteenä. Pisteenä i:n päälle alemmuuden tunteissa jäi kamerakin kotiin, joten postauksen kuvat otettu parhaalla mahdollisella kameralla - sillä joka on aina taskussa.


Kannattanee hyödyntää välipäivät ja tammikuun alkupuoli näyttelyyn tutustumisessa tammikuun loppupuolen viime päivien ruuhkan välttääkseen. Mutta ehdottomasti kannattaa käydä tutustumassa näyttelyyn.

Henri Cartier-Bresson
Ateneum
23.10.2015 - 31.01.2016

maanantai 14. joulukuuta 2015

Leskimiehen tarina

Itkettää ja naurattaa. Helsingin sanomien esikoiskirjapalkintofinalisti Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kertoo tarinan kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna kuolee syöpään. Aapo jää yksin 6-vuotiaan Elsan kanssa. Kohtalo on epäreilu ja saamme lukea Aapon kiukusta ja surusta, sekä siinä sivussa pienen Elsan mietteitä äidin kuolemasta. Tätä kirjaa ei malta laskea käsistään.

Kirjan ensimmäisessä osassa käydään läpi Annan viimeiset hetket ja syöpähoidot, sekä takaumina Annan ja Aapon yhteinen historia. Toisessa osassa kerrotaan mitä tapahtuu Annan kuoltua; Aapon tuskasta ja lopulta uuden onnen löytymisestä.

Lehtolalla on sana hallussa ja hän kuvaa Aapon mielenliikkeitä huumorilla sävyttäen. Mitä kaikkea absurdia puolison menettämiseen liittyykään! Kirjan tapahtumat etenevät kuten asioiden toivoisikin etenevän. Kuten kansitekstissä sanotaan: "Aapo selviää, koska hänen on pakko". Niinhän se todellisessakin elämässä on, lesken on jatkettava elämää ja jos lapset ovat pieniä, ei aikaa omalle surutyölle ole helppo löytää. Kysymys kuuluukin: koska Aapo palaa loppuun tai aloittaa terapian selvitäkseen puolison kuoleman aiheuttamasta traumasta? Vai eikö puolison kuolema aiheuta hänelle pientä kiukuttelua pahempia seurauksia?

Kirjaa lukiessa muistui mieleeni toinen kertomus yksin pienen lapsen kanssa jääneestä isästä, Eve Hietamiehen Yösyöttö. Tässä vaiheessa alkoi myös ärsyttää vanhemmuuden käsittely kirjallisuudessa. Miksi yksinhuoltajaksi jääminen on kirjan arvoinen kokemus, jos kokijana on mies? Entä jos Aapo olisikin ollut nainen, jonka mies kuolee? Olisimmeko silloin saaneet lukea vaikeuksista valita tyttärelle mekko tarhakuvaan? Olisiko nainen voinut miehensä kuolinvuoteen äärestä tekstailla Tinderistä bongaamalleen miehelle?

Lehtola kertoo Tek-lehden (19.11.2015) jutussa mietteitä Aapon insinöörimäisyydestä: "Luulin kirjoittaessani, että romaanini insinööripäähenkilö Aapo on niin sanottu normaali ihminen. Lukijoilta olen sittemmin kuullut, että tämä juuri on meidän insinöörien yleinen harhakuvitelma itsestämme." Ehkäpä insinöörilukija myös lukee romaania kuvauksena normaaleista ihmisistä ja Aapon törmäily tuntuu vain luontevalta ja ainoalta oikealta tavalta reagoida tapahtumiin. "Sairaalassa Elsa istuu puisessa tuolissa sylissäni sänkysi vieressä, puree pilliä ja kysyy kahdeksantoista kertaa, milloin äiti tulee kotiin ja miksi sen puheesta ei saa selvää. - Lisähappilaitteen muovi muodostaa kaikukopan. Ja koska ääniaallot liikkuvat muovisessa umpiossa eri tavoin kuin ilmassa, äidin hengityksen ääni on erilainen, sanon Elsalle." Miten siihen muuten olisi voinut vastata?

Kirjailijan tuntien on vaikea lukea romaania vain fiktiona. Henkilöitä lukee vetäen yhtäläisyysmerkkejä todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Kyyneleet ovat silmissä useampaan otteeseen. Kirja ei kuitenkaan ole dokumentti, eikä sitä sellaisena pitäisi lukea. Koskettava se silti on.

Olen vaikuttuneena seurannut ystäväni muutosta tutkijasta kirjailijaksi. Esikoisromaanin ilmestyminen oli hieno saavutus ja iloitsin sen päästessä Helsingin sanomien kirjapalkintoehdokkaaksi. Odotan toki innostuneena myös alkuvuodesta julkaistavaa väitöskirjaa, mutta vielä enemmän toivon jatkoa Lehtolan kaunokirjalliselle uralle!

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Otava 2015

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Verta, hikeä ja kabareeta



Race Horse Companyn jo perinteinen, eli toista vuotta Suvilahden Kattilahallissa pyörivä White Nights -kabaree ihastuttaa ja hämmentää. RHC:n pojat jatkavat samalla linjalla kuin viime vuonnakin: loistava meno, poikamaista kohellusta, pilkettä silmäkulmassa - ja taiturimaisia esityksiä. Vierailevina tähtinä tänä vuonna Håvve Fjell, Princess Tweedle Needle Berliinistä, nuorallatanssija Natalie Good Kaliforniasta, sekä shown juontaja Bastard Keith suoraan New Yorkista.


Rony Hämäläinen sai ensimmäiset aplodit saatuaan röökin palamaan, mutta kyllä renkaan kanssa taiturointi kirvoitti aika paljon kovemmat aplodit. Loistava esitys - niin puvustuksen, meikin, rekvisiitan kuin akrobatian ja valaistuksenkin osalta.

Princess Tweedle Needle ja Håvve Fjell vetivät esityksen, jota ei ihan kaikilta osin pystynyt katsomaan. Neuloja, tulta, nauloja, verta - ja kahteen otteeseen. Loistavia esiintyjiä ja visuaalisestikin upea show. Mutta ei sitä naulaa pidä nenään tunkea!

RHC:n pojilla oli upeita härveleitä ja hienosti koko jengi käytössä härveleiden pyörittämiseen. Rauli Kosonen oli jättänyt viime vuoden hämmentävän elmukelmuosion pois, ja tyytyi vain esittelemään loistavaa akrobatiaa. Joka jatkui. Ja jatkui. Ja jaksaako se muka oikeesti vieläkin?!

Oma suosikkini oli kuitenkin Kalle Lehto, jolla oli niin hyvä meno päällä jongleeraushommissa, ettei pallojen putoaminen välillä haitannut ollenkaan. Itse asiassa sitä odotti, koska yleisö sai niin kuumia katseita palloja poimivalta esiintyjältä, eikä lopulta ollut ihan varmaa kuuluiko se jopa esitykseen.


Kattilahalli on sisustettu rennoksi hengailutilaksi ja tarjolla on pientä purtavaa sekä tietenkin alkoholijuomia. Kannattaa tulla ajoissa nauttimaan tunnelmasta. Vinkki: esitys alkaa samassa tilassa, joten kannattaa asemoitua niin, että näkee ensimmäisen härvelin. Esitys jatkuu lavalla, palaa takaisin salin puolelle, kiipeää väliajalla parvelle ja jatkaa taas salin ja näyttämön välillä vaihdellen. Yleisölläkään ei siis pääse peppu puutumaan. Ja pepusta puheenollen: siitä on puhe. Tarkemmin sanottuna sen nuolemisesta. Ja fistaamisesta. Bastard Keith yrittää järkyttää, mutta jos tällainen keski-ikäinen perheenäiti lähinnä miettii onko pojalle näissä asioissa jotain erityisen jännää, niin ehkei tämä keskivertokatsojaa kovasti kohauta.


Bastard Keithillä onkin kova työ juontajana kun muistissa on vielä viime vuoden upea Sophia Urista. Laulajana ja esiintyjänä Bastard Keith kyllä loistaa, mutta jutut eivät ihan lämmittäneet yleisöä. Bastard Keith -parka olikin jo saanutkin huomata, ettei suomalainen yleisö lähde esityksessä mukaan ihan samalla lailla kuin newyorkilainen. Hauskinta hänen esiintymisessään olikin suomalaisen yleisön armoton pilkkaaminen. Voisikin todeta, että illan heikoin lenkki oli yleisö. Puolustukseksemme on todettava, ettei katsomo ollut ihan täynnä. Tämän ongelman voisi siis vielä korjata myöhempiin esityksiin!

Race Horse Company: White Nights 2015
Suvilahti Kattilahalli
Tue-Sun 2.-20.12. at 19.00
 

torstai 3. joulukuuta 2015

Äitikortti pöytään

Anu Silfverbergin jo pari vuotta sitten ilmestynyt Äitikortti on taas ajankohtainen Olka Horilan dramatisoitua sen Kansallisteatterin näyttämölle. Tai no, ajankohtaistahan tämä teksti on aina jokaiselle ajattelevalle äidille. Silfverberg kirjoittaa kirjan alussa johdantona työlleen, ettei löytänyt kiinnostavaa pohdintaa äitiydestä vauvanhoito-oppaiden kivikautisten sukupuoliroolien ja mukarohkeiden huonoäiti-kirjoitusten väliltä. Tällä teoksella hän osuu kyllä juuri tuohon tarpeeseen ja harmittaa, etten lukenut tätä jo aikaisemmin - lukulistalla se toki on ollut ilmestymisestään lähtien.

Silfverberg kuvaa erittäin tarkkanäköisesti havainnoiden äitiyden ja vanhemmuuden kerrontaa mediassa. Yhteiskunnalliset näkökulmat jäävät tästä keskustelusta puuttumaan, koska kyseessä on niin suurta kansanosaa henkilökohtaisesti koskettava aihe. Olen tätä itsekin miettinyt: en olisi voinut viedä pientä 10 kk ikäistä esikoista päivähoitoon, vaan halusin jäädä kotiin häntä hoitamaan - ja samalla tiedostan kotihoidontuen naisille luoman loukun. Jatkuva vetoaminen siihen, että perheiden on saatava tehdä kullekin perheelle sopivia valintoja on todella hämmentävää kun samalla kaikki tilastot kertovat, että tämä kullekin perheelle erikseen sopiva ainoa vaihtoehto on se, että äiti jää vuosikausiksi pois työelämästä kotiin lasten kanssa.

Millaisen kuvan maailmasta kotiäiti sitten antaa lapsilleen: "Mitä täyspäiväisestä äidistä jää jäljelle kun identiteetti nostetaan pois? Äitiys - se on selvää. Ja mitä se on? Suhdetta lapseen. Entä millaista on olla lapsi, jos vanhempi kokee, että hänellä ei ole muuta identiteettiä kuin tuo suhde? Millaisen kuvan lapsi saa siitä, mitä ihminen noin ylipäänsä voi tehdä, ja millaista on olla ihminen ja elää tässä maailmassa toisten ihmisten keskellä, millaista on toimia yhteiskunnassa ja kulttuurissa, kokea asioita toisten kanssa?". Juuri tätä pohdin jo ensimmäisessä blogikirjoituksessani Knausgårdin innoittamana. Nämä kysymykset ovat juuri niitä, joiden takia meidän perheessämme ei mennä "lasten ehdoilla". En halua antaa lapsilleni käsitystä, että vanhempien olemassaolon tarkoitus on heidän viihdyttämisensä ja he ovat vanhempiensa ainoa ilon lähde.

Samalla kun kirja käsittelee niin osuvasti vanhemmuuden yhteiskunnallista puolta, ei Silfverberg pelkää myöskään tuoda henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita esille. Ei niitä lapsia noin vain tehdä. Eikä siihen tuskaan ja epätoivoon kun lasta ei kuulukaan oikein osaa varautua, vaikka olisi kuinka tietoinen siitä miten kauan raskaaksi tuleminen voi viedä ihan normitilanteessakin.

