lauantai 28. toukokuuta 2016

Maailma kylässä


Maailma on tullut kylään Kaisaniemen puistoon, ja täytyyhän sellaista ihmettä mennä katsomaan. Kolmen hengen iskujoukolla suuntasimme lauantaina puolen päivän aikaan ensimmäiseksi katsastamaan ruokakojujen tarjonnan. Tarjontaa olisikin ollut monenlaista, mutta valitettavasti seuralaiset eivät olleet kovin kokeilunhaluisella päällä. Päädyimme siis nepalilaiseen - mikä toki on aina varma vaihtoehto. Tämän jälkeen hävisin äänestyksen seuraavasta kohteesta ja suuntasimme Tenava-Timbuktu -aluetta kohti käymättä kuuntelemassa SMG:tä.


Ehdimme nähdä viime hetket Klovni ja palatsin palvelija Chondong -esityksestä ja lapset pääsivät kokeilemaan muutamia balilaisen tanssin liikkeitä. Yleisöstä yksi ilmoitti kysyttäessä käyneensä Balilla, ja lasten mielestä kuulemma voisimme mekin matkustaa sinne joku kerta. Mikäs siinä, kivalta näytti tanssi ainakin. Chileläinen klovni Pablo Alwarez oli myös huippu, vaikkei innostanutkaan meitä Chilen matkaan tällä kertaa.


Missassimme Lennu Liito-oravan ja Kaarlo Karhun esiintymisen, mutta bongasimme sankarit Tenava-Timbuktun alueelta Keppieläinfarmi-työpajaa etsiessämme. Kaarlo vetäisi pienen räpin todisteeksi katu-uskottavuudestaan kun pieni seuralainen tiedusteli miksi karhulla on converset jalassa. Jäi silti epäilys, että saattaisi olla ihminen siellä karhupuvun sisällä. Kierrätyskeskuksen järjestämään keppieläinten askarteluun oli melkoinen tungos, mutta luovasti työpajaa levitettiin isommalle alueelle ja hyvin siellä saatiin yksi keppieläin aikaiseksi: Ruusa-hevonen. Ja oli muuten tekijänsä mielestä parasta koko päivässä!


Keppieläin piti jättää hetkeksi tauolle kun Tenava-Timbuktun teltassa alkoi Kiinalainen leijonatanssi -esitys. Tämä olikin varsin pelottava esitys: leijonat tulivat lavalle ja tekivät muutaman liikkeen kohti lavan edustalle kerääntynyttä yleisöä, seurauksella että heikompihermoisimmat pakenivat vanhempiensa turviin. Leijonat jatkoivat tanssiaan teltan ulkopuolelle ja teltassa alkoi Klovnit ilman rajoja -työpaja. Tämä oli huippua, kun lapset pääsivät mukaan sirkustelemaan. Valitettavasti eräät nimeltä mainitsemattomat sirkuskoululaiset hermostuivat kun ihmispyramidia ei rakennettu oikealla tavalla - eli siten kuin heidän sirkuskoulussaan.


Sirkustreenien jälkeen oli tarjolla origami-työpaja. Hieman epäilin, että lotuskukan taittelu voisi olla 6-vuotiaalle liian haastavaa. Hän ei kuulemma myöskään ole kiinnostunut kukista, mutta keksittyään, että kukan voi antaa pikkusiskolle paineli nuori mies reippaasti tungokseen kuuntelemaan ohjeita. Kärsivällisesti hän taitteli 9 tavallista terälehteä ja 3 kiiltävää, sekä muotoili näistä ohjaajien avustuksella kukan. Sillä aikaa keppiheppailija sai vielä tuunattua puuttuvia osia Ruusa-hevoseensa, vaikka virallinen keppieläinosuus olikin jo ohi (kiitos Katri!). Niin vaan lähdettiin hienon origami-lotuksen ja Ruusa-hevosen kanssa etsimään välipalaa.


Välipalan saamisessa haasteeksi muodostui äidin huono varustautuminen. Oli kyllä lähtiessä jo tuntuma, että käteistä olisi syytä olla mukana, mutta arvio parin kympin riittämisestä kolmen hengen ruokakojutarjoiluihin meni aika pieleen. Piti siis lähteä käymään pankkiautomaatilla. Paluumatkalla Rautatientorin puoleisen alueen läpi sain lapset puhuttua ympäri jonkin vähän eksoottisemman testaamiseen ja Tiibetiläiset momot kelpasivatkin toiselle. Palasimme vielä Tenava-Timbuktuun luvatuille letuille, ja sitten alkoikin olla vähän vilu ja muutenkin päivän annos täynnä. Kivaa ohjelmaa olisi kyllä ollut tiedossa vielä vaikka kuinka!


Kiitokset hienosta Tenava-Timbuktu -konseptista. Erillisellä aidatulla alueella on pienempien kanssa mukava olla, vaikkei kyllä alueen ulkopuolellakaan mitään ongelmia ollut pienten huomioimisessa. Vähän etukäteen jännitti ryysis ja jonot, mutta ruoka- ja vessatarjontaa oli alueella sen verran, että ainakin iltapäivän ajan selvisi hyvin pienellä jonotuksella.

Maailma kylässä 28.-29.5.2016
Kaisaniemen puisto ja Rautatientori

perjantai 27. toukokuuta 2016

Hotakaisen ja Sitran talousnäkemyksiä

 Sitra on tänä keväänä järjestänyt Uusi juoni -lukupiiriä. Ideana on lukea kaunokirjallisuutta ja keskustella lukukokemusten pohjalta Sitran Kestävä hyvinvointi -visiosta. Tämähän on hauska idea, ja ilmoittauduin heti mukaan kun bongasin lukupiirin Twitteristä. Valitettavasti pari ekaa kertaa meni ohi, ja seuraavankin olen reissussa, mutta ainakin tämän ensimmäisen kerran perusteella koitan päästä syksyllä taas mukaan.

Tällä kertaa vuorossa oli Kari Hotakaisen Jumalan sana ja Kestävän hyvinvoinnin vision Talous uudistavaksi ja yhteisölliseksi -osio. Tilaisuus alkoi Sitran Paula Laineen alustuksella aiheesta Miten talouden uudistumisen teema näkyy Kari Hotakaisen Jumalan sana -teoksessa. Tämän jälkeen käytiin kommenttikierros, jolla kaikki saivat kertoa omat ajatuksensa aiheesta. Yleinen näkemys oli, että kirja kuvasi yllättävän 90-lukulaista talouselämää ja päähenkilön yhteneväisyys Björn Wahlroosiin oli jopa häiritsevän selvä. Pohdittiin, oliko tämä vain helppo valinta mennä siitä missä aita on matalin vai olisiko muunlaisia malleja ollut olemassakaan. St1:n Mika Anttosta ehdotettiin, mutta tämä ehdotus tyrmättiin, koska häntä eivät sido samat rajaehdot kuin pörssityhtiöiden johtajia.

Itse teos ei ole 90-luvulta, vaan on ilmestynyt 2011. Kirja kertoo Konserni Oyj:n toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemen matkasta Suomen halki ehtiäkseen aamu-TV:n haastatteluun. Islantilaisen tulivuoren purkauksen seurauksena lennot Lapista Helsinkiin on peruutettu ja Hopeaniemi hälyttää apuun edesmenneen isänsä jo eläkkeelle jääneen autonkuljettajan Armaksen. Armas suostuu viimeiselle työkeikalle pelastaakseen tyttärensä peliveloista. Matkalla kuunnellaan välillä edesmenneen Ukon, Hopeaniemen isän, viimeisiä terveisiä Armakselle ja pojalleen perinnöksi jättämiltä c-kaseteilta. Konserni Oyj on yritysjärjestelyjen keskellä ja Hopeaniemi pohtii omaa ja yrityksen historiaa öisen matkan aikana välillä torkkuen, välillä Armaksen kanssa keskustellen.

Hotakaisen teksti soljuu niin sujuvasti, että ehtii vasta kirjan luettuaan pysähtyä miettimään mitä oikein tulikaan luettua, totesi eräs lukupiirin osallistujista. Jostain syystä itselläni oli ennakkoluuloja Hotakaista kohtaan, ja sainkin yllättyä iloisesti kun teksti vei mukanaan. Pidin erityisesti Hopeaniemen tavasta vastata itse retorisiin kysymyksiinsä:

"Voinko ohittaa pikkupuheet, voin." "Saanko puhua suoraan, saan."

Jokin Hopeaniemen puhetyylissä muistutti samoin ajattelevien kollegoiden puhetta. Ja olihan siellä ihan hyviä huomiota, vaikka johtopäätöksistä olisinkin mahdollisesti eri mieltä:

"Kohta tilanne on sellainen, että kolmasosa kansasta lojuu taajamissa ilman töitä ja ahmii katkeruutta kuin porot jäkälää [...] Montako kertaa, monta, on tehnyt mieli huutaa kesken jonkun ajankohtaisohjelman, ettei kansalaisia rikkaus vituta, vaan se ettei heillä ole mitään tekemistä, työtä."

Oma tulkintani matkasta Suomen halki kohti omaa tuhoaan oli vertauskuva yhden aikakauden lopusta. Siinä missä Ukon maailma oli mennyttä maailmaa, jossa bisnekset hoituivat viinan voimin, on myös Hopeaniemen maailma auton takapenkillä ja muiden yläpuolella mennyttä. Eivät vuorineuvoksen tittelit enää hänen kavereilleen kelvanneet kirjassakaan. Uudet talousidolit ovatkin pelikehittäjiä, start up -yrittäjiä ja muita erinäisen pöhinän tuottajia, eivät niitä vuorineuvoksia. Hopeaniemi ajaa kohti omaa tuhoaan, ja maksaa matkasta kovan hinnan - niin autonkuljettajalle, satunnaiselle liftarille, kuin lopulta yritykselleen.

Lukupiirissä keskustelijoita oli paikalla järjestäjän ja alustajan lisäksi kuusi henkeä, mikä oli oikein sopiva määrä. Keskustelua syntyi ja kaikki pääsivät ääneen. Lopuksi heitin kuitenkin kysymyksen siitä kuka saa puhua taloudesta - kaikki muut osallistujat kun olivat miehiä (järjestävää tahoa lukuunottamatta). Eivätkö naiset uskalla puhua taloudesta, vai eikö aihe vain kiinnosta?

Sitran Uusi juoni -lukupiiri
25.5.2016
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Siltala 2011

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Neuvostotaidetta ja Didrichsenin taidemuseota ihailemassa

Kaupunkikulttuurikoti jatkaa valitsemallaan linjalla ja yrittää ehtiä viime tingassa näyttelyyn kuin näyttelyyn. Viime sunnuntaina olikin viimeinen mahdollisuus nähdä Olipa kerran neuvostotaide -näyttelyn teokset Mihail Arefjevin kokoelmasta. Retki Kuusisaareen kannatti, sillä näyttely oli kiinnostava ja myös itse museo pihapiireineen kiva retkikohde. Tosin kun harva se päivä jo vuosikaudet on tästä fillaroinut ohi, niin herää kysymys miten vaikea se pyörä on saada pysähtymään, ettei aiemmin ole tullut täällä vierailtua? Lasten kanssa matka toki on vielä vähän pitkä pyöräillä, joten hyppäsimme suosiolla bussiin.


Näyttelyn viimeinen päivä oli innostanut monta muutakin viime hetken vierasta näyttelyyn. Kiinnostava opastus valtasi pääsalin, mutta muuten oli hyvin tilaa kiertää ja sai ne pääsalin työtkin puikkelehtimalla katsottua. Näyttelyn teemana oli ihminen arjen sankarina, eli tyypillinen neuvostotaiteen aihe. Teoksista löytyikin odotuksia vastaavia propagandahenkisiä töitä työläisten paratiisista, kuten Vladimir Mjagkovin Kutojattaret (yllä). Niiden lisäksi esillä oli kuitenkin myös kiinnostavia maalauksia, jotka sosialistisen realismin puitteissa kuvasivat elämää hieman ideologian rajoilla. Ei siis pelkkiä työn sankareita, vaan myös arjen pieniä hetkiä, uimaretkiä ja kahvitaukoja, kuten Aleksei Kadushkinin Hitsarit (alla) röökitaouolla. Naisellisia naisia ja miehekkäitä miehiä. Töitä on esillä vuosilta 1920-1995, painottaen suojasään aikaa 60- ja 70-luvuilla.


Opastuksesta kuulin ohimennen sen verran, että Sergei Jakobtsukin Saamelaisnaiset on ollut yksi näyttelyn suosikkiteoksista. Tätä teosta jäin itsekin ihailemaan pidemmäksi aikaa (mikä siis lasten kanssa museossa tarkoittaa ehkä noin kahta minuuttia normaalin 30 sekunnin sijasta). Nuori, valaistu nainen ja vanhempi synkkänä, yhdessä teellä venäjänsinisessä maalauksessa. Ulkona kota ja poroja, sisällä radio, teetä ja sokeria.


Näyttely oli sopivan laaja lastenkin kiertää, vaikka kiinnostavinta kuulemma oli tällä kertaa alakerran Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen rituaaliesineet. Pihapiirin veistokset kutsuivat lähempään tutkimiseen ja uima-altaan mahdollista käyttöä pohdittiin kovasti. Aikuista vierasta viehätti pihapiirin metsäinen luonnontila naapuritonttien pengerrettyjen nurmikoiden kontrastina. Kaikille maistui pulla aurinkoisella terassilla kun sunnuntaiaikataulun bussitarjonta järjesti puolen tunnin tauon näyttelykierroksen jälkeen ennen kotiinlähtöä.

Olipa kerran neuvostotaide – teoksia Arefjevin kokoelmasta
Didrichsenin taidemuseo 13.2.–15.5.2016

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Punainen viiva kahdella tapaa

Klovniteatteri oli minulle jotain uutta, ja avoimin mielin suuntasimme Teatteri Avoimiin oviin katsomaan Red Nose Companyn esitystä Punainen viiva. Katsomossa törmäsimme ensimmäiseksi Kujerruksia-blogin Linneaan siippansa kanssa ja saimme pohjustuksen esitykselle - tai lähinnä varoituksen, että takaamme saattaa kuulua kovaäänistä hirnuntaa esityksen alusta loppuun. Varoitus piti paikkansa, taisipa Linnean siippa saada välillä esiintyjätkin pysähtymään loputonta naura kuuntelemaan!

Klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) kertoivat Punaisen viivan tarinan: Korpiloukon Topin ja Riikan köyhästä elämästä viiden lapsen kanssa, ja kuinka soli-sali-ratti toi lupauksen paremmasta - kunhan vaan hankkiutuisi kirkonkylälle vetämään sen punaisen viivan äänestyslippuun. Tämä tietenkin köyhää kansaa järkytti ja vähän pelottikin, mutta rohkeasti he käyvät kuuntelemassa agitaattoreita, keskustelevat asiasta naapurien kanssa ja lopulta hiihtävät parin päivän matkan kylille tekemään sen. Tarinalla ei kuitenkaan ole onnellinen loppu, ja kaiken naurun jälkeen vierähtää kyynel poskelle kun kuulee kuinka sitten kävikään.

Klovnit pitävät yleisön hallussaan koko esityksen ajan. Välikommentit tarinaan naurattavat, mutta juoni ei katkea. Välillä tulee musiikkipätkiä, ja yllättävän hyvin nykymusiikki sopii yli sadan vuoden takaiseen tarinaan. Kuulemme myös Ilmari Kiannon elämän käänteistä. Otso Kauton ohjaus toimii.

Eniten tämä esitys kuitenkin innosti minut tarttumaan Kiantoon. Mahdollisesti olen teoksen jossain koulutukseni vaiheessa ollut pakotettu lukemaan, mutta nyt teki mieli lukea voidakseen verrata omaa tulkintaansa klovnien tulkintaan. Ilahduin, kun Mike ja Zin kertoivat myyvänsä esityksen jälkeen Kiannon teoksia: olisin mielelläni ostanut kirjan omaksi. Vaan eipä ollut juuri tätä teosta valikoimassa. Onneksi kirjastossa oli.

Aluksi oli vaikea lukea romaania muuten kuin komediana - Miken ja Zinin tulkinnat olivat niin vahvasti mielessä. Vähän koomiseltahan Kiannon ilmaisukin kuulostaa näin yli sata vuotta myöhemmin. Luulin, että Retriika Euphrosyyne, Iita Linta Maria ja Peata Parpara Raakeli olivat klovnien väännöksiä, vaan ihanpa ovat Kiannon kynästä. Naurunpyrskähdysten välissä tulee kuitenkin eläydyttyä Korpiloukon emännän huoliin. Olen aina ajatellut, että kauheinta olisi jos ei voisi ruokkia nälkäisiä lapsiaan. Olen lukenut kuinka Afrikan pakolaisleireille saattaa kävellä hyväkuntoinen äiti nälkäkuoleman partaalla olevien lasten kanssa, samalla kun heikoimmat ovat jääneet matkan varrelle. Miten äiti voi syödä itse kun oma lapsi kuolee nälkään? Mutta jos äiti kuolisi nälkään, kuolisivat kaikki lapset. Miten sellaisesta voi selvitä järjissään? Ja niin luen Riikan tarinaa, kun ei ole lapsille vaatteita eikä ruokaa tarjota. Ja kuinka sitten käykään kun tauti iskee nälän heikentämään katraaseen? Kyllähän tämä tragedia on. Eikä tuonut punaisen viivan vetäminen kaivattua tulosta: "Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja vaikeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille?". Agitaattorien vaalilupaukset eivät pitäneetkään, ja Riika on jäänyt yksin mökkiinsä Topin jouduttua tukkitöihin. Eikä osaa äiti auttaa viikkokausia taudin kourissa kärsineitä lapsiaan. Taas itkettää.

Tämän kevään osalta klovnit on pakattu kuplamuoviin, mutta syksyllä taas jatkuu. Katso esityskalenteri täältä. Sitä odotellessa ehtii hyvin lukemaan alkuperäisteoksen. Suosittelen molempia!

Red Nose Company/Teatteri Avoimet ovet
Punainen viiva
1.3. - 12.5.2016

Ilmari Kianto: Punainen viiva
Otava 1909

maanantai 9. toukokuuta 2016

Carol ja Therese

 Joululahjaostoksilla oleva Carol (Cate Blanchett) etsii tyttärelleen joululahjaa ja unohtaa hansikkaansa leluosaston tiskille, josta myyjätär Therese (Rooney Mara) ne huomaa ja toimittaa omistajalleen. Tästä kohtauksesta saa alkunsa naisten välinen ystävyys, joka syvenee rakkaudeksi. Siinä sivussa selviää, ettei Therese ole kovin onnellinen poikaystävänsä kanssa ja Carol puolestaan on eroamassa miehestään. Carolilla kuitenkin on tytär, eikä mies halua antaa tytärtä äidilleen kun ei äiti kerran halua häntä. Tapahtuma-aikaan 1950-luvulla ilmeisesti "moraaliton käytös" (eli naissuhteet) oikeuttivat viemään lapselta oikeuden tavata äitiään. Carol pakenee tilannetta Theresen kanssa, mutta naiset jäävät kiinni ja Carol yrittää katkaista välit Thereseen saadakseen tapaamisoikeuden tyttäreensä.

Elokuva etenee unenomaisesti vähäisen dialogin ja pienten eleiden varassa. Enemmän on katseissa, eikä katsoja aina huomaa niitäkään, yllättyy vaan kun Carol yht'äkkiä pyytää Thereseä luokseen ja tämä siihen suostuu. Elokuvan tunnelma oli todella intensiivinen ja siihen jäi kiinni pitkäksi aikaa leffan jälkeen. Lavastus ja puvustus vievät elokuvan 1950-luvun New Yorkiin erittäin onnistuneesti.

Hieman häiritsevältä tuntui vanhemman yläluokkaisen naisen kiinnostus nuorta myyjätärtä kohtaan, mutta elokuvan edetessä tunne katoaa kun selviää, ettei vähän eksyneen oloinen ja epävarma Therese ehkä niin epävarma olekaan. Carolin miehen tuska sai miettimään onko miehelle lopulta kovempi paikka jos vaimo lähtee toisen naisen matkaan kuin olisi suhde toiseen mieheen? Leffan herättämistä ajatuksista tärkein liittyi kuitenkin loppuratkaisuun, joten nyt ei kannata lukea pitemmälle jos aikoo vielä käydä leffan katsomassa. Lopussa Carol nimittäin toteaa, että mies voi pitää lapsen - hän ei voi elää valheessa, eli yksin ilman naissuhteita. Tämä tuntui aika hurjalta valinnalta! En voi itse kuvitella tilannetta, jossa olisin valmis luopumaan lasteni huoltajuudesta parisuhteen vuoksi. Tietenkin asiaa on vaikea arvioida kun ei ole joutunut elämään "luontonsa vastaisesti", mutta tässä elokuvassa Carolinkaan ei tarvinnut elää miehen kanssa, jota ei halunnut - olisi vaan pitänyt pitäytyä parisuhteista. Toki Carolkin asetti huoltajuuskiistasta luopumisen ehdoksi tapaamisoikeuden lapseensa ja ehkä kyseessä olikin äidin suuri rakkaus lapseen: lapsen edun mukaista ei ole vanhempien riitely, varsinkaan oikeuteen meneminen. Vaikea tilanne.

Miten paljon yhteiskunta on muuttunut yhden ihmisiän aikana - ja toisaalta, Suomessakin kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen, joka vaatii, että naisparien lapsilla olisi yhtäläinen oikeus molempiin vanhempiinsa kuin heteroparien lapsilla. Käykääpä allekirjoittamassa, että meidän lapsistamme tämä nykyinen tilanne vaikuttaisi joskus uskomattomalta historian älyttömyydeltä. Niin, ja käykää katsomassa tämä elokuva, jos ette vielä ole ehtineet!

Carol
Ohjaus: Todd Haynes
Iso-Britannia/USA 2015

Popular Posts

Sisällön tarjoaa Blogger.

Ota yhteyttä!

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *