Antti Holman Järjestäjä on miehisyys-projektin kimpussa painiva Tarmo. Tutustumme häneen ensin kirjastonhoitajana, mutta pian hän ottaa lähtöpassit kirjastosta ja saa unelmiensa työpaikan "Suomalaisen teatterin" järjestäjänä. Tarmo tutustuu näyttelijöihin ja ystävystyy ihastuksensa Danielin kanssa - tällä vaan taitaa olla tyttöystävä...

Näyttelijänä Antti Holma tuntee teatterinteon salat, ja lukija pääsee vilkaisemaan kulissien taakse. Kirjan parasta antia on kuitenkin alun kirjasto-osuus - ehkä yhtymäkohdat kirjakauppaan saavat entisen kirjakaupan tädin nostalgiafiiliksiin. Tapahtumapaikan vaihtuessa teatteriin pääsee lukija tutustumaan ihan uuteen maailmaan. Jokin kuitenkin mättää ja ote herpaantuu. En tiedä herpaantuiko lukijan ote kirjasta vai kirjailijan ote kerronnasta. Tarina alkaa saada absurdeja piirteitä, eikä lopulta enää ole ihan selvää mikä tapahtuu ja mikä on kuvitelmaa. Jostain syystä jo siinä vaiheessa kun järjestäjä kostaa häntä kiusanneelle näyttelijälle saattamalla tämän sairaalakuntoon tulee tunne, ettei noin voisi oikeasti tapahtua, ja sitten ei enää huvita lukea. Tämä on tavallaan hassua kun kyse on fiktiosta, mutta jostain syystä haluan lukiessa ylläpitää illusiota todellisista tapahtumista.

Kirjan kertoja vaihtui välillä Danieliin ja tämä ratkaisu oli hyvin hämmentävä. Tarmon osuudet kuitenkin olivat pääasiassa tarkkanäköisiä ja osin hillittömän hauskoja. Tämä kirja päätyi lukulistalle luettuani Holman muuttavan Lontooseen kirjoittamaan toista kirjaansa. Pitihän se selvittää millä pohjalla hän kirjailijan uraansa edistää. Kiinnostuksella jään odottamaan seuraavaa teosta.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014

Musiikkiteatteri Kapsäkin ohjelmistosta bongasimme kabareen Neuvosto-Venäjän historiasta. Satiiri alkaa lokakuun vallankumouksesta ja jatkuu aina Putiniin asti. Viiden esiintyjän (Lotta Kuusisto, Paavo Kerosuo, Kaija Kärkinen, Antti Korhonen ja Tommi Lindell) voimin lavalle marssitetaan johtajien kavalkadi: Lenin, Stalin, Brezhnev, Gorbatshov ja monta muuta. Näemme myös Juri Gagarinin, Saharovin, Trotskin vaimoineen maanpaossa, sekä kiinnostavia vähemmän tunnettuja hahmoja maan historiasta kuten Lazar Kaganovitsh ja Trofim Lysenko. Ensin mainittu seuraa johtajien kannoilla kautta historian, toinen on itseoppinut maatalousnero hämmentävine teorioineen. Ja se Gagarinin epäonninen kaveri - on jäänyt tämä historian käänne ainakin minulta piiloon, eikä edes nopealla googlauksella selvinnyt kenestä oli kyse ja mitä tapahtui.

Markus Leikolan käsikirjoittamaa ja Paavo Kerosuon ohjaamaa esitystä vievät eteenpäin venäläiset melodiat uudelleen sanoitettuna. Yllättävän monta venäläistä iskelmäsävelmää sitä tunteekin! Tosin voi olla, että tuttuus tulee suomalaisten versioiden myötä: Miljoona ruusua ja Krokotiili Geena lienevät tutumpia suomalaisin sanoituksin. Osin sanoitukset ovat hauskoja, mutta välillä tulee tunne, että pilkataan väärää tahoa. Kun lauletaan "Miljoona, miljoona, miljoona vankia, kulkee pitkin Siperian hankia" ja samalla taustalle heijastetaan kuvia vankileireiltä ei yleisössä naurata. Ja kun Leningradin piirityksestä lauletaan torakan olevan kuukauden juhla-ateria ja koiran maistuvan kuvitelmissa possulta, niin herää kyllä kysymys miten sodan uhrien kärsimys voi olla hauskaa kabaree-ohjelmaa? Onko venäläinen sodan uhri aina suomalaiselle sallittu pilkan kohde? Tähän ehkä osin liittyen: yllättäen kabareen yleisö koostui lähinnä eläkeläisistä ja heitä nämä kohdat tuntuivat kovasti naurattavan. Onko meillä sota-ajasta vielä niin lyhyt aika, että pilkka tuntuu oikeutetulta? Olisi kiinnostavaa nähdä voisiko kabareeta jatkaa vielä Syyrian sotaan asti ja nauraisiko yleisö sittenkin kun laulettaisiin lasten hautautumisesta raunioihin venäläisten pommitusten alla.

Huolimatta näistä kysymyksistä esityksellä oli hyvätkin hetkensä. Kommunismin haasteet selviävät johtajillekin, ja heidän luovat ratkaisunsa naurattavat. Pysähtyneisyyden aikaa kuvattiin aivan hulvattoman pysähtyneesti. Lopulta Prahan kevään päättymisen jalkapalloselostus saa yleisön nauramaan kippurassa. Alun kankeus ja kotikutoisuuden tunnelma väistyivät puoliajan jälkeen kun esitys pääsi vauhtiin ja lopulta osin ristiriitaisia tunteita herättäneestä esityksestä jäi hyvä fiilis. Hyvä, ettei poistuttu puoliajalla, mikä myös kävi mielessä.

Suuri ja Mahtava
Musiikkiteatteri Kapsäkki
Esitykset 16. ja 17.11. klo 19

Kiasman tarjosi upean taidepläjäyksen kesän kunniaksi: korealaisen Choi Jeong Hwan Happy Together -näyttelyn. Tämä oli pääasiassa sellaista helposti lähestyttävää nykytaidetta: iloista, värikästä, hauskaa, osallistavaa. Choi yhdistelee näyttelyssä uutta ja vanhaa, korealaista ja länsimaista. Siinä missä korealaisen PSYn Gangnam style kritisoi Soulin hienostokaupunginosa Gangnamin elämänmenoa, on Choi lähtenyt kauemmaksi, Gangbukin työläiskaupunginosaan ja sen katumarkkinoiden muoviseen tarjontaan.

Osallistumaan pääsi heti näyttelyn alussa rakentamalla jotain kukanmuotoisista värikkäistä palikoista Open flower -teoksessa. Teos, joka rakentuu kun yleisö sitä rakentaa ja purkaa. Heti alkuun huomasin, että tämä näyttely olisi loistava myös lasten kanssa vierailtavaksi.

Näyttelyn varmasti kuvatuin teos on kokonaisen huoneen täyttävä Happy happy. Katosta roikkuviin naruihin on ripustettu vieriviereen värikkäitä muoviastioita ja yleisö pääsee seikkailemaan niiden keskelle. Nyt tiedän miltä tuntuu eksyä muoviviidakkoon! Suurin osa teoksesta tuli rahtina Aasiasta, mutta osan taiteilija hankki paikan päällä Kallion kirpputoreilta ja Kierrätyskeskuksesta. Oikeaa kierrätystaidetta siis.


Katossa pullisteleva kukkakristallikruunu - Flower chandelier - on ihastuttava ja rauhoittavaa katseltavaa kukkien täyttyessä ja tyhjentyessä oman rytminsä mukaan.


Hurmaava on myös Love me -teoksen pinkki possu, joka levittää siipensä kuin lentoon lähdössä. Sika, joka on vaurauden merkki toisaalla, kielletty ja likainen toisaalla. Ja nyt pinkki ja kiiltävä ja rakastettava.

Samalla kun näyttely on hauska ja muovinen, se on myös kriittinen kulutuskulttuuria ja kaiken sarjatuotantomaista muovisuutta kohtaan. Huomenna vielä ehtii - me taidetaan ottaa uusintakäynti, että lapsetkin pääsevät näkemään tämän!

Choi Jeong Hwa: Happy Together
Kiasma 22.4.-18.9.2016

Ympäri ämpäri on lapsille suunnattua nykysirkusta. Esitys kertoo pienestä sirkusseurueesta ja sen kiertue-elämästä. Esiintyjinä ovat Kalle Lehto ja Susanna Liinamaa, ja musiikista vastaavat Ben Rogers sekä Sami Tammela. Esitykseen mahtuu jongleerausta, tanssia, akrobatiaa ja saippuakuplia. Ja ilmapallonnielijä. Ja apina ja banaani. Tosin yleisön joukosta valistetaan heti esityksen aluksi, ettei se kyllä mikään oikea banaani ole, vaan banaaniksi pukeutunut mies. Koska sen JALAT näkyy!

Apina ja banaani olivat myös meidän pienempien suosikki, vaikka aluksi vähän jännittikin eikö esityksessä ole muuta kuin kitaraa soittava apina. Banaania jahtaava apina sai kuitenkin yleisön vääntelehtimään naurusta ja vielä kotimatkalla mietittiin miten se banaani käänsi sitä silmälasien lippaa siinä lopussa. Ennen esitystä lapset pohtivat, ettei tässä esityksessä varmaan ole eläimiä kun ollaan Suomessa. Niin vaan lavalle ilmestyi apinan lisäksi heppoja, elefantteja ja käärme. Aikuiskatsojaa nauratti poistuessa bongattu keppihevosparkki salin ulkopuolella. Ja aika moni muukin kohta esityksessä! Silloinkin kun ei naurattanut oli hymy huulilla, tämä oli sellainen hyvän mielen esitys: taitavaa, hauskaa, tyylikästä.

Race Horse Company on tuttu Suvilahden White Nights -kabareesta. Siinä missä kabareen kaikkia osia ei missään nimessä voi sanoa lapsille sopiviksi, voi tämän lapsille suunnatun esityksen kaikkia osia kyllä hyvinkin sanoa aikuisille sopiviksi. Itse asiassa yleisössä oli aika monta aikuista, joilla ei edes näön vuoksi ollut lapsia mukana. Tässä esityksessä oli mukana kabareista tutuksi tullut hieman kajahtanut hyvä meininki, hyvällä musiikilla säestettynä. Musiikki on tätä esitystä varten sävelletty.

Race Horse Company: Ympäri ämpäri
Uuden sirkuksen keskus Cirko
15.-18.9.2016
(kuva: RHC)

Kapsäkin lasten ohjelmistosta löytyi Keski-Uudenmaan Teatterin vierailu Viiru, Pesonen ja Kososen kukko. Viiru ja Pesonen lähtevät Lappiin telttavaellukselle, vaikkei retki ihan Lappiin asti taida viedäkään. Kotiin palattuaan heidän luokseen tulee naapurin Kosonen, joka tuo heille kukon. Pesosen kanat ilahtuvat kovasti saadessaan kukon joukkoonsa, mutta Viiru ei kestä kukon jatkuvaa kiekumista. Pesonen koittaa neuvotella sopimusta kukon kanssa, jotta rauha palaisi eläinten keskuuteen.

Lapset ovat täysillä mukana esityksessä, ja mitä enemmän Viiru tuskastuu kukon kiekuessa, sitä kovempaa yleisö kannustaa kukkoa: "Uudestaan!!". Ammuvaa lehmää säikähtävä Viiru räjäyttää yleisön nauruun - niin lapset kuin vanhemmatkin.

Jari Hämäläisen kukko on juuri niin rehvakas kuin pitääkin ja saa lapset innostumaan "se kun se kukko pullisteli niin paljon, se oli hauskaa!". Oma suosikkini oli kuitenkin Seppo Halttunen, joka oli aivan loistava Pesosena jahkaillessaan. Puvustusta myöten loistohahmo! KUT on aallonharjalla sukupuoliroolien sekoittamisessa (vrt. Ryhmäteatterin Kesäyön uni), ja kanana oli Kasper Kaijanen. Lapset väittivät esityksen jälkeen kivenkovaan, että kana oli nainen, joten roolisuoritus lienee onnistunut.

Esitys on nähty alunperin Krapin kesäteatterissa. Mukavaa, että Helsinkiläisillekin tarjoutui mahdollisuus nähdä näytelmä. Matka Keravalle kun olisi vähän turhan haastava!

Keski-Uudenmaan Teatteri: Viisu, Pesonen ja Kososen kukko
Esitykset jatkuvat keväällä 2017
(Kuva: KUT)

Meeri Koutaniemen Maattomat-näyttely kertoo Kolumbian maattomien ihmisten kohtaloista. Näyttely on esillä Kampin kappelin aulatiloissa suurina julisteina. Euroopan pakolaiskriisin keskellä saattaa unohtua, että Kolumbiassa on ollut käynnissä vuosikymmeniä kestänyt konflikti, jonka seurauksena maassa on kuusi miljoonaa pakolaista. Maanviljelijät ovat menettäneet maansa ja kotinsa paetessaan taisteluita ja pahimmassa tapauksessa maat on myyty eteenpäin epäselvissä olosuhteissa. Konfliktin aikana on anastettu kahdeksan miljoonaa hehtaaria maata ja maaomaisuuden epätasainen jakautuminen suurtilallisten ja pienviljelijöiden välillä on yksi konfliktin syistä. Vaikka omistusoikeus maahan olisikin säilynyt, voi palaaminen olla liian vaarallista.

Koutaniemen upeat potretit maattomista näyttävät heidät rohkeina ja eteenpäin katsovina. Lähetysseuran Lea Pakkasen tekstit kertovat koruttomasti tarinat kuvien takana. Näyttely pohjautuu Koutaniemen ja Pakkasen Kolumbiassa tapaamien maattomien tarinoihin. Tämä on koskettava näyttely.

Tila on hieman haasteellinen näyttelylle, koska teokset sijaitsevat kapean aulatilan reunoilla ja kappeliin matkalla olevat ihmiset kulkevat aulan halki. Toki kappeli itsessään on upea rakennus ja hieno paikka näyttelylle. Kesäaikaan sisäänkäynti on jostain syystä eri puolella kappelia kuin talvisin.

Näyttely on osa Suomen Lähetysseuran Tasaus-kampanjaa, ja näyttelytilasta löytyy kampanjaesitteitä lahjoitustietoineen.

Meeri Koutaniemi: Maattomat
Kampin kappeli 5.–11.9.
ma–pe klo 8–20, la–su klo 10–18

Syksyn perinteisistä Korkeasaaren Kissojen öistä ensimmäinen oli perjantaina. Me suuntasimme paikalle pian tapahtuman alettua, tähtäimessä ehtiä amurinleopardien ruokintaan klo 16.30. Melkein siihen ehdimmekin, eikä haitannut olla vähän myöhässä: leopardit eivät juuri olleet herkkuihin koskeneet. Eivätkä kyllä vaikuttaneet olevan niistä kovin kiinnostuneita sinä aikanakaan mitä vietimme Kissalaaksossa.


Kun Kissalaakson meininki vaikutti hiljaiselta, päätimme suunnata Amur-teltalle hakemaan kasvomaalaukset. Teltalla ei ollut jonoa, joten tämä ohjelmanumero sujui varsin jouhevasti ja hurjien kissapetojen kanssa jatkoimme ravintola Pukin grilliteltalle. Telttaa vasta viriteltiin, mutta ruokaa sai ja taskuleipien kanssa sai istua Pukin terassille. Miehet bondasivat siinä myyntitilanteessa niin, että lihaa tuli "kunnolla" ja yllättäen vannoutuneelta nuorelta lihansyöjältä jäi osa syömättä kun annos oli niin iso. Kiitokset myös korttimaksumahdollisuudesta teltalla (hätävaraksi lapsen säästöpossusta ryöstetty käteinen pääsi siis retken jälkeen takaisin säästöpossuun).

Korkeasaaren vuosikorttien paras puoli on niiden suoma vapaus: kun sinne voi mennä koska tahansa, ei koskaan ole tuskaa nähdä kaikkea kerralla. Niinpä vietimme taas pitkän tovin leikkipaikalla. Hymyilimme vain myötätuntoisesti lapsille, joiden vanhemmat kiirehtivät lapsia jatkamaan matkaa ehtiäkseen nähdä niitä eläimiä.

Kyllä mekin vielä palasimme Kissalaaksoon - tosin lähinnä äidin navigointivirheen takia - ja ehdimme nähdä juuri ruokitut pikkupandat ja manulit. Ilvekset olisivat olleet ruokintavuorossa, mutta tungos oli sellainen, ettei mitään olisi nähnyt, vaikka olisi paikalle jäänyt. Jatkoimme siis matkaa saaren toiselle puolelle Karhulinnaan, jossa pieni villipeto pääsi askartelemaan vielä kasvomaaliin sopivat korvat. Tassupaja, jossa korvat askarreltiin, oli erittäin hyvin toteutettu. Korvat olivat valmis konsepti: ovella materiaalit käteen ja pöydässä ohjeet toteutukseen. Lisäksi vielä avustajia kiertelemässä jakamassa vinkkejä. Tämä askartelu ei ollut kiinni äidin kekseliäisyydestä.

Puoli kahdeksan aikaan suuntasimme kotia kohti ja kauhistelimme jonoja portilla - näytti olevan yhtä pitkä jono ennakkolipuilla tuleville kuin kassallekin. Oli siis oikea valinta tulla heti tapahtuman alettua! Toisaalta tämä tarkoitti sitä, että bändit jäivät näkemättä, eikä hiekkadiskoonkaan ehditty. Ohjelmaa olisi siis riittänyt isommillekin vierailijoille. Toisen seuralaisen mielestä parasta illassa olivat värikkäät lyhdyt ja ulkotulet, vaikkemme jääneet hämäräntuloon asti niitä ihailemaan. Meidän iskujoukkomme poistui kuitenkin tyytyväisenä kivaan iltaan (ja ajoissa nukkumaan pääsyyn!).

Kiitokset tapahtumasta, joka toimi ja jossa pienet osallistujat oli otettu monin tavoin huomioon! Alkaen Korkeasaareen saapumisesta, missä heti portin jälkeen meidät huhuiltiin hakemaan lapsille rannekkeet, joihin kirjoitettiin äidin puhelinnumero. Loistavaa! Onneksi ei (tällä kertaa) tullut hukattua lapsia ja rannekkeet olivat vain kiva muisto illasta. Isompikin sankari totesi, ettei oikeastaan tarvitse sellaista kun voi soittaa omasta puhelimesta jos eksyy, muttei vastustellut rannekkeen laittamistakaan. Kotona ei olisi saanut pestä kasvoja, ja korvat olivat käytössä vielä seuraavana päivänä.

Korkeasaaren kissojen yö
2.9. & 9.9.2016 klo 16-24
(Sivun yläreunan tapahtumalogo Korkeasaaren)

Kudottujen kujien kaupunki kertoo Elianan ja Valeria tarinan Seittien talosta. Talo sijaitsee saarella, jota johtaa Neuvosto ja jolla noudatetaan Neuvoston sääntöjä. Neuvosto suojelee kansalaisia unennäöltä ja lukitsee Unennäkijät Tahrattujen taloon. Eliana ja Valeria kohtaavat kun Seittien talon edestä löytyy nainen, jonka kimppuun on hyökätty. Nainen on Valeria ja häneltä on leikattu kieli, joten hän ei pysty kertomaan mitä on tapahtunut. Hänen kädestään löytyy kuitenkin tatuoituna Elianan nimi, joten tämä pyydetään paikalle. Vähitellen Eliana ja Valeria ystävystyvät ja alkavat selvittää Valerian vanhempien kuolemaa ja saaren outoja tapahtumia.

Kirjan maailma saa lukijan tuntemaan itsensä Unennäkijäksi. Vähän kerrallaan selviää lisää saaren todellisuudesta Kutojaneitsyen silmien alla, mutta kaikki on kudottujen seittien takana piilossa ja näkyy sieltä välähdyksinä kuin seittien läpi heijastuen. Tarina on kaunis ja yllättävän koukuttava myös tällaiselle fantasiakirjallisuutta välttelevälle lukijalle. Mitä kaiken takana on? Onko unirutto totta vai onko kyse jostain muusta? Ja lopulta lukija ei enää tiedä tapahtuvatko asiat saaren todellisuudessa vai Elianan mielessä - ja onko näillä eroa.

"Kasvoissaan merkkejä kantavat ja seinien sisälle teljetyt raapivat ovia kunnes heidän kyntensä katkeavat, ja heidän untensa painon alla kaupunki vajoaa ja rakoilee, paalut ja peruskivet talojen alla siirtyvät sijoiltaan ja murenevat, rantojen ja kanaalien reunaviivat syöpyvät mereen."

Kirjan kansilieve kertoo Itärannan kirjoittaneen kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Jään miettimään minkälaisia termejä hän on käyttänyt englanniksi. Saaren elämästä kertovat sanat ovat kauniita ja kuvaavia: Unennäkijät, Sanantuhkaus, Musteellamerkintä. Voiko tällaisia sanoja olla englannin kielellä?

Hesari listasi kesällä 21 suomalaista sateenkaariromaania. Emmi Itärannan lisäksi listalta löytyi myös Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjan sankari, valokuvaaja Mikael pelastaa metsänpeikon kiusaajien kynsistä ja vie kotiinsa tervehtymään. Hän kiintyy peikkoon ja on valmis ottamaan melkoisia riskejä suojattinsa puolesta. Siinä ohessa luemme enkelinkiharaisen sankarin miesseikkailuista ja nämä todellisuuden palaset ovatkin se kiinnostava osa kirjassa, kaikessa tavanomaisuudessaan. Yhtä ei voi saada, ja niitä, jotka saisi ei halua. Ihmis-eläinsuhteen kuvauksesta jää sen sijaan vähän huono maku suuhun: ovatko homot vähän sellaisia eläimiinsekaantujia? Vai tekeekö Sinisalo tässä pilaa näistä ajatuksista? Toisaalta juuri villipedon tuominen urbaaniin kerrostaloasuntoon tuo kontrastia. Loppuratkaisu on sadunomaisuudessaan herttainen.

Sinisalon teoksessa vuorottelevat eri kertojat sekä "faktat": peikoista kertovat lehtiartikkelit ja kirjallisuuskatkelmat. Tämä ratkaisu tuo lukukokemukseen toden tuntua, ikäänkuin meiltä olisi vain jäänyt jotain huomaamatta ja todellisuudessa metsissämme asuisikin peikkoja. Tämä kerronta tekee kuitenkin lukukokemuksesta pätkittäisen, eikä pitkiä tietokirjakatkelmia jaksaisi lukea. Kirja sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000 ja hetken mietin miten olen onnistunut välttämään minkään tiedon kirjan sisällöstä tai muodosta. Asuin kuitenkin silloin ulkomailla, joten ilmeisesti on jäänyt suomalaisen kirjallisuuskeskustelun seuraaminen silloin väliin.

Kirjassa on kohta, jossa Enkelin exä kritisoi homobaarissa istuvaa heteronaista baarinvalinnasta imagonsa kohentamiseksi. Muistan, miten juuri 2000-luvun alkupuolella oli muotia käydä homobaareissa ja osoittaa näin avomielisyyttään ja ehkä sitä "rankkuuttaan". Nyt jäin miettimään onko tämä mennyt pois muodista, vai olenko muuten itse niin pihalla baariskenestä, etten vain tiedä missä baareissa "rankat" tyypit nykyään käyvät.

Molemmat teokset olivat omalla tavallaan kiinnostavia lukukokemuksia. Joskus on hyvä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja lukea ihan jotain muuta, mutta kyllä nyt saa taas tovi vierähtää ennen seuraavaa spekulatiivisen fiktion annosta.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000

Puotilan kesäteatterista on muodostunut heti ensimmäisestä toimintavuodestaan lähtien kesän odotetuin lastenkulttuuripläjäys. Siis ainakin vanhemmille on muodostunut, ja kyllä lapsetkin ovat tuntuneet viihtyvän. Tänä kesänä käsittelyssä on Saapasjalkakissa. Totuttuun tapaan kahden näyttelijän (Karo Lauronen ja Mikko Lauronen) voimin esitetty klassikko saa yleisön seuraamaan esitystä intensiivisesti ja välillä räjähtämään nauruun. Välillä turvaudutaan käsinukkeihin kun näyttelijät loppuvat kesken, mutta kertaakaan ei ote herpaannu. Parasta on kun lapset ja aikuiset nauraa räkättävät samoille jutuille, vaikka osa vitseistä vaatiikiin ehkä hieman enemmän elämänkokemusta auetakseen. Musiikkinumero improvisoidaan lapsilta saatujen ehdotusten mukaan, ja yleisö elää täysillä mukana.


7-vuotiaan katsojan arvio: "Se oli hauska ku siinä oli niitä yllättäviä käänteitä: ku se prinsessa tuli ja sit ku se kissa rupes puhumaan." (Lisäksi hän korosti, että on vähän vaikea enää muistaa esitystä kun siitä on jo yli kuukausi aikaa ja äiti häpeää bloginsa kesäistä laiminlyöntiä.) 5-vuotiaan mielestä parasta oli kun se prinsessa oli niin pieni ja se, että kissa alkoi puhumaan, eikä esityksen muistamisessa ollut mitään ongelmia. Vähän hauska ja vähän outo esitys, kuului yhteenveto.


Puotilan kartanon pihalla oleva näyttämö ja katsomo ovat ilahduttavan kesäinen kokonaisuus. Samaisella pihalla esiintyi aikanaan Ylioppilasteatterin kesäteatteri. Viime kesänä tarvittiin vilttejä katsomossa ja myötätunnolla katselimme katetusta katsomosta kylmässä sateessa esiintyviä taiteilijoita. Tällä kertaa pärjättiin ilman vilttejä, eikä edes satanut. Välillä vierestä kulkevan kävelytien käyttäjien päät kääntyvät ohi mennessä, mutta lähellä sijaitsevien palstojen viljelijät kitkevät tottuneesti rikkaruohoja näyttämön touhuista välittämättä. Kartanon pihapiiristä löytyy kahvila Svenkka välipalan nauttimiseen.

Saapajalkakissa
Ohjaus: Samu Loijas
Puotilan kesäteatteri
Esitykset elokuussa: 3.-7.8.2016

Kuva: Tanja Ahola

Shakespearen kuolemasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 400-vuotta ja juhlan kunniaksi Ryhmäteatteri on valinnut kesäteatterikappaleekseen Kesäyön unen. Komedia rakkaudentaikojen sekottamien ateenalaisten nuorten eksymisestä keijumetsään, aristokraattien häistä ja keijukaispariskunnan riidoista. Robin Svartström ja Minna Suuronen ovat sekä hääpari että keijukaispari: Theseus ja Hippolytes, Oberon ja Titania. Esityksen kantavia voimia molemmissa tyylikkäästi vedetyissä rooleissaan.

Esityksessä on sekoitettu esiintyjien ja roolihahmojen sukupuolia historiallisena kunnianosoituksena tyylille, jolla näytelmää joskus tehty. Pyry Äikää näyttelee Helenaa ja Noora Dadu Lysanderia. Tällä on ehkä haettu jotain syvempää merkitystä ja kommenttia sukupuoliin roolina ja performanssina, mutta karvaisten miesnäyttelijöiden esittämät keijut rintakarvat paljastavissa puvuissa tuovat mieleen vain halvan huumorin. Onhan se aina ollut hassunhauskaa kun raavas mies puetaan naisten vaatteisiin.

Hieman hämmennystä herättivät myös Anna-Riikka Rajalan Hermianan kyynärsauvat ja kipsattu jalka, mutta kun ei se tuntunut kuuluvan näytelmään niin päättelimme näyttelijän oikeasti loukanneen jalkansa. Ja hyvinhän se sujui kyynärsauvojen kanssakin.

Kuva: Tanja Ahola

Viime kesän Valheet ja viettelijät -teoksen jäljiltä odotukset olivat erittäin korkealla. Ensimmäinen puoliaika tuottikin pienen pettymyksen, eikä esitys oikein lähtenyt käyntiin. Puheesta oli vaikea saada selvää, vaikka Lauri Siparin suomennos varsin sujuvaa tekstiä onkin. Onneksi Niina Pasasen puvustus ja Riikka Virtasen maskeeraus tekivät hahmoista kauniita katsella. Toisella puoliajalla kierrokset kasvavat ja näyttämön tapahtumat heräävät eloon. Kun lopulta päästään teatteriin teatterissa nauran niin, että kyyneleet valuvat pitkin poskia. Ehkä odotukset lopulta purkautuvat kun näytelmässä on jotain aidosti hauskaa, enkä voi estää naurua ja kyyneliä. Lopulta jäi siis ihan hyvä fiilis ja kyllä Suomenlinnan kesäteatteri taitaa jatkossakin pysyä osana kesäperinteitä.

Kesäyön uni
Ohjaus: Esa Leskinen
Ryhmäteatteri Hyvän omantunnon linnake
Esitykset elokuussa
3.8. | 4.8. | 5.8. | 9.8. | 10.8. | 11.8. | 12.8. | 13.8. | 16.8. | 17.8. | 18.8. | 19.8. | 20.8. | 23.8. | 24.8. | 25.8. | 26.8. | 27.8. | 27.8. | 30.8. | 31.8.

Hesarin vuoden 2015 parhaat -listalta bongattu Vihan kadut oli vetävä lukukokemus ja ansainnut paikkansa listalla. Rodney Kingin pahoinpitelystä alkaneita Los Angelesin vuoden 1992 mellakoita seurataan mukana olleiden näkökulmasta. Kirja alkaa uhrin kertomalla pahoinpitelykuvauksella. Tulee tunne, etten halua lukea tällaista väkivallan kuvausta: uhrin pelko muuttuu omaksi peloksi ja poskiluiden murtumisen melkein tuntee. Jotenkin on kuitenkin tunne, että tästä selvitään. Miten uhri muuten pystyisi kertomaan tarinansa? Kunnes tajuan: tämähän on fiktiota ja ryömin kauhuissani syvemmälle peiton alle. Ernesto Vera kuolee silmittömän väkivallan uhrina, ja laukaisee samalla väkivallan kierteen.

"Sääntöjä ei enää ole. Kun mellakat alkoivat, säännöt menettivät merkityksensä." Kertoja vaihtuu Erneston siskoon, jengiläiseen, joka haluaa kostaa veljensä kuoleman. Tarina kerrallaan käydään mellakoiden tapahtumia läpi eri osapuolten näkökulmista. Jengiläisten elämä on kovaa, mutta niin on myös palomiesten, joita mellakoitsijat houkuttelevat ansoihin voidakseen pahoinpidellä näitä huvikseen. Ääneen pääsevät myös liikkeitään suojelevat korealaiset yrittäjät, sairaanhoitaja ja oman käden oikeudella mellakointia rauhoittamaan pyrkivä poliisi. Joku taisi päästä jengejä pakoonkin.

Kirjan kansimainos lainaa Jens Lapidusta: "Parasta mitä olen lukenut vuosikymmeneen." Fiilis tätä kirjaa lukiessa oli vähän sama kuin Lapiduksen Rahalla saa -kirjan kanssa. Miten paljon onkaan asioita, joita en tiedä LA:n jengeistä - tai Ruotsin alamaailmasta. Ja yhtä koukuttavasti kirjoitettuja. Vaikken oikeastaan tiennyt olevani kiinnostunut LA:n jengeistä tai Ruotsin alamaailmasta, tuli molemmat kirjat ahmittua mielenkiinnolla. Jatko-osat taidan kuitenkin jättää väliin molemmilta.

Vinkkinä tuleville lukijoille: kirjan lopussa on sanasto, jossa slangiespanjan termit on selitetty.

Ryan Gattis: Vihan kadut (All Involved)
Like 2015

HAM tarjoaa kompaktin katsauksen Tove Janssonin tuotantoon. Gallerian ehdoton vetonaula ovat freskot Juhlat kaupungissa ja Juhlat maalla. Alun perin freskot tehtiin 1947 Helsingin kaupungintalon ruokalaan, ja sieltä ne ovat matkanneet Arbiksen kautta nyt kaikkien nähtäville. Näitä unohtuu katselemaan pitkäksi aikaa ja lukuisissa yksityiskohdissa riittää ihmeteltävää. Museon työntekijä käy vinkkaamassa lapsivieraille, että löytyy sieltä muumipeikkokin, ja lapset jaksavat hyvän tovin tutkia freskoa. Vähän on paheellisuuttakin mukana, kun Jansson on kuvannut itsensä tupakoimassa kaupunkijuhlien etualalla.


Lapsille löytyy myös puuhanurkka gallerian toisesta huoneesta, jonka anti muuten painottuu muumiaiheisiin. Auroran lastensairaalaan vuosina 1955-56 tehty seinämaalaus on jäljennetty huoneen seinälle. Maalauksen tarina on ihana: ohjeistuksena oli tehdä porraskäytävään maalaus, joka saisi lapset innolla nousemaan toiseen kerrokseen nähdäkseen miten maalaus jatkuu - huomaamatta olevansa sairaalassa ja matkalla tutkimushuoneisiin. Seinämaalauksen lisäksi seinillä on muutamia muitakin töitä ja tarjolla on myös muumikirjoja ja tyynyjä loikoiluun.


Galleria on pieni, eikä teoksia ole monta. Mikään muuminäyttely tämä ei myöskään ole, joten yksin muumien takia tänne ei kannata suunnata. Yksin tämä olisi saattanut käyntikohteena jopa tuntua vähältä, mutta kun osalla seurueesta oli yläkerran iso näyttely näkemättä ja näyttelyn jo nähneet jäivät lasten kanssa piirtämään, oli museovierailu kokonaisuudessaan oikein onnistunut. Ja Museokortin kanssahan sitä voi piipahtaa pienemmänkin visiitin verran museossa, kun ei tarvitse koko rahan edestä suorittaa!

Tove Jansson
HAM Helsinki Art Museum

Ensi kosketukseni Katja Ketun tuotantoon tuli keväällä kun viereiselle yöpöydälle ilmestyi Piippuhylly ja kuulin maininnan Pietarista tapahtumapaikkana. Samoihin aikoihin olin lukenut Yöperhosesta ja se oli päätynyt kirjaston varauslistalle. Piippuhyllyn vapauduttua kävin sitten ensin sen kimppuun, kirjailijaan tutustuakseni.

Kyseessä on novellikokoelma, kertomuksia erilaisista piipuista. Osan tapahtumapaikkana Pietari, mutta oli niitä muitakin. Piippujen lisäksi tarinoita yhdistivät osin brutaalit seksikuvaukset, enkä aluksi oikein tiennyt mitä mieltä olin kirjasta. Tarinat veivät kuitenkin mennessään ja upposin surrealistisiin kuvauksiin. Myös kieli oli herkullista ja nyt harmittaakin, että tuli palautettua kirja kirjastoon ennen kuin tätä kirjoitan. Jäävät esimerkit tällä kertaa. Parasta kirjassa olivat tapahtumat Venäjällä, saivat muistelemaan Ketun siellä viettäneen pitempiäkin aikoja. Voi olla, että muistan ihan väärin, mutta minuun ainakin menivät ne kuvaukset täydestä. Vähän sitten harmitti kun yht'äkkiä ruvettiin puhumaan Hiekkanaisista, mikä oli niin absurdia eikä ollenkaan venäläistä, että tuli vähän petetty olo. Vaan niin sitten seuraava novelli taas palkitsi.

Yöperhosen pitkä varausjono sai minut valitsemaan äänikirjaversion. Tämä saattoi olla vähän huono veto, koska CD-soittimen sijainnista johtuen kuuntelin kirjaa lähinnä ruokaa laittaessa. Tällöin keskittyminen ei ehkä ole parhaimmillaan luku(kuuntelu?)kokemusta ajatellen. Tämä tarina ei kuitenkaan ollut yhtä absurdi ja rujon seksuaalinen, ellei Vovan osuuksia lasketa mukaan. Kertomus Sudenhampaan perässä raskaana Neuvostoliiton puolelle hiihtäneestä Irgasta oli mukaansatempaava. Vankileirillehän sitä loikkari tietenkin joutui, mutta tapasi matkalla Elnan, josta tuli kuin sisko. Samaan aikaan nykyhetkessä nuori nainen matkustaa Lavran kylään selvittämään isänsä kuolemaa ja pikku hiljaa nämä kaksi tarinaa kietoutuvat toisiinsa kiehtovalla tavalla. Myös Piippuhyllyssä tavattu Aleksei Ignatenko löytyy Vorkutan gulagilta.

Jostain syystä Vovan (Vladimirin hellittelynimi) osuus häiritsi minua liian pitkälle menevänä. Muuten tuntui siltä, että tarina voisi olla totta, mutta salaliittoteoria tällä tasolla oli jotenkin liikaa. Erityisesti marilaisten elämään ja uskontoon liittyvät osiot olivat kiinnostavia - ja toivottavasti todenmukaisia. Ainakin luulen nyt tietäväni heidän tavoistaan enemmän.

Varovainen suositus Piippuhyllylle ja vahva suositus Yöperhoselle.

Katja Kettu: Piippuhylly
WSOY 2013

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015

Maailma on tullut kylään Kaisaniemen puistoon, ja täytyyhän sellaista ihmettä mennä katsomaan. Kolmen hengen iskujoukolla suuntasimme lauantaina puolen päivän aikaan ensimmäiseksi katsastamaan ruokakojujen tarjonnan. Tarjontaa olisikin ollut monenlaista, mutta valitettavasti seuralaiset eivät olleet kovin kokeilunhaluisella päällä. Päädyimme siis nepalilaiseen - mikä toki on aina varma vaihtoehto. Tämän jälkeen hävisin äänestyksen seuraavasta kohteesta ja suuntasimme Tenava-Timbuktu -aluetta kohti käymättä kuuntelemassa SMG:tä.


Ehdimme nähdä viime hetket Klovni ja palatsin palvelija Chondong -esityksestä ja lapset pääsivät kokeilemaan muutamia balilaisen tanssin liikkeitä. Yleisöstä yksi ilmoitti kysyttäessä käyneensä Balilla, ja lasten mielestä kuulemma voisimme mekin matkustaa sinne joku kerta. Mikäs siinä, kivalta näytti tanssi ainakin. Chileläinen klovni Pablo Alwarez oli myös huippu, vaikkei innostanutkaan meitä Chilen matkaan tällä kertaa.


Missassimme Lennu Liito-oravan ja Kaarlo Karhun esiintymisen, mutta bongasimme sankarit Tenava-Timbuktun alueelta Keppieläinfarmi-työpajaa etsiessämme. Kaarlo vetäisi pienen räpin todisteeksi katu-uskottavuudestaan kun pieni seuralainen tiedusteli miksi karhulla on converset jalassa. Jäi silti epäilys, että saattaisi olla ihminen siellä karhupuvun sisällä. Kierrätyskeskuksen järjestämään keppieläinten askarteluun oli melkoinen tungos, mutta luovasti työpajaa levitettiin isommalle alueelle ja hyvin siellä saatiin yksi keppieläin aikaiseksi: Ruusa-hevonen. Ja oli muuten tekijänsä mielestä parasta koko päivässä!


Keppieläin piti jättää hetkeksi tauolle kun Tenava-Timbuktun teltassa alkoi Kiinalainen leijonatanssi -esitys. Tämä olikin varsin pelottava esitys: leijonat tulivat lavalle ja tekivät muutaman liikkeen kohti lavan edustalle kerääntynyttä yleisöä, seurauksella että heikompihermoisimmat pakenivat vanhempiensa turviin. Leijonat jatkoivat tanssiaan teltan ulkopuolelle ja teltassa alkoi Klovnit ilman rajoja -työpaja. Tämä oli huippua, kun lapset pääsivät mukaan sirkustelemaan. Valitettavasti eräät nimeltä mainitsemattomat sirkuskoululaiset hermostuivat kun ihmispyramidia ei rakennettu oikealla tavalla - eli siten kuin heidän sirkuskoulussaan.


Sirkustreenien jälkeen oli tarjolla origami-työpaja. Hieman epäilin, että lotuskukan taittelu voisi olla 6-vuotiaalle liian haastavaa. Hän ei kuulemma myöskään ole kiinnostunut kukista, mutta keksittyään, että kukan voi antaa pikkusiskolle paineli nuori mies reippaasti tungokseen kuuntelemaan ohjeita. Kärsivällisesti hän taitteli 9 tavallista terälehteä ja 3 kiiltävää, sekä muotoili näistä ohjaajien avustuksella kukan. Sillä aikaa keppiheppailija sai vielä tuunattua puuttuvia osia Ruusa-hevoseensa, vaikka virallinen keppieläinosuus olikin jo ohi (kiitos Katri!). Niin vaan lähdettiin hienon origami-lotuksen ja Ruusa-hevosen kanssa etsimään välipalaa.


Välipalan saamisessa haasteeksi muodostui äidin huono varustautuminen. Oli kyllä lähtiessä jo tuntuma, että käteistä olisi syytä olla mukana, mutta arvio parin kympin riittämisestä kolmen hengen ruokakojutarjoiluihin meni aika pieleen. Piti siis lähteä käymään pankkiautomaatilla. Paluumatkalla Rautatientorin puoleisen alueen läpi sain lapset puhuttua ympäri jonkin vähän eksoottisemman testaamiseen ja Tiibetiläiset momot kelpasivatkin toiselle. Palasimme vielä Tenava-Timbuktuun luvatuille letuille, ja sitten alkoikin olla vähän vilu ja muutenkin päivän annos täynnä. Kivaa ohjelmaa olisi kyllä ollut tiedossa vielä vaikka kuinka!


Kiitokset hienosta Tenava-Timbuktu -konseptista. Erillisellä aidatulla alueella on pienempien kanssa mukava olla, vaikkei kyllä alueen ulkopuolellakaan mitään ongelmia ollut pienten huomioimisessa. Vähän etukäteen jännitti ryysis ja jonot, mutta ruoka- ja vessatarjontaa oli alueella sen verran, että ainakin iltapäivän ajan selvisi hyvin pienellä jonotuksella.

Maailma kylässä 28.-29.5.2016
Kaisaniemen puisto ja Rautatientori

 Sitra on tänä keväänä järjestänyt Uusi juoni -lukupiiriä. Ideana on lukea kaunokirjallisuutta ja keskustella lukukokemusten pohjalta Sitran Kestävä hyvinvointi -visiosta. Tämähän on hauska idea, ja ilmoittauduin heti mukaan kun bongasin lukupiirin Twitteristä. Valitettavasti pari ekaa kertaa meni ohi, ja seuraavankin olen reissussa, mutta ainakin tämän ensimmäisen kerran perusteella koitan päästä syksyllä taas mukaan.

Tällä kertaa vuorossa oli Kari Hotakaisen Jumalan sana ja Kestävän hyvinvoinnin vision Talous uudistavaksi ja yhteisölliseksi -osio. Tilaisuus alkoi Sitran Paula Laineen alustuksella aiheesta Miten talouden uudistumisen teema näkyy Kari Hotakaisen Jumalan sana -teoksessa. Tämän jälkeen käytiin kommenttikierros, jolla kaikki saivat kertoa omat ajatuksensa aiheesta. Yleinen näkemys oli, että kirja kuvasi yllättävän 90-lukulaista talouselämää ja päähenkilön yhteneväisyys Björn Wahlroosiin oli jopa häiritsevän selvä. Pohdittiin, oliko tämä vain helppo valinta mennä siitä missä aita on matalin vai olisiko muunlaisia malleja ollut olemassakaan. St1:n Mika Anttosta ehdotettiin, mutta tämä ehdotus tyrmättiin, koska häntä eivät sido samat rajaehdot kuin pörssityhtiöiden johtajia.

Itse teos ei ole 90-luvulta, vaan on ilmestynyt 2011. Kirja kertoo Konserni Oyj:n toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemen matkasta Suomen halki ehtiäkseen aamu-TV:n haastatteluun. Islantilaisen tulivuoren purkauksen seurauksena lennot Lapista Helsinkiin on peruutettu ja Hopeaniemi hälyttää apuun edesmenneen isänsä jo eläkkeelle jääneen autonkuljettajan Armaksen. Armas suostuu viimeiselle työkeikalle pelastaakseen tyttärensä peliveloista. Matkalla kuunnellaan välillä edesmenneen Ukon, Hopeaniemen isän, viimeisiä terveisiä Armakselle ja pojalleen perinnöksi jättämiltä c-kaseteilta. Konserni Oyj on yritysjärjestelyjen keskellä ja Hopeaniemi pohtii omaa ja yrityksen historiaa öisen matkan aikana välillä torkkuen, välillä Armaksen kanssa keskustellen.

Hotakaisen teksti soljuu niin sujuvasti, että ehtii vasta kirjan luettuaan pysähtyä miettimään mitä oikein tulikaan luettua, totesi eräs lukupiirin osallistujista. Jostain syystä itselläni oli ennakkoluuloja Hotakaista kohtaan, ja sainkin yllättyä iloisesti kun teksti vei mukanaan. Pidin erityisesti Hopeaniemen tavasta vastata itse retorisiin kysymyksiinsä:

"Voinko ohittaa pikkupuheet, voin." "Saanko puhua suoraan, saan."

Jokin Hopeaniemen puhetyylissä muistutti samoin ajattelevien kollegoiden puhetta. Ja olihan siellä ihan hyviä huomiota, vaikka johtopäätöksistä olisinkin mahdollisesti eri mieltä:

"Kohta tilanne on sellainen, että kolmasosa kansasta lojuu taajamissa ilman töitä ja ahmii katkeruutta kuin porot jäkälää [...] Montako kertaa, monta, on tehnyt mieli huutaa kesken jonkun ajankohtaisohjelman, ettei kansalaisia rikkaus vituta, vaan se ettei heillä ole mitään tekemistä, työtä."

Oma tulkintani matkasta Suomen halki kohti omaa tuhoaan oli vertauskuva yhden aikakauden lopusta. Siinä missä Ukon maailma oli mennyttä maailmaa, jossa bisnekset hoituivat viinan voimin, on myös Hopeaniemen maailma auton takapenkillä ja muiden yläpuolella mennyttä. Eivät vuorineuvoksen tittelit enää hänen kavereilleen kelvanneet kirjassakaan. Uudet talousidolit ovatkin pelikehittäjiä, start up -yrittäjiä ja muita erinäisen pöhinän tuottajia, eivät niitä vuorineuvoksia. Hopeaniemi ajaa kohti omaa tuhoaan, ja maksaa matkasta kovan hinnan - niin autonkuljettajalle, satunnaiselle liftarille, kuin lopulta yritykselleen.

Lukupiirissä keskustelijoita oli paikalla järjestäjän ja alustajan lisäksi kuusi henkeä, mikä oli oikein sopiva määrä. Keskustelua syntyi ja kaikki pääsivät ääneen. Lopuksi heitin kuitenkin kysymyksen siitä kuka saa puhua taloudesta - kaikki muut osallistujat kun olivat miehiä (järjestävää tahoa lukuunottamatta). Eivätkö naiset uskalla puhua taloudesta, vai eikö aihe vain kiinnosta?

Sitran Uusi juoni -lukupiiri
25.5.2016
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Siltala 2011

Kaupunkikulttuurikoti jatkaa valitsemallaan linjalla ja yrittää ehtiä viime tingassa näyttelyyn kuin näyttelyyn. Viime sunnuntaina olikin viimeinen mahdollisuus nähdä Olipa kerran neuvostotaide -näyttelyn teokset Mihail Arefjevin kokoelmasta. Retki Kuusisaareen kannatti, sillä näyttely oli kiinnostava ja myös itse museo pihapiireineen kiva retkikohde. Tosin kun harva se päivä jo vuosikaudet on tästä fillaroinut ohi, niin herää kysymys miten vaikea se pyörä on saada pysähtymään, ettei aiemmin ole tullut täällä vierailtua? Lasten kanssa matka toki on vielä vähän pitkä pyöräillä, joten hyppäsimme suosiolla bussiin.


Näyttelyn viimeinen päivä oli innostanut monta muutakin viime hetken vierasta näyttelyyn. Kiinnostava opastus valtasi pääsalin, mutta muuten oli hyvin tilaa kiertää ja sai ne pääsalin työtkin puikkelehtimalla katsottua. Näyttelyn teemana oli ihminen arjen sankarina, eli tyypillinen neuvostotaiteen aihe. Teoksista löytyikin odotuksia vastaavia propagandahenkisiä töitä työläisten paratiisista, kuten Vladimir Mjagkovin Kutojattaret (yllä). Niiden lisäksi esillä oli kuitenkin myös kiinnostavia maalauksia, jotka sosialistisen realismin puitteissa kuvasivat elämää hieman ideologian rajoilla. Ei siis pelkkiä työn sankareita, vaan myös arjen pieniä hetkiä, uimaretkiä ja kahvitaukoja, kuten Aleksei Kadushkinin Hitsarit (alla) röökitaouolla. Naisellisia naisia ja miehekkäitä miehiä. Töitä on esillä vuosilta 1920-1995, painottaen suojasään aikaa 60- ja 70-luvuilla.


Opastuksesta kuulin ohimennen sen verran, että Sergei Jakobtsukin Saamelaisnaiset on ollut yksi näyttelyn suosikkiteoksista. Tätä teosta jäin itsekin ihailemaan pidemmäksi aikaa (mikä siis lasten kanssa museossa tarkoittaa ehkä noin kahta minuuttia normaalin 30 sekunnin sijasta). Nuori, valaistu nainen ja vanhempi synkkänä, yhdessä teellä venäjänsinisessä maalauksessa. Ulkona kota ja poroja, sisällä radio, teetä ja sokeria.


Näyttely oli sopivan laaja lastenkin kiertää, vaikka kiinnostavinta kuulemma oli tällä kertaa alakerran Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen rituaaliesineet. Pihapiirin veistokset kutsuivat lähempään tutkimiseen ja uima-altaan mahdollista käyttöä pohdittiin kovasti. Aikuista vierasta viehätti pihapiirin metsäinen luonnontila naapuritonttien pengerrettyjen nurmikoiden kontrastina. Kaikille maistui pulla aurinkoisella terassilla kun sunnuntaiaikataulun bussitarjonta järjesti puolen tunnin tauon näyttelykierroksen jälkeen ennen kotiinlähtöä.

Olipa kerran neuvostotaide – teoksia Arefjevin kokoelmasta
Didrichsenin taidemuseo 13.2.–15.5.2016

Klovniteatteri oli minulle jotain uutta, ja avoimin mielin suuntasimme Teatteri Avoimiin oviin katsomaan Red Nose Companyn esitystä Punainen viiva. Katsomossa törmäsimme ensimmäiseksi Kujerruksia-blogin Linneaan siippansa kanssa ja saimme pohjustuksen esitykselle - tai lähinnä varoituksen, että takaamme saattaa kuulua kovaäänistä hirnuntaa esityksen alusta loppuun. Varoitus piti paikkansa, taisipa Linnean siippa saada välillä esiintyjätkin pysähtymään loputonta naura kuuntelemaan!

Klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) kertoivat Punaisen viivan tarinan: Korpiloukon Topin ja Riikan köyhästä elämästä viiden lapsen kanssa, ja kuinka soli-sali-ratti toi lupauksen paremmasta - kunhan vaan hankkiutuisi kirkonkylälle vetämään sen punaisen viivan äänestyslippuun. Tämä tietenkin köyhää kansaa järkytti ja vähän pelottikin, mutta rohkeasti he käyvät kuuntelemassa agitaattoreita, keskustelevat asiasta naapurien kanssa ja lopulta hiihtävät parin päivän matkan kylille tekemään sen. Tarinalla ei kuitenkaan ole onnellinen loppu, ja kaiken naurun jälkeen vierähtää kyynel poskelle kun kuulee kuinka sitten kävikään.

Klovnit pitävät yleisön hallussaan koko esityksen ajan. Välikommentit tarinaan naurattavat, mutta juoni ei katkea. Välillä tulee musiikkipätkiä, ja yllättävän hyvin nykymusiikki sopii yli sadan vuoden takaiseen tarinaan. Kuulemme myös Ilmari Kiannon elämän käänteistä. Otso Kauton ohjaus toimii.

Eniten tämä esitys kuitenkin innosti minut tarttumaan Kiantoon. Mahdollisesti olen teoksen jossain koulutukseni vaiheessa ollut pakotettu lukemaan, mutta nyt teki mieli lukea voidakseen verrata omaa tulkintaansa klovnien tulkintaan. Ilahduin, kun Mike ja Zin kertoivat myyvänsä esityksen jälkeen Kiannon teoksia: olisin mielelläni ostanut kirjan omaksi. Vaan eipä ollut juuri tätä teosta valikoimassa. Onneksi kirjastossa oli.

Aluksi oli vaikea lukea romaania muuten kuin komediana - Miken ja Zinin tulkinnat olivat niin vahvasti mielessä. Vähän koomiseltahan Kiannon ilmaisukin kuulostaa näin yli sata vuotta myöhemmin. Luulin, että Retriika Euphrosyyne, Iita Linta Maria ja Peata Parpara Raakeli olivat klovnien väännöksiä, vaan ihanpa ovat Kiannon kynästä. Naurunpyrskähdysten välissä tulee kuitenkin eläydyttyä Korpiloukon emännän huoliin. Olen aina ajatellut, että kauheinta olisi jos ei voisi ruokkia nälkäisiä lapsiaan. Olen lukenut kuinka Afrikan pakolaisleireille saattaa kävellä hyväkuntoinen äiti nälkäkuoleman partaalla olevien lasten kanssa, samalla kun heikoimmat ovat jääneet matkan varrelle. Miten äiti voi syödä itse kun oma lapsi kuolee nälkään? Mutta jos äiti kuolisi nälkään, kuolisivat kaikki lapset. Miten sellaisesta voi selvitä järjissään? Ja niin luen Riikan tarinaa, kun ei ole lapsille vaatteita eikä ruokaa tarjota. Ja kuinka sitten käykään kun tauti iskee nälän heikentämään katraaseen? Kyllähän tämä tragedia on. Eikä tuonut punaisen viivan vetäminen kaivattua tulosta: "Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja vaikeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille?". Agitaattorien vaalilupaukset eivät pitäneetkään, ja Riika on jäänyt yksin mökkiinsä Topin jouduttua tukkitöihin. Eikä osaa äiti auttaa viikkokausia taudin kourissa kärsineitä lapsiaan. Taas itkettää.

Tämän kevään osalta klovnit on pakattu kuplamuoviin, mutta syksyllä taas jatkuu. Katso esityskalenteri täältä. Sitä odotellessa ehtii hyvin lukemaan alkuperäisteoksen. Suosittelen molempia!

Red Nose Company/Teatteri Avoimet ovet
Punainen viiva
1.3. - 12.5.2016

Ilmari Kianto: Punainen viiva
Otava 1909

 Joululahjaostoksilla oleva Carol (Cate Blanchett) etsii tyttärelleen joululahjaa ja unohtaa hansikkaansa leluosaston tiskille, josta myyjätär Therese (Rooney Mara) ne huomaa ja toimittaa omistajalleen. Tästä kohtauksesta saa alkunsa naisten välinen ystävyys, joka syvenee rakkaudeksi. Siinä sivussa selviää, ettei Therese ole kovin onnellinen poikaystävänsä kanssa ja Carol puolestaan on eroamassa miehestään. Carolilla kuitenkin on tytär, eikä mies halua antaa tytärtä äidilleen kun ei äiti kerran halua häntä. Tapahtuma-aikaan 1950-luvulla ilmeisesti "moraaliton käytös" (eli naissuhteet) oikeuttivat viemään lapselta oikeuden tavata äitiään. Carol pakenee tilannetta Theresen kanssa, mutta naiset jäävät kiinni ja Carol yrittää katkaista välit Thereseen saadakseen tapaamisoikeuden tyttäreensä.

Elokuva etenee unenomaisesti vähäisen dialogin ja pienten eleiden varassa. Enemmän on katseissa, eikä katsoja aina huomaa niitäkään, yllättyy vaan kun Carol yht'äkkiä pyytää Thereseä luokseen ja tämä siihen suostuu. Elokuvan tunnelma oli todella intensiivinen ja siihen jäi kiinni pitkäksi aikaa leffan jälkeen. Lavastus ja puvustus vievät elokuvan 1950-luvun New Yorkiin erittäin onnistuneesti.

Hieman häiritsevältä tuntui vanhemman yläluokkaisen naisen kiinnostus nuorta myyjätärtä kohtaan, mutta elokuvan edetessä tunne katoaa kun selviää, ettei vähän eksyneen oloinen ja epävarma Therese ehkä niin epävarma olekaan. Carolin miehen tuska sai miettimään onko miehelle lopulta kovempi paikka jos vaimo lähtee toisen naisen matkaan kuin olisi suhde toiseen mieheen? Leffan herättämistä ajatuksista tärkein liittyi kuitenkin loppuratkaisuun, joten nyt ei kannata lukea pitemmälle jos aikoo vielä käydä leffan katsomassa. Lopussa Carol nimittäin toteaa, että mies voi pitää lapsen - hän ei voi elää valheessa, eli yksin ilman naissuhteita. Tämä tuntui aika hurjalta valinnalta! En voi itse kuvitella tilannetta, jossa olisin valmis luopumaan lasteni huoltajuudesta parisuhteen vuoksi. Tietenkin asiaa on vaikea arvioida kun ei ole joutunut elämään "luontonsa vastaisesti", mutta tässä elokuvassa Carolinkaan ei tarvinnut elää miehen kanssa, jota ei halunnut - olisi vaan pitänyt pitäytyä parisuhteista. Toki Carolkin asetti huoltajuuskiistasta luopumisen ehdoksi tapaamisoikeuden lapseensa ja ehkä kyseessä olikin äidin suuri rakkaus lapseen: lapsen edun mukaista ei ole vanhempien riitely, varsinkaan oikeuteen meneminen. Vaikea tilanne.

Miten paljon yhteiskunta on muuttunut yhden ihmisiän aikana - ja toisaalta, Suomessakin kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen, joka vaatii, että naisparien lapsilla olisi yhtäläinen oikeus molempiin vanhempiinsa kuin heteroparien lapsilla. Käykääpä allekirjoittamassa, että meidän lapsistamme tämä nykyinen tilanne vaikuttaisi joskus uskomattomalta historian älyttömyydeltä. Niin, ja käykää katsomassa tämä elokuva, jos ette vielä ole ehtineet!

Carol
Ohjaus: Todd Haynes
Iso-Britannia/USA 2015

Pärttyli Rinteen esikoisteos Viimeinen sana ei käsittele helppoa aihetta. Kirja kertoo Franzista, lukiolaispojasta, joka kokee olevansa tosiajattelun filosofi - ja jota kiusataan armotta koulussa.

"- Mä täytän luentosalit. Ihmiset tulee Ruotsista ja Venäjältä asti kuuntelemaan kun mä puhun.
Hän piti tauon. Näitä asioita ajatellessaan hän oli monesti liikuttunut, ja vaikka hän ymmärsi, että kyse oli unelmista, elivät mielikuvat hänessä niin kirkkaina, ettei hän hetkeäkään epäillyt niiden toteutumista."

Franzilla on kuitenkin yksi ystävä ja sielunkumppani, jonka kanssa hän käy harjoittelemassa ampumista. Tai oikeastaan Franz istuskelee kivellä lukemassa kirjaa Kolehmaisen ampuessa aseellaan. Lopulta tilanne kuitenkin etenee pisteeseen, jossa Franz nostaa perintörahat tililtään ja hankkii Kolehmaisen avustuksella oman mutkan. Tätä ennen hänellä ja Virpillä on ollut orastava suhde, jonka perusteella Franz kokee rakastavansa "Virpi-jumalatarta". Tätä ei muuta se, että Virpillä on uusi suhde Jereen, joka sylkee Franzia kasvoihin.


Franz ei juuri arvosta saati kunnioita vanhempiaan. Hän puhuu heille röyhkeästi - huorittelee äitiään ja haistattelee isälleen - jos vaivautuu ollenkaan puhumaan. Hän myös tietää kuinka saada haluamansa: ostosreissu äidin kanssa päättyy 700 euron nahkatakin hankintaan, vaikkei äidillä siihen ehkä varaa olisikaan.

"Franz haki lautasensa ja vetäytyi tiskipöydän ääreen. Äiti näytti pettyneeltä ja harmistuneelta, mutta isä ei ollut huomaavinaan. Kaikki haarukoivat makaronilaatikkoa hiljaisuuden vallitessa. Franz nojaili keittiökaapistoon ja närkki annostaan. Vanhemmat pitivät kiinni perheen yhteisestä ruokahetkestä, ja vaikka tällainen tapa olikin Franzista porvarillista teeskentelyä, oli hän päättänyt sietää sitä osoituksena omasta kohoamisestaan aineellisten käytäntöjen yläpuolelle."

Rinne on luonut kirjan päähenkilöstä hyvin vastenmielisen tyypin. Mietin syytä tähän: onko lukijan helpompi kestää Franzin koettelemukset, kun hän on niin inhottava? Vai onko Franzista kiusauksen seurauksena tullut inhottava? Tosiajattelun suuri filosofi tuntuu kiusatun pojan itselleen rakentamalta mielikuvitushahmolta, eikä tositilanteen tullen filosofilta irtoakaan syvällisiä pohdintoja. Tulee mieleen tosielämän pieni prinsessa, joka kuoli tiara päässään oman isän käden kautta. Omassa mielikuvituksessaan voi olla prinsessa - tai Suomen suurin filosofi. Mielikuvitusmaailman ulkopuolella sitten isä tekee mitä tekee tai tämän kirjan tapauksessa luokkakaverit sylkevät naamalle.

Franzia kohtaan on vaikea tuntea empatiaa kun hänet kuvataan haistattelemassa äidilleen tai (omassa mielessään) halveksumassa filosofian opettajansa ajattelua. Ja silti, kun Virpi-jumalatar herättää yöllä hakemaan kassillisen herkkuja itselleen ja uudelle poikaystävälleen, tai kun uusi hieno takki tuhotaan. Eihän ketään voi noin kohdella, eihän? Ja kuitenkin kohdellaan, joka päivä. Ihan oikeassa elämässä. Ihan oikeassa elämässä on ollut niitä kiusattuja, jotka ovat tarttuneet aseeseen ja marssineet kouluun. Mutta sitten ovat ne kaikki, jotka ovat vain kärsineet hiljaa. Kenestä sitten tulee kouluampuja? Ja lopulta yksi pelottavimmista asioista vanhemmuudessa onkin lapsen kohtelu kaveriporukassa. Miten voisi vaikuttaa siihen, ettei omasta lapsesta tulisi se kiusattu, tai vielä pahempaa - kiusaaja?

"- Mä antaisin sulle kaikki maailman kaverit, äiti sanoi.
Franz kallisti päätään ja kuunteli.
- Mutta kun niitä kavereita, ei niitä Anttilasta osteta."

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxboox 2014

Savoyssa vieraili sunnuntaina pietarilainen lastenteatteriryhmä RazDvaTri, joka esitti Vitali Gubarevin näytelmän Kierojen peilien kuningaskunta. "Tarina hyvyydestä ja pahuudesta, kauneudesta ja ystävyydestä". Tarinassa Olja eksyy babushkan luona peilin väärälle puolelle ja kohtaa peilikuvansa Jalon. Yhdessä tytöt päätyvät seikkailuun, jossa ilkeä pääministeri ruoskii peilitehtaan työntekijöitä, papukaija-kuningas käskee laskemaan kaikki valtakunnan peilit, ja välillä lauletaan ja tanssitaan. Tai näin ehkä tapahtui, nyt täytyy myöntää, että tipahdin kärryiltä siinä vaiheessa kun Olja siirtyi peilin toiselle puolelle - esityskieli oli nimittäin venäjä.

Esitys oli vauhdikas ja värikäs, ja pienemmillä seuralaisilla pysyi hyvin mielenkiinto yllä. Lavasteet koostuivat kuutioista, joiden eri sivuille oli maalattu erilaiset maisemat ja näitä palapelin paloja kääntelemällä päästiin tilasta toiseen. Paha pääministeri oli niin ilkeän näköinenkin, että pienimmät katsojat kiipesivät äitiensä syleihin. Suositusikäraja 5 taisi olla sopiva: sen ikäistä kyllä vähän pelotti, muttei liikaa.


Esityksen lopuksi näyttelijät tulivat venäläiseen tyyliin teatterin aulaan poseeraamaan valokuvissa pienten katsojien kanssa. Yleisöä oli vain puoli salillista - olisivatko kalliihkot liput karkottaneet katsojia?

Kierojen peilien kuningaskunta
Savoy-teatteri 17.4.2016