torstai 3. joulukuuta 2015

Äitikortti pöytään

Anu Silfverbergin jo pari vuotta sitten ilmestynyt Äitikortti on taas ajankohtainen Olka Horilan dramatisoitua sen Kansallisteatterin näyttämölle. Tai no, ajankohtaistahan tämä teksti on aina jokaiselle ajattelevalle äidille. Silfverberg kirjoittaa kirjan alussa johdantona työlleen, ettei löytänyt kiinnostavaa pohdintaa äitiydestä vauvanhoito-oppaiden kivikautisten sukupuoliroolien ja mukarohkeiden huonoäiti-kirjoitusten väliltä. Tällä teoksella hän osuu kyllä juuri tuohon tarpeeseen ja harmittaa, etten lukenut tätä jo aikaisemmin - lukulistalla se toki on ollut ilmestymisestään lähtien.

Silfverberg kuvaa erittäin tarkkanäköisesti havainnoiden äitiyden ja vanhemmuuden kerrontaa mediassa. Yhteiskunnalliset näkökulmat jäävät tästä keskustelusta puuttumaan, koska kyseessä on niin suurta kansanosaa henkilökohtaisesti koskettava aihe. Olen tätä itsekin miettinyt: en olisi voinut viedä pientä 10 kk ikäistä esikoista päivähoitoon, vaan halusin jäädä kotiin häntä hoitamaan - ja samalla tiedostan kotihoidontuen naisille luoman loukun. Jatkuva vetoaminen siihen, että perheiden on saatava tehdä kullekin perheelle sopivia valintoja on todella hämmentävää kun samalla kaikki tilastot kertovat, että tämä kullekin perheelle erikseen sopiva ainoa vaihtoehto on se, että äiti jää vuosikausiksi pois työelämästä kotiin lasten kanssa.

Millaisen kuvan maailmasta kotiäiti sitten antaa lapsilleen: "Mitä täyspäiväisestä äidistä jää jäljelle kun identiteetti nostetaan pois? Äitiys - se on selvää. Ja mitä se on? Suhdetta lapseen. Entä millaista on olla lapsi, jos vanhempi kokee, että hänellä ei ole muuta identiteettiä kuin tuo suhde? Millaisen kuvan lapsi saa siitä, mitä ihminen noin ylipäänsä voi tehdä, ja millaista on olla ihminen ja elää tässä maailmassa toisten ihmisten keskellä, millaista on toimia yhteiskunnassa ja kulttuurissa, kokea asioita toisten kanssa?". Juuri tätä pohdin jo ensimmäisessä blogikirjoituksessani Knausgårdin innoittamana. Nämä kysymykset ovat juuri niitä, joiden takia meidän perheessämme ei mennä "lasten ehdoilla". En halua antaa lapsilleni käsitystä, että vanhempien olemassaolon tarkoitus on heidän viihdyttämisensä ja he ovat vanhempiensa ainoa ilon lähde.

Samalla kun kirja käsittelee niin osuvasti vanhemmuuden yhteiskunnallista puolta, ei Silfverberg pelkää myöskään tuoda henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita esille. Ei niitä lapsia noin vain tehdä. Eikä siihen tuskaan ja epätoivoon kun lasta ei kuulukaan oikein osaa varautua, vaikka olisi kuinka tietoinen siitä miten kauan raskaaksi tuleminen voi viedä ihan normitilanteessakin.

Silfverberg pohtii myös äitiyden absurdiutta: miten voi olla mahdollista, että toinen ihminen elää toisen ihmisen sisällä. Tämä on ajatus, jota itsekin olen pohtinut. Miten äitiys on jotain niin suurta ja erityistä ja käsittämätöntä ja kuitenkin niin tavallista ja jokapäiväistä ja yhteistä kaikille maailman äideille. Synnytys on jotain aivan uskomatonta, ja kuitenkin "kaikki nämä ihmiset ovat tehneet sen", kuten Silfverberg totesi synnärillä. Se ajatus synnyttämisen käsittämättömästä ihmeestä yhdistettynä sen jokapäiväisyyteen on jotain maailmankaikkeuden syntyyn verrattavissa olevaa.

Äitien jakaminen "kehityspuolueeseen" ja "kehitysmaapuolueeseen" on oivaltavaa. Tosiaan, "luonnonmukaiseen" äitiyteen pyrkivät "liinailijat" ja "vaippailijat" voisivat herättää ihmetystä kehitysmaissa, joissa vauvan jatkuva liinassa kantaminen on köyhyydestä nouseva pakko - ei mikään "luonnollinen" valinta. Itse kysyin intialaiselta kollegalta julki-imettämisestä häveliäässä Intiassa nähtyämme naisen temppelityömaalla vauvaa imettämässä ja hän totesi, että nainen on köyhä ja hänen on siksi pakko pitää vauva töissä mukana. Rinta ei ole rinta jos se on kastittoman köyhän rinta.

Tiedostava ihminen toki ymmärtää asioita rationaalisella tasolla, mutta äitiys saattaa sekoittaa pään. Silfverberg kuvaa hienosti pakkomiellettään imettämiseen, vaikka imetysopastukset välillä menevät täysin absurdin puolelle. Huomaan itsekin tuntevani outoa ylpeyttä siitä, että olen imettänyt molempia lapsia vuoden, vaikka rationaalisella tasolla ymmärrän täysin hyvin, ettei se ole mikään oma saavutukseni - sattui nyt vain maito riittämään ja lapset haluamaan rintaa. Toisaalta opin kyllä myöhemmin, ettei se mitään "oikeaa" imetystä ollut kun lapset äidin poissaollessa saivat korviketta pullosta. Mutta se tunne kun pieni ihminen käy ahnaasti rinnan kimppuun. "...se tuntuu lämpimältä ja pehmoiselta, historialliselta ja itkettävältä; se on silkkaa euforista, puhdasta, avaruuteen laajenevaa rakkaudentunnetta."

Kiitos Anu Silfverberg, että kirjoitit tämän kirjan! Juuri näitä ajatuksia olin itsekseni miettinyt ja tuntui hyvältä saada lukea niistä älykkäästi muotoiltuna ja laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin liitettynä.

Anu Silfverberg
Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013

Related Articles

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Popular Posts

Sisällön tarjoaa Blogger.

Seuraa sähköpostitse

Ota yhteyttä!

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *