Hesarin vuoden 2015 parhaat -listalta bongattu Vihan kadut oli vetävä lukukokemus ja ansainnut paikkansa listalla. Rodney Kingin pahoinpitelystä alkaneita Los Angelesin vuoden 1992 mellakoita seurataan mukana olleiden näkökulmasta. Kirja alkaa uhrin kertomalla pahoinpitelykuvauksella. Tulee tunne, etten halua lukea tällaista väkivallan kuvausta: uhrin pelko muuttuu omaksi peloksi ja poskiluiden murtumisen melkein tuntee. Jotenkin on kuitenkin tunne, että tästä selvitään. Miten uhri muuten pystyisi kertomaan tarinansa? Kunnes tajuan: tämähän on fiktiota ja ryömin kauhuissani syvemmälle peiton alle. Ernesto Vera kuolee silmittömän väkivallan uhrina, ja laukaisee samalla väkivallan kierteen.

"Sääntöjä ei enää ole. Kun mellakat alkoivat, säännöt menettivät merkityksensä." Kertoja vaihtuu Erneston siskoon, jengiläiseen, joka haluaa kostaa veljensä kuoleman. Tarina kerrallaan käydään mellakoiden tapahtumia läpi eri osapuolten näkökulmista. Jengiläisten elämä on kovaa, mutta niin on myös palomiesten, joita mellakoitsijat houkuttelevat ansoihin voidakseen pahoinpidellä näitä huvikseen. Ääneen pääsevät myös liikkeitään suojelevat korealaiset yrittäjät, sairaanhoitaja ja oman käden oikeudella mellakointia rauhoittamaan pyrkivä poliisi. Joku taisi päästä jengejä pakoonkin.

Kirjan kansimainos lainaa Jens Lapidusta: "Parasta mitä olen lukenut vuosikymmeneen." Fiilis tätä kirjaa lukiessa oli vähän sama kuin Lapiduksen Rahalla saa -kirjan kanssa. Miten paljon onkaan asioita, joita en tiedä LA:n jengeistä - tai Ruotsin alamaailmasta. Ja yhtä koukuttavasti kirjoitettuja. Vaikken oikeastaan tiennyt olevani kiinnostunut LA:n jengeistä tai Ruotsin alamaailmasta, tuli molemmat kirjat ahmittua mielenkiinnolla. Jatko-osat taidan kuitenkin jättää väliin molemmilta.

Vinkkinä tuleville lukijoille: kirjan lopussa on sanasto, jossa slangiespanjan termit on selitetty.

Ryan Gattis: Vihan kadut (All Involved)
Like 2015