keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Ellen Thesleff kolmella tapaa

Ellen Thesleff on palannut parrasvaloihin kahden viime vuonna ilmestyneen teoksen myötä. Hanna-Reetta Schrekin elämäkerta käy läpi taiteilijan koko elämän, Kati Tervon romaani Iltalaulaja sen sijaan keskittyy yhden kesän tunnelmiin. Kirjallisten nautintojen tueksi sopii Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttely.

Olisin saattanut ohittaa Ellen Thesleffin elämäkerran samoin kuin monet muut vastaavat teokset: ehkä ihan kiinnostavaa, mutta luen kuitenkin mieluummin romaaneja. Onneksi teos sattui lukupiirin lukulistalle, ja kun Thesleff on taiteilijanakin jäänyt vähän vieraaksi päätin lukea kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi. Onneksi päätin, sillä teos vei mukanaan alusta lähtien! On huikeaa lukea viime vuosisadan vaihteessa eläneestä taiteilijasta, joka sukupuolestaan huolimatta onnistui omistautumaan taiteelle. Toki tämän mahdollisti lähtökohta, jossa oli varaa matkustella ja viettää pitempiä aikoja Euroopassa. Kiittäminen on kuitenkin myös avarakatseista isää, joka ei syrjinyt poikatukan leikannutta tytärtään, vaan lähti tämän kanssa kiertämään Eurooppaa - matkalle, joka yleensä oli tapana tehdä aikuistuvien poikien kanssa. Toisaalta Thesleff myös valitsi köyhyyden jättämällä tilaustyönä tehtävät muotokuvat ja opetustehtävät muille ja keskittymällä vain taiteeseensa. Perheen tuki oli hänelle tärkeä ja hän asuikin sisarensa Gerdan kanssa aina tämän kuolemaan asti.

Hanna-Reetta Schreck kuvaa Ellenin elämää kiinnostavasti lainaten Ellenin kirjeenvaihtoa ja kertoen teoksista. Elämäkerta ei ole vain kuivaa taidehistoriaa, vaan mukana on rakkaustarina, perheenjäsenten elämät ja maailmanhistorian tapahtumat. Tämä teos toi yleissivistykseen paljon enemmän kuin vain Thesleffin osuuden Suomen taiteen historiassa. Kuitenkin yleisen kiinnostavuuden ohella myös tarkemmat teosesittelyt kunkin luvun alussa sopivat elämäkertaan ja tuovat lisätietoa. Niitä olisi suonut kirjaan enemmänkin.

Elämäkerran luettua olikin kiinnostavaa käydä tutustumassa Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelyyn. Monet nimistä olivat tuttuja kirjan sivuilta, alkaen Ellenin nuoruuden ystävistä ja Ateneumin opiskelukavereista Magnus Enckellistä ja Beda Stjernschantzista. Pettymyksekseni Thesleffin teoksia ei näyttelyyn ollut mahtunut kuin kaksi: Viulunsoittajatar vuodelta 1896 ja pikkusisko Thyra Thesleffin muotokuva vuodelta 1900. Tämä herättikin kysymyksen oliko Thesleffin myöhempi ura vähäpätöinen Suomen taiteen historiassa?

Näiden yleissivistävämpien kulttuuripläjäysten jälkeen oli ihana vetäytyä vielä hetkeksi tunnelmoimaan Kati Tervon Iltalaulaja -teoksen parissa. Tämä romaani kertoo yhdestä kesästä Thesleffien Casa Bianca-kesähuvilalla. Jo ikääntynyt Ellen saapuu viettämään viimeisen kesän rakastamallaan huvilalla, ja palkkaa avukseen nuoren Taimin. Taimi ihailee taiteilijaa ja haaveilee itsekin taiteilijan urasta, mutta erilaisista lähtökohdista tulevalla maalaistytöllä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia haaveidensa toteuttamiseen. Taimin isä on sodan vaurioittama juoppo, eikä äiti tue tyttärensä taiteilijahaaveita - päinvastoin. Kirja koostuu lyhyistä tunnelmapaloista ja toimii jäähyväisinä Ellenille, joka puolestaan jättää jäähyväisiä rapistumaan päässeelle rakkaalle huvilalleen. Schreckin elämäkerran jälkeen hämmentää hieman Tervon valinta muuttaa Ellenin sukulaisten nimet ja menee hetki hahmottaa Gerdan ja Thyran yhteys Sofiaan ja Annaan. Samoin Henry kuulostaa aluksi vieraalta, ennen kuin ymmärtää kenestä onkaan kysymys. Ehkä tämä valinta on tarkoitettu korostamaan romaanin fiktioluonnetta.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos, 2017.
Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava, 2017.
Suomen taiteen tarina. Ateneum 18.3.2016-31.12. 2020

