Kaupunkikulttuurikoti

Lastenkirja Meidän pihan perhesoppa kertoo neljästä erilaisesta perheestä. Mukaan ovat päässeet kaksilapsinen heteroydinperhe, yksinhuoltajaäiti lapsensa kanssa, hedelmöityshoidoin lapsen saanut heteropari ja kahden äidin lapsiperhe. Vilahtaapa lopussa vielä naapurin Etelä-Afrikasta adoptoitu poikakin. Tarina kulkee päiväkodista vuorotellen kunkin lapsen luokse yökylään pääsevän Pingviini Pontuksen mukana.

Kirja kertoo lapsille ymmärrettävällä tavalla miten lapset ovat saaneet alkunsa näissä neljässä perheessä. Itse en ihan vielä tällä tarkkuudella halunnut 4- ja 6-vuotiaille kuulijoille lukea kuinka se heteropari lapsen oikein saakaan aikaan vaan koitin vaivihkaa hypätä sänkykohtauksen yli. Tapa, jolla lahjasoluilla alkunsa saanut lapsi kertoo taustastaan kaverin luona kyläillessä tuntuu vähän teennäiseltä, mutta näinhän lapset asioista puhuvat. Muuten kirjassa on kivoja oivalluksia eri perhemuotojen eduista, kuten kahden äidin ja kahden tyttären perheestä, jossa kaikki pääsevät uimahallissa samalle puolelle, eikä kukaan joudu yksin saunaan.

Luettuamme kirjan pohdimme vielä hetken yhdessä miten lähipiirissämme on lapsia saatu aikaan. Erilaisia perheitä löytyy, mutta lopulta lapsia ei paljon tuntunut erilaisuus kiinnostavan. Kavereita kuin kavereita. Tämä kirja toimii kuitenkin myös kivana tarinana naapuruston lapsista, ja pääsi meillä pari kertaa iltasatutoiveeksi.

Riina Katajavuori, Riikka Toivanen ja Maiju Tokola: Meidän pihan perhesoppa
Kuvitus: Christel Rönns
Tammi 2015

Kuudennella Linjalla on tainnut tulla käytyä viimeksi aika tarkalleen yhdeksän vuotta sitten. Silloin taisin varovasti baarin nurkassa ottaa yhtä makeeta tyyppiä kädestä kiinni, joten mikäpä osuvampaa kuin palata sinne yhdeksän vuotta myöhemmin parin sittemmin jengiin liittyneen makeen tyypin kanssa. Luvassa kolme tuntia tanssia ja huippu-DJ:t soittamassa: Orkidea, Darude ja Lil' Tony!



Tämä oli taas sellainen lastentapahtuma, jossa aikuinenkin viihtyy. Lasten Disko, disko -biisin ja leijonanmetsästyksen lisäksi ei tainnut lastenlaulut soida. Tämä ei tuntunut haittaavan lapsiakaan. Itse asiassa meilläkin lapset ottavat mielellään vanhempien levyhyllystä musiikkia kun haluavat tanssia. Yllätys sen sijaan oli se, että nyt kun oli puitteet tanssia, niin lapsia se ei huvittanutkaan. Tai sitten kolme tuntia vain oli liian pitkä aika pelkän tanssin varassa. Aluksi tietenkin tanssimme, sitten kiersimme katsomassa mitä muuta oli tarjolla ja laitoimme UV-kasvomaalit. Palasimme tanssilattialle ja kävimme välipalalla. Siinä olikin sitten tunti vierähtänyt ja lapset alkoivat kysellä joko lähdetään. Koitin kiinnittää heidän huomiotaan diskovaloihin, savuun, musiikkiin ja tunnelmaan, mutta niistä oli jo ehditty nauttia. Ehkä ohjelmaa olisi voinut olla enemmänkin. Step up -tanssikoulun lasten katutanssiesitystä lapset katsoivat innoissaan ja leijonanmetsästystanssikin upposi. Parin tunnin kuluttua alkoi kato näkyä tanssilattiallakin ja luovutimme ja poistuimme.

StepUp katutanssiesitys

Etukäteen vähän pelkäsin loppuunmyydyn tapahtuman tungosta, mutta paikanpäällä selvisi, ettei lippuja ollut myyty liikaa. Toki jonossa edettiin tilasta toiseen, mutta kahvilassa herkkuja sai jonottamatta, kasvomaaleja ei tarvinnut jonottaa, eikä kukaan tallautunut tungoksessa tanssilattialla. Vironniemen päiväkodin kahvila tarjosi monenlaisia herkkuja - suolaista, makeaa, terveellistä ja karkkia, kaikki edulliseen hintaan.


Diskon teemana oli viidakkoseikkailu ja kiitettävästi osallistujat olivatkin pukeutuneet teeman mukaan.


Skidit Disko - Suuri Viidakkoseikkailu
Lauantai 30.01.2016
Klo 14:00-17:00
Kuudes Linja & Kaiku, Kaikukatu 4, Kallio

Ian McEwanin Lapsen oikeus käsittelee vaikeaa aihetta: kenellä on oikeus päättää hoidosta kieltäytymisestä kun potilas on alaikäinen? Kirjan päähenkilö on tuomari, joka joutuu tämän päätöksen tekemään. Kyseessä on lähes täysi-ikäinen Jehovan todistaja, joka haluaa kieltäytyä verensiirrosta uskonnollisista syistä. Sairaala hakee lupaa hoitaa potilasta tämän omasta ja vanhempien pyynnöistä huolimatta. Leukemiapotilaalle verensiirrosta kieltäytyminen voi olla kohtalokasta. Seurakunnan vanhimmat vierailevat sairaalassa varmistamassa, etteivät potilas tai hänen vanhempansa lipsu Jehovan tieltä vaan kulkevat kirkasotsaisina kohti kuolemaa. Voiko oikeus tässä päättää, että lapsen etu on joutua seurakunnan hylkäämäksi - säilyä hengissä, mutta menettää se yhteisö, johon on koko elämänsä kuulunut?

Itse tarina kertoo kuitenkin enemmän tuomarista ja hänen omasta aviokriisistään, johon leukemiapotilaan kohtalo nivoutuu. Avioliitossa on kyse toisenlaisesta kysymyksestä: saako mies luvan käydä vieraissa kun naista ei haluta? Voiko mies edes ehdottaa tällaista vaimolleen? Ja pitääkö vaimon silloin vastata ja kertoa miksi ei haluta?

"Joko sinulla on se suhde?" Fiona kysyi hiljaa.
...
"Jos nimittäin on, niin haluan että pakkaat laukkusi ja lähdet nyt saman tien."
Itsetuhoinen, harkitsematon siirto, tornin vaihtaminen ratsuun, täysin järjetöntä, mutta takaisin sitä ei saanut. Jos Jack jäisi, se olisi nöyryytys, jos lähtisi, edessä olisi pohjaton kuilu.

Parisataasivuinen kirja tuntuu lyhyeltä näin isojen teemojen käsittelyyn. Kirjan luettua jäi tunne, että tässä saatiin vasta pintaraapaisu näihin asioihin ja mielellään olisi lukenut enemmänkin. Sujuvaa tekstiä toki oli tämäkin ja ymmärrettävästi nostettu Hesarin vuoden 2015 parhaat kirjat -listalle. Kirja kuvaa myös hyvin brittiläistä yläluokkaista elämää. Yleensä kotimaista kirjallisuutta lukevalle tämä oli hauskaa vaihtelua.

Ian McEwan: Lapsen oikeus
Otava 2015

Kuva: Sakari Viika / Kansallisooppera

Bajadeeri Nikiyan ja soturi Solorin traaginen rakkaustarina pääsee taas Kansallisoopperan näyttämölle seitsemän esityksen ajaksi. Onneksi onnistuimme saamaan liput, koska tämä taitaa olla yksi niitä harvoja klassisia baletteja, jotka on vielä ollut näkemättä. Ja onneksi onnistuimme saamaan liput, koska esitys oli kertakaikkisen upea. Anna Kontekin loistelias puvustus loi palatsien tunnelman ja tanssijat tekivät orkesterin avulla loput.

Tarinassa Nikiya ja Solor rakastuvat, mutta Solor joutuu järjestettyyn avioon prinsessa Gamzattin kanssa. Nikiya on uhka Gamzattille, joten hänen on kuoltava. Nikiya kieltäytyy vasta-aineesta myrkkykäärmeen puremaan nähdessään Solorin ja Gamzattin poistuvan paikalta. Toisessa näytöksessä Solor näkee huumetripillä Nikiyan Varjojen valtakunnassa. Kolmannen näytöksen avaa temppelin pronssipatsas tanssillaan. Solorin ja Gamzattin häät menevät pieleen jumalten puuttuessa asiaan ja lopulta Solor ja Nikiya saavat toisensa henkien valtakunnassa. Osa klassisten balettien viehätystä onkin näissä traagisissa saduissa, joita aikuiset kokoontuvat seuraamaan.


Oma suosikkini oli Nicholas Ziegler ylibramiinin roolissa: dramaattiset eleet kertoivat suuren miehen suurista tunteista. Helisevät korut ja taidokkaasti laskostettu viitta korostivat ylipapin majesteetillisuutta. Suurimmat aplodit menivät kuitenkin Eun Ji Han Bajadeerille, Xiaoyu Hen Pronssipatsaalle ja Solorille, jonka nimi valitettavasti on unohtunut (eikä Oopperan nettisivu näytä menneiden esitysten esiintyjiä). Pronssipatsaan tanssi olikin kiinnostavasti erilainen kuin muilla - tosin jäimme hieman miettimään miten Buddha-patsas yhtäkkiä hyppäsi sekaan, mutta onhan Intiassa kaikenlaisia uskontoja. 24 tanssijan tepsuttaessa synkassa Nikiyan monikertoina Varjojen valtakunnassa unohtuu Solorin ja Gamzattin pieni horjunta.

Esityksen jälkeen olisi ollut tarjolla taiteilijatreffit, ja olisikin ollut kiinnostavaa käydä kysymässä muutama mieltä askarruttamaan jäänyt kysymys. Valitettavasti väsymys iski ja päädyimme hyppäämään taksiin. Ehkäpä joku muu osaa vastata miksi esityksiä oli vain seitsemän? Kattaako se Helsingin balettifanit? Tämä saattaa toki liittyä siihen, että esitys on kuulunut ohjelmistoon jo pitkään, joten ehkä tosiaan kaikki muut ovat sen jo nähneet. Ja vaikka esityksiä oli vain seitsemän, oli pääosan esittäjiä kolme tai neljä. Ymmärrän tähtivierailijan, mutta onko esitys muuten niin rankka, ettei yksi esiintyjä jaksa vetää kuin yhden esityksen viikossa?

Kyllä Kansallisooppera taas lunasti odotukset ja baletti vaan on yksi hienoimmista taidelajeista!

Suomen Kansallisooppera
Bajadeeri 21.1.2016
Muut näytökset 16.1.-4.2.2016

Sunnuntaina päästiin nauramaan kippurassa koko perhe. Jaakko Loukkola ja Sami Markus hurmasivat Kapsäkissä Tatuna ja Patuna, jotka esittelivät yleisölle mitä kaikkea pihalla voi tehdä. Esitys onnistui loistavasti tuomaan teatterin lavalle Tatun ja Patun kreisin maailman: ohjeet kuinka puuhun kiivetään (ei pylly edellä), miten hiekkakakkuja tehdään, maja rakennetaan, tai mitä kaikkea muuta pihalla nyt voikaan tehdä. Yhden aikuisen suosikki oli pillimehukohtaus, jossa pieni majanrakennusapuri sai puristeltua koko mehunsa pillistä pitkin lavaa ennen kuin pilli pääsi suuhun. Kuulemma meillekin tarvitaan sellainen pillimehukotelo, joka estää tämän tapahtumaketjun! Itse ilahduin eniten kohdasta "todellinen leikkimisen ammattilainen ei pue itse, vaan hänet puetaan", jossa todellakin demonstroitiin kurapuvun pukemisen kaikki ulottuvuudet - mukaanlukien se pissahätä, joka iskee kun kaikki on lopulta valmista. Lasten suosikki oli prinsessa ja mutanttininja -leikki, jossa prinsessa yllättikin ninjataidoillaan. Kesken esityksen vierestä kuului välikommentti: "mä en halua, että tää loppuu!". No, en olisi halunnut minäkään ja 40 minuuttia tuntui kovin lyhyeltä. Tämän siis jaksoivat katsomon pienimmätkin katsoa loppuun asti.

Esityksen lavastus toimii loistavasti ja äänitehosteet kuulostavat juuri siltä kuin pitääkin. Yleisö hirnuu naurusta. Ainoa miinus on Kapsäkin katsomo. Tasainen lattia tarkoittaa sitä, etteivät pienimmät näe edessä istuvien yli lavalle ja koroketyynytkin loppuvat kesken. Onneksi moni näytti jaksavan lyhyen esityksen tuolilla seistenkin.

Suosittelisin ehdottomasti, vaan ovat kaikki näytökset loppuunvarattuja. Tätä kannattaa kyllä lähteä Tampereellekin katsomaan, näyttäisi olevan Tampereen työväen teatterin ohjelmistossa ja lähtöisin Linnateatterista.

Tatu ja Patu pihalla
Musiikkiteatteri Kapsäkki
16., 17., 31.1. (loppuunvarattu)

EMMA
14.10.2015 - 10.01.2016

Kuva: Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Saiturin joulu oli virtuoosimaisen Vesa Vierikon juhlaa. Saituri piti yleisön otteessaan alusta loppuun asti - toimi niin hirviönä kuin parannuksen tehneenäkin. Kurt Nuotion suomentama ja ohjaama Charles Dickensin klassikkoon pohjautuva näytelmä kertoo tutun tarinan saiturista, jonka menneiden, tämän ja tulevien joulujen henget saavat muuttumaan.

Esitykseen kuului sopivassa määrin myös tanssia ja laulua. Elsa Brotherus pienenä Tim-poikana sai syystä aplodit hienon lauluesityksensä jälkeen.

Esitys oli loistelias kaikilta osin. Jo pelkkä Kansallisteatterin suuri näyttämö riittää upeudessaan nostamaan tunnelman ja viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty sali malttoi tuskin odottaa esityksen alkua. Lavastus oli viimeisen päälle, lunta satoi ja kimalletta lensi. Maskeeraus ja puvustus siirsivät meidät illaksi 1800-luvulle. Valitettavasti maskeeraus ja äänet olivat niin onnistuneet, ettei 6,5-vuotias kestänyt yhtiökumppani Jacob Marleyn haamun ilmestymistä kahleitaan kalistelemaan. Osa esityksestä meni äidin sylissä peukalot korvissa ja muut sormet silmillä, varmuuden vuoksi vielä katse poispäin näyttämöltä. Onneksi menneiden joulujen henki oli lempeämpi ja pieni katsojakin rentoutui. Vähän jäi kuitenkin pelottamaan minkälaisia ne tulevat henget ovat. Tulevien joulujen henki olikin taas niin hurja, ettei pelkkä silmien ja korvien peittäminen auttanut, vaan sylistä kuului "mä en kestä tätä, mä en voi katsoa tätä". Erittäin onnistunut maskeeraus siis, mutta ikäraja olisi ehkä voinut olla enemmän kuin kuusi. Jälkeenpäin kuulin, että aiemmasta esityksestä olivat pienimmät katsojat poistuneet kesken esityksen. Harkitsisin ehkä ikäsuosituksen muuttamista muotoon "Saiturin joulu sopii hyvin 8-100 vuotiaille!".

Esityksen ensi-ilta oli 2011 ja se palasi nyt ohjelmistoon. Toivottavasti tämä esitys nähdään ohjelmistossa ensi joulunakin. Jos vaikka sitten ottaisi aikuisen seuralaisen joulun ja teatterin tunnelmasta nauttimaan.

Saiturin joulu
Kansallisteatteri
5.1.2015