Henri Cartier-Bressonin laaja näyttely Ateneumissa on upea kokemus. Taidolla rakennettu näyttely saa ansaitsemansa puitteet hienossa museorakennuksessa. Marraskuisena perjantai-iltana museossa riitti muitakin valokuvasta kiinnostuneita, osin tungokseen asti.

Cartier-Bresson itse kieltää olevansa kuvajournalisti ja puhuu näyttelyssä olevassa videossa olevansa ennemminkin surrealisti. Tätä on hieman vaikea nähdä kuvissa, joiden jaottelu maittain ja aikakausittain tukee mielikuvaa journalistisesta dokumentoinnista. Ei ihme, että häntä pidetään kuvajournalismin isänä. Näyttelyä voikin katsoa lähes 300 upean valokuvan kavalkadina - tai sitten nostalgisina välähdyksinä ympäri maailmaa. Berliinin muuri, Leningradin Lenin-kuvat, Gandhi juuri ennen kuolemaansa... Ja kaikki tämä mestarillisina sommitelmina, ratkaisevalla hetkellä napattuna. Merkkihenkilöiden muotokuvien lisäksi kuvien kohteena ovat tavalliset kadunmiehet, -naiset ja -lapset.

"Saitko ideoita omiin kuviin?" kysyi seuralainen näyttelyn jälkeen. "Saitko itse?" kysyin, ja hän totesi, ettei osaa ottaa ideoita kun ei osaa ottaa kuviakaan. Vähän sama tunne itselleni tuli näyttelystä. Cartier-Bressonin ylivoimainen taidokkuus saa harrastajavalokuvaajan tuntemaan sellaista alemmuutta, ettei voi ajatella saavansa inspiraatiota jostain noin hienosta. Onneksi näyttelystä voi kuitenkin nauttia ihan vain esteettisenä ilon lähteenä. Pisteenä i:n päälle alemmuuden tunteissa jäi kamerakin kotiin, joten postauksen kuvat otettu parhaalla mahdollisella kameralla - sillä joka on aina taskussa.


Kannattanee hyödyntää välipäivät ja tammikuun alkupuoli näyttelyyn tutustumisessa tammikuun loppupuolen viime päivien ruuhkan välttääkseen. Mutta ehdottomasti kannattaa käydä tutustumassa näyttelyyn.