tiistai 29. elokuuta 2017

Himo


Viime sunnuntaina Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä sai ensi-iltansa Himo. Hanna Brotheruksen ohjaaman teoksen työryhmään kuuluu joukko toipuvia addikteja, Teatterikorkeakoulun opiskelijoita sekä näyttelijäntyön että tanssin puolelta, sekä teatterin ammattilaisia. Tällä porukalla on työstetty addiktiota aiheena viime keväästä lähtien. Alkutilanteesta osa jengistä ei tiennyt missä Kansallisteatteri sijaitsee, joten matka teatterin lavalle on ollut pitkä.

Esitys on erittäin fyysinen, hiki lentää ja välillä vaatteetkin. Tavoitteena onkin siirtyä addiktioiden käsittelystä puhumalla niiden kohtaamiseen kehollisesti ja etsiä vastausta kysymykseen: Mikä alkaa addiktion jälkeen? Tanssin ja liikkeen ohessa kuulemme projektissa tuotettuja tekstejä.

"Olemme samaa, addiktiivista ihmisen lihaa ja verta.
Vimmaa liikkeeseen, rahaan, seksiin tai huumeisiin.
Himoa nousta ja himoa pudota."

Kokonaisuus on vaikuttava, eikä katsomosta näe kuka on amatööri, kuka opiskelija ja kuka ammattinäyttelijä. Hieman kyllä pohdin voiko näyttelijäksi opiskelevalla olla noin näkyviä tatuointeja - eikö se rajoita tulevia roolimahdollisuuksia? No, saahan niitä meikattua piiloon. Esityksen jälkeen yleisöstä tulee pyyntö, että esiintyjät esittäytyisivät. Tulee vähän tirkistelevä olo kun toipuvat addiktit "tunnustavat" roolinsa. Hämmentää myös havaita miten näyttelijäopiskelijat ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Onko tähän produktioon tarkoituksella valittu vain pitkiä, hoikkia ja kauniita nuoria naisia? Vai eikö muunlaisiin rooleihin ole tarpeen näyttelijöitä kouluttaa?

Mietin myös miksi esityksiä on vain muutama - Kansallisteatterissa sunnuntaina kaksi, sekä Teatterikorkeakoululla vielä kolme lisää. Epäiltiinkö ettei esitykselle riittäisi katsojia, vai eivätkö amatöörit jaksaisi vetää useampaa esitystä? Teoksen takana on kuitenkin niin huima määrä työtä, että tuntuu tuhlaukselta mikäli esitykset jäävät näihin viiteen. Suosittelen vierailua Teatterikorkeakoululle!

Himo
Ke 30.8. klo 19 ja to 31.8. klo 14 ja 19 Teatterikorkeakoulu, Studio 4

Kuva: Kansallisteatteri/Nico Backström

maanantai 14. elokuuta 2017

Kiasma: ARS17

Julia Varela: X/5.000
ARS17 nykytaiteen suurnäyttelyn teemana on digitaalinen murros: Internet ja digitaaliset palvelut. Näyttely täyttää lähes koko Kiasman ja mukana on teoksia 24 taiteilijalta (lisäksi näyttelyn online-osiossa on vielä 15 taiteilijan töitä).