Silfverberg pohtii myös äitiyden absurdiutta: miten voi olla mahdollista, että toinen ihminen elää toisen ihmisen sisällä. Tämä on ajatus, jota itsekin olen pohtinut. Miten äitiys on jotain niin suurta ja erityistä ja käsittämätöntä ja kuitenkin niin tavallista ja jokapäiväistä ja yhteistä kaikille maailman äideille. Synnytys on jotain aivan uskomatonta, ja kuitenkin "kaikki nämä ihmiset ovat tehneet sen", kuten Silfverberg totesi synnärillä. Se ajatus synnyttämisen käsittämättömästä ihmeestä yhdistettynä sen jokapäiväisyyteen on jotain maailmankaikkeuden syntyyn verrattavissa olevaa.

Äitien jakaminen "kehityspuolueeseen" ja "kehitysmaapuolueeseen" on oivaltavaa. Tosiaan, "luonnonmukaiseen" äitiyteen pyrkivät "liinailijat" ja "vaippailijat" voisivat herättää ihmetystä kehitysmaissa, joissa vauvan jatkuva liinassa kantaminen on köyhyydestä nouseva pakko - ei mikään "luonnollinen" valinta. Itse kysyin intialaiselta kollegalta julki-imettämisestä häveliäässä Intiassa nähtyämme naisen temppelityömaalla vauvaa imettämässä ja hän totesi, että nainen on köyhä ja hänen on siksi pakko pitää vauva töissä mukana. Rinta ei ole rinta jos se on kastittoman köyhän rinta.

Tiedostava ihminen toki ymmärtää asioita rationaalisella tasolla, mutta äitiys saattaa sekoittaa pään. Silfverberg kuvaa hienosti pakkomiellettään imettämiseen, vaikka imetysopastukset välillä menevät täysin absurdin puolelle. Huomaan itsekin tuntevani outoa ylpeyttä siitä, että olen imettänyt molempia lapsia vuoden, vaikka rationaalisella tasolla ymmärrän täysin hyvin, ettei se ole mikään oma saavutukseni - sattui nyt vain maito riittämään ja lapset haluamaan rintaa. Toisaalta opin kyllä myöhemmin, ettei se mitään "oikeaa" imetystä ollut kun lapset äidin poissaollessa saivat korviketta pullosta. Mutta se tunne kun pieni ihminen käy ahnaasti rinnan kimppuun. "...se tuntuu lämpimältä ja pehmoiselta, historialliselta ja itkettävältä; se on silkkaa euforista, puhdasta, avaruuteen laajenevaa rakkaudentunnetta."

Kiitos Anu Silfverberg, että kirjoitit tämän kirjan! Juuri näitä ajatuksia olin itsekseni miettinyt ja tuntui hyvältä saada lukea niistä älykkäästi muotoiltuna ja laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin liitettynä.

Anu Silfverberg
Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013

maanantai 30. marraskuuta 2015

Keijukaisneuvoksen viikonpäivät


Kuva: HKT
Keijukaisneuvos Koo on kirjoittanut tieteellisen tutkimuksen ajasta ja sen olemuksesta - ”oppineita mietteitä keijujen (ja muiden henkiolentojen) ymmärtämiseksi.” Pääsemme tutustumaan viikonpäivien tanssiin Helsingin kaupunginteatterin ja Helsinki Dance Companyn esityksessä, joka huomioi pienet ja isot katsojat. Hieno lavastus ja upea puvustus tuovat sadunomaisen tunnelman ensi hetkestä lähtien.

Aikuista katsojaa naurattaa parransänkisen maananataiprinsessan vaikeus päästä sängystä ylös. Pieni katsoja toteaa vain, että kyseessä on kyllä naisen vaatteisiin pukeutunut mies. Lapset pääsevät mukaan esitykseen Keijukaisneuvoksen tarvitessa apua Lauantain aisoissa pitämiseen, ja Lauantain toikkarointi pitääkin oivasti pienimpien mielenkiintoa yllä.

Mustapukuisten ja -kasvoisten apukeijujen tanssi tuki hienosti viikonpäivien esitystä, erityisesti kohtauksessa, jossa kelattiin vähän aikaa taaksepäin pikakelauksella. Torstaikeiju sai heiltä tarvitsemansa tuen hienoon tanssiin. Jokaisella viikonpäivällä oli oma luonteensa ja esitystä tukivat kekseliäät lavasteet: viikonpäiväkone, suurennuslaite pikkuruisten olentojen tutkimiseen, oman tahdon omaava tennispallo ja hienot tulikärpäset osana tanssia.

Puolitoista tuntia kestävä esitys on pienimmille katsojille vähän turhan pitkä. Väliajalla pääsee jaloittelemaan, mutta silti on hieman vaikeuksia jaksaa loppuun asti. Yllättäen ikärajaan vaikutti oletettavasti myös esityksen väkivaltaisuus: viikonpäivien nyrkkeilymatsissa lyötiin kovien äänitehosteiden tuella suoraan naamaan ja sama nyrkkeilyteema jatkui vielä pään sisäisten äänien taistelussa. Aikuiskatsoja näkee slapstickiä Charles Chaplinin Kaupungin valojen tyyliin, mutta pienempi katsoja voi hämmentyä. Kannattanee siis vähintään pitää kiinni 5 v -suosituksesta.

Tällaista pitäisi kulttuuriharrastuksen lasten kanssa olla: lapsia aliarvioimaton yksityiskohtia myöten upeasti toteutettu esitys, josta myös aikuinen nauttii! 

Jyrki Karttunen
Keijukaisneuvos Koo
Koko perheen tanssiseikkailu
Helsingin kaupunginteatteri
Esityksiä Stoassa 5.12. asti

lauantai 7. marraskuuta 2015

Ihmiskauppa tulee iholle

Brittiläisen Lucy Kirkwoodin kirjoittama näytelmä ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin KokoTeatterissa oli hurja kokemus. Paperittomista seksityöläisistä - tai oikeastaan ihmiskaupan uhreista - kertova näytelmä tuo ilmiön yleisön iholle. Eikä ihme, kun näytelmä pohjautuu Kirkwoodin haastatteluihin seksityöläisten parissa ja KokoTeatterin esitys yhteistyöhön Pro-tukipisteen kanssa.


Kokemuksellinen teatteriesitys alkaa jo Svenska Gårdenin rappusia noustessa. Teatterin aula on valaistu bordellityyliin ja baarissa asiakkaita palvellut henkilö on mukana näytelmässä - ja näyttelijät mukana ohjaamassa yleisöä tilasta toiseen. Esitys etenee pienten huoneiden kautta isompaan saliin. Pienessä tilassa teoksen intensiivisyys tuli kirjaimellisesti iholle, kun Anna Anderson otti välillä fyysistäkin kontaktia yleisöön ja yleisö nyökytteli ja vastaili kuuliaisesti kysymyksiin. Fyysinen, (teatteri)verinen, vauhdikas ja koskettava esitys vei mukanaan ensi hetkistä alkaen. Välillä päähenkilö ärsytti, välillä tuli kyyneleet silmiin. Väliaika helpotti, hengähdystauko tuli tarpeeseen.

Esitys oli käytännössä Anna Andersonin monologia. Tuntui uskomattomalta miten hän jaksoi vetää yksin rankan esityksen pitäen koko ajan yleisön otteessaan. Venäjäjänkieliset osiot tulivat niin sujuvasti, että piti googlata näyttelijän tausta ja kyllä, suomalais-venäläinen ja Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta valmistunut näyttelijä osaa toki heittää repliikit venäjäksi ilman aksenttia. Joidenkin pitempien venäjänkielisten repliikkien osalta mietin jäikö venäjää ymmärtämättömältä yleisöltä jotain saamatta. Ehkä repliikkien ei kuitenkaan ollut tarkoitus viedä tarinaa eteenpäin, vaikka ne siihen toki istuivatkin. Babak ja Dijana eivät kuulosta venäläisiltä nimiltä, joten ehkä päähenkilön äidinkieli on tässä sovituksessa valittu näyttelijän mukaan.

Yhdessä kolmesta osiosta mukaan tulee afrikkalaistaustainen Gloria. Tämä osuus on esityksen heikoin lenkki. Teoksen intensiivisyydestä katoaa osa, kun Dijana ei enää puhu yleisölle vaan siirtyy dialogiin Glorian kanssa. Erot eri maanosista tulevien paperittomien kohtelussa olisivatkin ehkä kokonaan toisen näytelmän aihe. Jotain naisten välisestä ystävyydestä ja solidaarisuudesta - ja sen hauraudesta - kohtaus kuitenkin näyttää.

Lavastus on hieman halvan oloinen (mikä tosin ehkä sopii teemaan), mutta siinä on omat kekseliäät ratkaisunsa erityisesti tiloista toiseen siirtymissä. Vilkaise myös lähtiessäsi vielä ensimmäiseen tilaan. Ääni- ja valosuunittelu tukevat esitystä loistavasti. Ohjaaja Anna Veijalainen loihtii Anna Andersonin, valojen, äänten ja videoiden avulla tunnelmia, joilla tarinaa viedään eteenpäin - tai oikeastaan taaksepäin. Yleisölle selviää pikkuhiljaa miten Dijana on tilanteeseensa joutunut ja mitä on tapahtunut. Miten suurin odotuksin Itä-Euroopasta tullut nuori nainen on Englantiin päätynyt ja miten hänelle vähitellen valkenee mihin hän päätyy, hetkeä myöhemmin kuin yleisö sen on ymmärtänyt.

Esityksiä on vielä marraskuussa ja joulukuussa. Menkää katsomaan.

ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin
KokoTeatteri
marraskuu: 4 / 6 / 10 / 11 / 18 / 21 / 24 / 27.
joulukuu: 2 / 4 / 9 / 11. kaikki klo 19.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Ruusa jätti merkkinsä

Suvilahti on ehdoton suosikkini kaupunkikulttuurikohteista. Tänään vuorossa oli Make your mark - galleria ja maalikauppa. Galleria ja sen eteinen on hauskasti sisustettu Pasilan konepajan henkeen piikkilanka-aitoineen ja muine rekvisiittoineen. Mikäpä myöskään parempi sijainti maali- ja tussikaupalle kuin Suvilahden graffitiaitojen vieressä. Erittäin osuva konsepti Suvilahteen siis.



Ruusan (Rosa Kivinen) näyttely käsitti kymmenisen Helsinki-aiheista teosta. Värikkäistä maalauksista on helppo bongailla Helsingin eri kaupunginosia. Taiteilija kertookin tavoitteekseen herätellä ihmisten muistoja kotiseuduistaan ja kyllä sitä Suvilahti-aiheen kohdalla tuli tarkistettua mihin hintaan teos olisi myynnissä (ei ollut). Se jokin näistä kuitenkin jäi puuttumaan; kuvitustöitäkin tehneen graafikon työt tuntuivat - kuvitustöiltä. Missä on se "Mimmit peinttaa" -tyyppi? 6-vuotias näyttelyvieras osasi sanoittaa pettymyksensä: "eihän nää oo mitään graffiteja". Taisi vähän sama pettymys iskeä aikuiseenkin katsojaan: katutaiteilijanakin mainostetulta graafikolta ja tältä gallerialta olisi odottanut enemmän underground -meininkiä. Seuraavana galleriassa on vuorossa graffitin Suomen mestarin Traman näyttely, joten taidamme vierailla täällä marraskuussa uudemman kerran. Tuleva katutaiteilija saa kyllä marraskuussakin vielä pettyä kuullessaan olevansa edelleen liian nuori ostamaan spray-maaleja.


RUUSA// “HELSINKI”
2.–31.10.2015

Make your mark Garage / Gallery
Kaasutehtaankatu 1 (rakennus 6)
00540 Helsinki.
ma suljettu
ti – pe 12 – 19
la 11 – 16
su 12 – 16

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Amy käyttää päihteitä

Asif Kapadian ohjaama dokumentti Amy Winehousesta jätti vähän tyhjän olon. Käytinkö juuri kaksi tuntia jonkun laulajan huumeidenkäytön katsomiseen? Toki dokkari tuo esille laulajan kohtaaman hyväksikäytön, mutta onko sillä suurempaa merkitystä? Toivotaan, että on. Toisaalta, toiko Dianan kuolema muutosta paparazzien käytökseen?

Karua oli seurata kuinka paparazzit piirittivät Amya ja kuinka media nauroi kun laulaja töppäili. Hurjimpia kohtia olivat kohtaukset, jotka kuvasivat kuinka läheisetkin pyrkivät hyötymään hänestä. Isä, joka tuli kuvausryhmän kanssa tervehtimään maailmalta piiloutunutta tytärtään ja patisti tätä fanikuvaan ihailijoiden kanssa. Puoliso, joka toi huumeita sairaalassa makaavalle rauniolle. Lopuksi kaikkien tuntema päätös: 27-vuotiaana alkoholimyrkytykseen kuollut tähti.

Musiikki pelasti paljon. Amy oli mielettömän lahjakas laulaja ja lauluntekijä, ja dokumentin taustoittamana biisit soivat ihan uusin merkityksin. Sanoitukset tulevat suoraan tähden omasta elämästä, useimmat hittibiiseistä hyväksikäyttäjämiehen innoittamina. Kotivideot tuovat laulajan lähelle ja onhan dokumentti hyvin tehty. Ymmärrän kriitikoiden ylistyksen.

Dokkarin jälkeen olin silti lähinnä surullinen. En oikeastaan haluaisi viettää aikaa kenenkään luhistumista seuraten.

Amy
ohjaus: Asif Kapadia, UK 2015

Kiinalaisessa puutyöpajassa



Helsingin taidemuseo HAM tarjoilee katsauksen kiinalaiseen puusepäntaitoon Ai Weiwei @ Helsinki -näyttelyssä. Taidemaailman vaikutusvaltaisimpien Top 100 -listalla kakkoseksi noussut Ai Weiwei on supertähtisarjaa. Teokset yhdistävät kiinalaisia antiikkihuonekaluja, temppelin osia ja uudempaa tuotantoa pienistä teoksista valtaviin ison salin kattoon asti ulottuviin teoksiin.

Ai Weiwei tunnetaan myös ihmisoikeusaktivistina ja kiinnostavimpia ovatkin teokset, joiden tausta kerrotaan yleisölle. Esimerkkinä tässä näyttelyssä ensimmäistä kertaa nähtävä jätesäiliö, jonka taustalla on jätesäiliöön tukehtuneiden katulasten tarina. Monen teoksen esittelyssä kuitenkin todettiin vain tulkinnan jäävän katsojalle. Tyhjien puukehysten rivi oli yksi näistä teoksista.


Oma suosikkini teoksista on vanhoista antiikkijakkaroista koottu veistos, joka on yksinkertaisesti kaunis. Moni näyttelyn töistä olikin esimerkkejä upeasta puusepäntyöstä - sekä vanhasta, että uudesta. Näyttelyinfon mukaan nykyiset puusepät tosin olivat protestoineet antiikkihuonekalujen "tuhoamista" vastaan, mutta onneksi heidät oli saatu puhuttua ympäri.

Näyttelyseurana oli tällä kertaa nuoria taideharrastajia. Museon henkilökunta opasti pienempiä vierailijoita bongaamaan eläinhahmoja Valkoisen talon puuveistoskoristeista. Ainakin koira ja kala sieltä löytyi, itse bongasimme vielä leijonan. 6-vuotiaaseen teki vaikutuksen ison puuveistoksen kuvaus, jossa sanottiin sen koon tekevän katsojalle epävarman olon. Tästä huonon olon puusta hän kertoi kotonakin näyttelyn jälkeen.


Ai Weiwei täyttää HAMin yläkerran. Ensimmäisessä kerroksessa on tarjolla Taidesalonki 100 vuotta -näyttely, jossa on mahdollisuus kokeilla itsekin taiteilijan hommia asetelman piirtämisessä. Tarjolla on maalaustelineitä, paperia ja öljyväriliituja ja työn voi jättää muiden ihailtavaksi tai ottaa mukaan. Tervetullut toiminnallinen lisä ei-saa-koskea -museokäyntiin!


Ai Weiwei @ Helsinki Helsingin Taidemuseossa 25.9.2015-28.2.2016

maanantai 19. lokakuuta 2015

Homojen kanssa baarissa

G Lounge Skybar & Club avattiin hiljattain Forumin katolle. Yllättäen tällainen kerran vuodessa baarissa käyvä henkilö sattui paikalle avajaisviikonloppuna ja kokemus oli hämmentävä. Baarin tila on varsin epäkäytännöllinen baarille: yläkerrassa lasikuutio, jossa tanssilattia ja DJ ja alakerrassa baaritiski ja sen ympärillä kapea käytävä asiakkaille. Ahdasta on, vaikkei baari ollut täynnä.

Nyt-liitteen jutun perusteella kyseessä on "käytännössä homobaari", joka ei kuitenkaan halua profiloitua homobaarina. No, ainakin avajaisviikonloppuna alan ihmiset olivat paikan löytäneet, joten tämä lupaus tuli lunastettua.

Tilan haasteellisuuden lisäksi tunnelmaa latisti epäystävällinen henkilökunta. Baarimestarin töykeys sai miettimään onko tavoitteena vastaava profilointi kuin aikanaa Herkussa, missä naiset palveltiin aina tiskillä viimeiseksi. Silloin se tavallaan kuului konseptiin, mutta mikäli nyt ei ole tarkoitus profiloitua miesten baarina, niin ehkä myös naispuolisia asiakkaita voisi palvella ystävällisesti. Toisaalta lähtiessä kyllä samalla hissillä lähtenyt ovimies töykeästi ilmoitti perässämme tuleville miespuolisille asiakkaille, että tulkaa seuraavalla hissillä. Tämä hieman ihmetytti puolityhjässä hississä. Eipä tarvitse tänne tulla toista kertaa.

G Lounge Skybar & Club
Simonkatu 8, 8. krs,
ma-su 12-04.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Tottelemattomuuskoulussa

Ihana Jani Leinonen herättelee taas ajatuksia niin uusien kuin vanhempienkin teosten avulla. Tottelemattomuuskoulu on sekä näyttelyn nimi, että näyttelyn keskeinen teos ja työpajojen sarja.

"The most terrible things - war, genocide, and slavery - have resulted not from disobedience, but from obedience"

Näyttely on myös katsaus Leinosen tähänastiseen tuotantoon ja sieltä löytyvät kohuteokset Ronald McDonaldin kidnappauksesta sekä Hunger King-ravintola, joka jakoi rahaa kodittomille viime kesänä Budapestissä. Mukana on myös uusi teos, joka koostuu Leinosen eri kaupunkien kerjäläisiltä ostamista kerjäyskylteistä. Avajaisissa mukana oli kaksi romanialaista kerjäläistä, mutta he eivät näköjään kuulu teokseen jatkuvasti.


Erityisen loistelias on Made in China -teossarja, joka kuvaa ikonisia brändien tunnushahmoja. Leinonen on teettänyt maalaukset Kiinassa ja myynyt ne sitten kalliilla hinnalla Suomessa. Teos ja performanssi, jolla taiteilija tienaa, ja jossa tienaaminen on osa performanssia. Kelpaisiko tämä apurahataiteen vastustajille?

Hieman osoittelevalta sen sijaan tuntui teos, jonka tekstin "näkee lukea myös Mannerheimintieltä ja Eduskuntatalolta". Vaan turhaanpa näkee, kun kansanedustajat ovat sieltä evakossa.

Näyttelyn visuaalisuus ja värikkyys sekä tutut piirroshahmot saattaisivat tehdä siitä kiinnostavan kohteen myös lasten kanssa. Ainoa teos - tai sen osa - mistä en haluaisi lasten kanssa keskustella on Elovena-tytöistä se pornotähti, joka istuu jalat levällään puuropaketin kyljessä. Tämä teos myös osoittaa kuinka Leinosen "uhreiksi" joutuneet brändit eivät voi voittaa: Raision lakimiehen lähettämä vaatimus luopua Elovena-tuotemerkin käytöstä taiteessa on kehystettynä teoksen vieressä.

Varsinainen Tottelemattomuuskoulu jäi tällä kertaa käymättä kun aikaa lounastreffeillä piti jäädä siihen lounasosuuteenkin. Onneksi on Museokortti, niin voi joku päivä palata vielä koulunpenkille katsomaan opetusvideot tottelemattomuudesta.

Jani Leinonen: Tottelemattomuuskoulu Kiasmassa 04.09.2015 - 31.01.2016

Popular Posts

Sisällön tarjoaa Blogger.

Ota yhteyttä!

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *