Sitra on tänä keväänä järjestänyt Uusi juoni -lukupiiriä. Ideana on lukea kaunokirjallisuutta ja keskustella lukukokemusten pohjalta Sitran Kestävä hyvinvointi -visiosta. Tämähän on hauska idea, ja ilmoittauduin heti mukaan kun bongasin lukupiirin Twitteristä. Valitettavasti pari ekaa kertaa meni ohi, ja seuraavankin olen reissussa, mutta ainakin tämän ensimmäisen kerran perusteella koitan päästä syksyllä taas mukaan.

Tällä kertaa vuorossa oli Kari Hotakaisen Jumalan sana ja Kestävän hyvinvoinnin vision Talous uudistavaksi ja yhteisölliseksi -osio. Tilaisuus alkoi Sitran Paula Laineen alustuksella aiheesta Miten talouden uudistumisen teema näkyy Kari Hotakaisen Jumalan sana -teoksessa. Tämän jälkeen käytiin kommenttikierros, jolla kaikki saivat kertoa omat ajatuksensa aiheesta. Yleinen näkemys oli, että kirja kuvasi yllättävän 90-lukulaista talouselämää ja päähenkilön yhteneväisyys Björn Wahlroosiin oli jopa häiritsevän selvä. Pohdittiin, oliko tämä vain helppo valinta mennä siitä missä aita on matalin vai olisiko muunlaisia malleja ollut olemassakaan. St1:n Mika Anttosta ehdotettiin, mutta tämä ehdotus tyrmättiin, koska häntä eivät sido samat rajaehdot kuin pörssityhtiöiden johtajia.

Itse teos ei ole 90-luvulta, vaan on ilmestynyt 2011. Kirja kertoo Konserni Oyj:n toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemen matkasta Suomen halki ehtiäkseen aamu-TV:n haastatteluun. Islantilaisen tulivuoren purkauksen seurauksena lennot Lapista Helsinkiin on peruutettu ja Hopeaniemi hälyttää apuun edesmenneen isänsä jo eläkkeelle jääneen autonkuljettajan Armaksen. Armas suostuu viimeiselle työkeikalle pelastaakseen tyttärensä peliveloista. Matkalla kuunnellaan välillä edesmenneen Ukon, Hopeaniemen isän, viimeisiä terveisiä Armakselle ja pojalleen perinnöksi jättämiltä c-kaseteilta. Konserni Oyj on yritysjärjestelyjen keskellä ja Hopeaniemi pohtii omaa ja yrityksen historiaa öisen matkan aikana välillä torkkuen, välillä Armaksen kanssa keskustellen.

Hotakaisen teksti soljuu niin sujuvasti, että ehtii vasta kirjan luettuaan pysähtyä miettimään mitä oikein tulikaan luettua, totesi eräs lukupiirin osallistujista. Jostain syystä itselläni oli ennakkoluuloja Hotakaista kohtaan, ja sainkin yllättyä iloisesti kun teksti vei mukanaan. Pidin erityisesti Hopeaniemen tavasta vastata itse retorisiin kysymyksiinsä:

"Voinko ohittaa pikkupuheet, voin." "Saanko puhua suoraan, saan."

Jokin Hopeaniemen puhetyylissä muistutti samoin ajattelevien kollegoiden puhetta. Ja olihan siellä ihan hyviä huomiota, vaikka johtopäätöksistä olisinkin mahdollisesti eri mieltä:

"Kohta tilanne on sellainen, että kolmasosa kansasta lojuu taajamissa ilman töitä ja ahmii katkeruutta kuin porot jäkälää [...] Montako kertaa, monta, on tehnyt mieli huutaa kesken jonkun ajankohtaisohjelman, ettei kansalaisia rikkaus vituta, vaan se ettei heillä ole mitään tekemistä, työtä."

Oma tulkintani matkasta Suomen halki kohti omaa tuhoaan oli vertauskuva yhden aikakauden lopusta. Siinä missä Ukon maailma oli mennyttä maailmaa, jossa bisnekset hoituivat viinan voimin, on myös Hopeaniemen maailma auton takapenkillä ja muiden yläpuolella mennyttä. Eivät vuorineuvoksen tittelit enää hänen kavereilleen kelvanneet kirjassakaan. Uudet talousidolit ovatkin pelikehittäjiä, start up -yrittäjiä ja muita erinäisen pöhinän tuottajia, eivät niitä vuorineuvoksia. Hopeaniemi ajaa kohti omaa tuhoaan, ja maksaa matkasta kovan hinnan - niin autonkuljettajalle, satunnaiselle liftarille, kuin lopulta yritykselleen.

Lukupiirissä keskustelijoita oli paikalla järjestäjän ja alustajan lisäksi kuusi henkeä, mikä oli oikein sopiva määrä. Keskustelua syntyi ja kaikki pääsivät ääneen. Lopuksi heitin kuitenkin kysymyksen siitä kuka saa puhua taloudesta - kaikki muut osallistujat kun olivat miehiä (järjestävää tahoa lukuunottamatta). Eivätkö naiset uskalla puhua taloudesta, vai eikö aihe vain kiinnosta?

Sitran Uusi juoni -lukupiiri
25.5.2016
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Siltala 2011