Voisi kuvitella kaiken digidigi-hehkutuksen keskellä tämän näyttelyn olevan aivan viimeisen päälle ajan hermolla. Jokin vaan tökkää jo pelkässä ajatuksessa. En ole koskaan ollut innostunut vuorovaikutteisista digiteoksista, kutsuttiin niitä sitten multimediaksi tai verkkotaiteeksi. Valitettavasti näyttely alkaa juuri kuten pelkäsinkin. Teoksissa haetaan jotain mistä ei sitten kuitenkaan ihan saa kiinni, ja kävelemme Kiasman läpi melkoista vauhtia. Välillä laitetaan VR-lasit päähän ja katsellaan jotain, mihin katsojan liikkeiden pitäisi vaikuttaa. Hieman epäselväksi jää mihin liike vaikuttaa ja lopputulos tuntuu vain harvinaisen kömpelöltä VR-toteutukselta. Sama fiilis jäi Blairwitch project -henkisestä tutkimusretkikuvauksesta ja digitaalisista fantasiamaailmoista.

Hito Steyerl: Factory of the Sun
Jossain vaiheessa toisen tai kolmannen kerroksen paikkeilla alkaa kuitenkin löytyä kiinnostavia teoksia. Tykkäsin Julia Varelan kaapatuista näytöistä (X/5.000) ja Anna Uddenbergin veistoshahmoista matkalaukkuineen. Juha van Ingenin tuhat vuotta kestävä GIF-animaatio ASLAP (As Long As Possible) herätti huvittuneita mietteitä Kiasman sitoumuksesta pitää teos käynnissä mahdollisimman kauan. Jossain Kiasman varastossa siis pyörii tuhatvuotinen GIF täältä ikuisuuteen. Kuinkakohan pitkälle päästään? Ja onko Kiasmalla myös velvoite tiedottaa yleisölle kun teosta ei enää voida pitää käynnissä - kun on saavutettu "As Possible"? Hito Steyerlin Factory of the Sun -installaatio oli niin koukuttava, että sitä olisi voinut jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa.

Andrey Bogush: Proposal for image placement (stretched, curtain)
Andrey Bogushin teos Proposal for image placement (stretched, curtain) herättää kysymyksen kuvausluvan tarpeesta tässä näyttelyssä: mikäli näyttelyn teoksissa on käytetty netistä löytyneitä kuvia, eikö vastaavasti netistä löydetystä kuvasta tehdystä taideteoksesta otettua kuvaa saa jakaa omana teoksenaan? No, nämä kuvat kuitenkin julkaistu kuvausluvan kanssa.

Mainittakoon vielä puolustuksekseni, etten pidä itseäni minään luddiittina vaan työskentelen itsekin digitalisaation ilosanoman parissa. Jostain syystä kuitenkin ajatus digitaiteesta tökki niin että meinasi jäädä koko näyttely väliin. Onneksi on Museokortti ja eräänä päivänä sitten oli sopiva hetki piipahtaa ex tempore kiertämässä näyttely. Ehkäpä pitää vielä ottaa toinen kierros lasten kanssa ja katsoa miltä näyttely näyttää heidän näkökulmastaan!

ARS17 Hello World!
Kiasma 31.3.2017-14.1.2018

lauantai 12. elokuuta 2017

Puotilan kesäteatteri: Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys

Neljäs kesä Puotilan kesäteatteria meinasi mennä meidän porukalta ohi, mutta onneksi huomattiin mahdollinen virhe ajoissa ja päästiin vielä katsomaan tämän kesän näytös, Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys. Edellisten kesien malliin kyseessä on Karo Laurosen ja Mikko Laurosen kahden hengen näytelmä, muutamien nukkeavustajien tukemana ja Samu Loijaksen ohjaamana (viime kesän Saapasjalkakissasta kirjoitin täällä).


Esitys oli tuttua Puotilan kesäteatterin meininkiä alun yleisön lämmittelystä hersyvän hauskaan näytelmätoteutukseen. Erehdyin esityksen jälkeen kommentoimaan, ettei tällä kertaa tarinassa oikeastaan ollut juonta, mutta nuoret seuralaiset korjasivat välittömästi: tarina kertoi Tarmo Tassulasta, joka ei tykännyt urheilla vaan halusi vain pelata kännykällä. Vaan eräänä päivänä liikunnan open sijaiseksi tulikin Herra Hakkarainen ja hänen johdollaan kokeiltiin sitten lajeja mäkihypystä yleisurheiluun, eri tanssityylit huomioiden ja vielä jääkiekkotaklaukset hidastettuna. Ja niinhän siinä kävi, että hiki tuli, eikä se ollutkaan ollenkaan kamalaa. Ruokakin maistui paremmin.

Jokaisessa suuressa urheilujuhlassa tarvitaan tietenkin selostaja, ja tällä selostajalla oli vielä marsu kaverina. Esitys pohjautuu Mauri Kunnaksen kirjaan ja tuttu hämähäkkikin löytyy yllättäen nuoren Hakkaraisen kainalosta.


Tokaluokkalaisen mielestä esitys oli hauska ja opettavainen. Hauskaa oli varsinkin se kohta missä pallo pysähtyi, mutta Tarmo ei. Tarinan opetus kuulemma oli, ettei pidä vaan pelata kännykällä vaan pitää myös urheilla. Eskarilaisen mielestä hauskinta oli painonnosto laulun tahdissa ja olihan sekin hauskaa kun yksi käsipaino lensi puuhun ja jäi sinne. Tosin vähän oli kuulemma myös tylsää kun siinä vaan urheiltiin ja urheiltiin. Äitiä nauratti hidastettu toisto jääkiekkomatsin taklauksesta sekä opettavainen tarina pienestä likaisesta pukista, eikä äiti tosiaan tajunnut tarinassa olleen juonta, muttei se teatterielämystä haitannut.

Ensi kesänä pitää kyllä olla ajoissa liikkeellä, ettei tule tällaista riskiä esityksen missaamisesta! Huomenna tosin olisi vielä ehtinyt.

Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys
Puotilan kesäteatteri
Esitykset vielä 13.8. klo 13 ja 15

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Bonnie & Clyde

Bonnie, Clyde ja pakoauto

Avasin kesäteatterikauden Tervasaaressa Bonnie & Clyde -esityksen ensi-illassa 1.7.2017. Perinteiseen kesäteatterityyliin ilta oli viileä ja sateinen, mutta huolimatta ilmasta ja samaan aikaan esiintyvästä The Weekndistä, Tuska-festareista ja Prideistä oli Tervasaareen kokoontunut ihan mukavasti väkeä. Oletettavasti tosin enimmäkseen esiintyjien kavereita ja vanhempia.

Esitys alkaa Bonnien (Eeva Kaihola) ja Clyden (Elias Salonen) tarinan kertauksella, ja tämän jälkeen pakomatka jatkuu 90-luvun puolivälissä syntyneen sukupolven näkökulmasta. Nuoret esiintyjät purkavat näköalattomuutta, Y-sukupolven halua tulla nähdyksi ja jättää maailmaan jälki sekä tavallisten unelmien pelkoa.

Lähtötilanteessa istuin siis sateessa katsomassa opiskelijoiden esitystä, jonka aluksi ei ihan näyttelijöilläkään pitänyt pokka. Mietin jo lähdenkö tekemään mitä tahansa muuta, mutta jäin vielä hetkeksi. Siinä vaiheessa kun Lumi Aunio kertoi yhden toiveensa esitykselle olleen päästä laulamaan auton katolta olin valmistautunut myötähäpeään ja pakoon, mutta kun tämä nuori näyttelijä kipusi sinne auton katolle ja alkoi laulaa muutin mieleni. Osaa nimittäin laulaa tämä näyttelijä, ilman mikkiä ja kannettavan mankan säestyksellä.

Tämän kappaleen jälkeen esityskin alkoi toimia. Nuoret pohtivat elämän suuria kysymyksiä kuten nuoret kautta aikojen, ja saivat minutkin muistelemaan niitä aikoja kun eksistentiaalinen tuska sekoittui elämän riemuun. Kuten yhdessä näytöksessä pohdittiin: kannattaisiko kuolla nyt jos elämä on nyt onnellisimmillaan? Mietin myös omaa asemaani suhteessa esiintyjiin - en ole enää nuori, mutten vielä ikäloppukaan. Sitten yksi esiintyjistä kertoi syntyneensä 90-luvun puolivälissä ja tajusin, että olisin itse voinut saada lapsen 90-luvun puolivälissä. Ei siis olla samaa sukupolvea, ei. Siinä missä esiintyjät pohtivat miten piirtyvät maailmaa vasten huomasinkin itse ajattelevani omia lapsiani, en niinkään enää omaa jälkeäni maailmaan. Miten olo helpottuu vanhemmiten ja vaikka monia omaan olemassaoloonsa liittyviä kysymyksiä joutuu tietenkin edelleen pohtimaan, se pohdinta ei ole enää niin äärimmäisyyksiin menevää. It get's better, nuoret!

Teos on ohjaaja Pauli Patisen koollekutsuman ylioppilasteatterilaisista ja Teatterikorkeakoululaisista koostuvan työryhmän tuotos. Oivaltavat musiikkikappaleet on säveltänyt ja (osin yhdessä ohjaajan kanssa) sanoittanut Henna Helasvuo. Ryhmän tavoitteena on tuoda teatteri osaksi julkista kaupunkitilaa ja osaksi kaupunkikulttuuria. Pääsylipuista katsoja saa maksaa minkä pystyy, tosin esityksen aluksi vielä muistutetaan pääsylipputulojen tärkeydestä kiertueen rahoituksessa.


Bonnie & Clyde

4. ja 5.7. Kaartin Lasaretti, Lönnrotinkatu 37, 00180 Helsinki
6.7. Sompasauna, Sompasaaren laituri, 00540 Helsinki
Kaikki esitykset alkavat klo 19

KIERTUEKAUPUNGIT:
Kajaani, Jyväskylä, Joensuu, Savonlinna, Turku, Tampere

Kiitos kutsusta esitykseen!
(Kuva: Heidi Bergström ja Lauri Laukkanen)

maanantai 30. tammikuuta 2017

DocPoint: Grey Violet - Odd One Out


DocPointissa sai ensi-iltansa venäläisestä taide- ja queer-aktivistista kertova dokumentti Grey Violet - Odd One Out. Voina-ryhmän kanssa Putininkin huomion saaneen performanssin tekijä ja moneen kertaan mielenosoituksissa väkivaltaa kohdannut Grey Violet päättää erään matematiikan konferenssin jälkeen hakea turvapaikkaa Suomesta. Dokumentti seuraa turvapaikanhakuprosessia epäpätevine tulkkeineen, mutta myös oman paikan etsimistä helsinkiläisten aktivistien keskuudesta ja syrjintää, joka venäläisten keskuudessa jatkuu vielä suomalaisessa vastaanottokeskuksessakin.

Dokumentissa nähdään jälleen kerran miten lohduton venäläinen yhteiskunta on niille, jotka eivät ole valtaapitävien kanssa samaa mieltä asioista. Mielenosoituksissa yleisö voi kohdistaa väkivaltaa mielenosoittajiin, eikä miliisi (nyk. poliisi) ole millänsäkään. Aikoinaan näkemäni dokumentti Ilja Jashinista teki hänestä poliittisen idolini - että joku jaksaa vaan jatkaa taistelua kaikesta vainosta huolimatta. Joskus toki mitta tulee täyteen ja terveytensä jatkuva uhraaminen hyvän asian eteen riittää. Toivottavasti edelleen on mahdollista silloin hakea turvapaikkaa.

Dokumentin jälkeen ohjaaja Reetta Aalto, tuottaja Liisa Juntunen ja Grey Violet itse keskustelevat teoksesta ja yleisö pääsee esittämään kysymyksiä. Yksi kysymys koskee homojen tämänhetkistä tilannetta Venäjällä ja Grey kertoo erään tärkeän seikan Venäjän aktivistiskenestä: tavalliset venäläiset eivät halua olla missään tekemisissä aktivistien kanssa. Tämä koskee niin LGBTI-aktivisteja kuin muitakin poliittiseen oppositioon kuuluvia. Siinä missä Helsinki Pride on koko kansan iloinen sateenkaarijuhla, ei suurin osa venäläisestä sateenkaariväestä voisi kuvitellakaan osallistuvansa Pride-paraatiin.

Grey Violetin kohtaloa miettiessä ei voi olla ajattelematta kuinka hyvät lähtökohdat hänellä kuitenkin on: kuvataiteilijana itsekin toimiva äiti ymmärtää ja tukee poikaansa (hän oli myös mukana elokuvan ensi-illassa) ja siinä missä moni muu turvapaikanhakija koittaa oppia tarpeeksi suomea saadakseen siivoojan töitä oli Grey saanut vierailevan tutkijan post-doc -paikan Aalto-yliopistosta. Hän myös tuli Suomeen ennen suurta turvapaikanhakija-aaltoa, jonka myötä linja on monelta osin tiukentunut. Toisaalta ihmetyttää miten Voinassa vaikuttanut Grey on jäänyt Suomessa lähes ilman mediahuomiota. Suomen kannalta tarina saakin surullisen lopun.

Kiinnostava ja tärkeä dokumentti. Hienosta kuvauksesta vastaa Joona Pettersson.

Reetta Aalto: Grey Violet - Odd One Out
Seuraavan kerran nähtävillä DocPoint-jatkoilla Sellosalissa 31.1.2017
(Kuva: Napa Films Oy)

perjantai 27. tammikuuta 2017

Stoan Taiteiden yö

Taiteiden yönä ohjelmatarjontaa on aina vähän enemmän kuin mitenkään ehtii katsoa. Monena vuonna olemme lasten kanssa valinneet kiinnostavimmat kohtuullisen järkevän reitin varrelta ja kiertäneet suunnitelman mukaan. Tänä vuonna ei mitään selkeää reittiä tahtonut muodostua, sen sijaan Stoan ohjelma houkutteli monipuolisuudellaan. Päädyimme siis hyppäämään metroon ja matkustamaan Itä-Helsinkiin. Valinta oli erittäin onnistunut - Stoan koko perheen Taiteiden yö tarjosi jokaiselle jotakin. Tai ainakin lapsille.


Ehdimme paikalle sopivasti Maria Baric Companyn Salaisuuksien Sateenvarjo -juhlakonserttiin. Hienosti valaistu ja lavastettu konsertti tarjosi kivaa kuunneltavaa lapsille. Lapset pääsivät myös osallistumaan kun onnenpyörällä arvottiin aina seuraavan sateenvarjon väri. Maria Baric Companyn Salaisuuksien Sateenvarjo -levynjulkaisukonsertti on muuten 4.2.2017 Kanneltalossa!


Helsingin sarjakuvafestivaalit ja Runokuu esittivät yhteistyössä Kylli-täti -kilpailun, jossa sarjakuvapiirtäjät kuvittivat runoilijoiden lausumia runoja livenä. Haastava tehtävä, eikä ehkä ihan saanut sitä sarjakuvamaisuutta esiin mitä nuori sarjis-fani odotti. Kaikki kolme jaksettiin kuitenkin katsoa. Ohjelman mukaan voittaja valittiin lapsituomariston äänillä, mutta äänestämään pääsi koko yleisö. Se, missä määrin yleisöäänet vaikuttivat voittajan valintaan jäi hieman kyseenalaiseksi, niin ylimalkaisesti äänet laskettiin.

Kylli-täti -kilpailun aikana nuorempi taiteilija pääsi osallistumaan työpajoihin, joissa kokeiltiin haarukkamaalausta ja askarreltiin ötökkä.


Ääniä Le-Alem -konsertissa kuultiin etiopialaisia ja suomalaisia lauluja reggae-rytmeillä etiopialaiseen tyyliin. Tästä konsertista nauttivat aikuisetkin, ja lapsille ehkä selvisi suuntaa antavasti mitä se reggae tarkoittaa.

Ohjelman lisäksi kirjastossa oli poistokirjojen hylly, ja huolimatta viikottaisista kirjastovierailuista parasta illassa taisi olla kirjojen lainaaminen. Itse asiassa esikoinen ehdotti kirjaston huomattuaan, että jättäisimme ohjelman väliin ja menisimme kirjastoon! Onneksi nämä pystyi yhdistämään ja saimme lainattua lukemista kotimatkalle. Vielä kun lähtiessä saatiin ilmapallot mukaan oli ilta kokonaisuudessaan menestys!

Stoan Taiteiden yö
25.8.2016


Popular Posts

Sisällön tarjoaa Blogger.

Seuraa sähköpostitse

Ota yhteyttä!

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *