Kaupunkikulttuurikoti

Meeri Koutaniemen Maattomat-näyttely kertoo Kolumbian maattomien ihmisten kohtaloista. Näyttely on esillä Kampin kappelin aulatiloissa suurina julisteina. Euroopan pakolaiskriisin keskellä saattaa unohtua, että Kolumbiassa on ollut käynnissä vuosikymmeniä kestänyt konflikti, jonka seurauksena maassa on kuusi miljoonaa pakolaista. Maanviljelijät ovat menettäneet maansa ja kotinsa paetessaan taisteluita ja pahimmassa tapauksessa maat on myyty eteenpäin epäselvissä olosuhteissa. Konfliktin aikana on anastettu kahdeksan miljoonaa hehtaaria maata ja maaomaisuuden epätasainen jakautuminen suurtilallisten ja pienviljelijöiden välillä on yksi konfliktin syistä. Vaikka omistusoikeus maahan olisikin säilynyt, voi palaaminen olla liian vaarallista.

Koutaniemen upeat potretit maattomista näyttävät heidät rohkeina ja eteenpäin katsovina. Lähetysseuran Lea Pakkasen tekstit kertovat koruttomasti tarinat kuvien takana. Näyttely pohjautuu Koutaniemen ja Pakkasen Kolumbiassa tapaamien maattomien tarinoihin. Tämä on koskettava näyttely.

Tila on hieman haasteellinen näyttelylle, koska teokset sijaitsevat kapean aulatilan reunoilla ja kappeliin matkalla olevat ihmiset kulkevat aulan halki. Toki kappeli itsessään on upea rakennus ja hieno paikka näyttelylle. Kesäaikaan sisäänkäynti on jostain syystä eri puolella kappelia kuin talvisin.

Näyttely on osa Suomen Lähetysseuran Tasaus-kampanjaa, ja näyttelytilasta löytyy kampanjaesitteitä lahjoitustietoineen.

Meeri Koutaniemi: Maattomat
Kampin kappeli 5.–11.9.
ma–pe klo 8–20, la–su klo 10–18

Kaisa Rautaheimo: Karjaan keskusta, lauantaiaamuyö, joulukuu 2014.

"Olis kiva herätä aamulla niin, että tietäisi mitä tekisi ja olis innostunut siitä. Haluisin että asiat muuttuis, mutten osaa tehdä mitään sen eteen, kun en oo varma mistään. On mulla visioita, mutta tuntuu, että ne pysyy pään sisällä. Sitä on vaan niin vitun aikaansaamaton. Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua, niin kuin muutkin ihmiset. Sitä kävis baarissa. Harrastais, nauttis perusasioista, ei tekis pienistä asioista isoja. Olis silleen rento, eikä ahdistunut ja masentunut. Tajuun että oon risteyksessä. Tajuun että oon jo tän ikäinen. Mut mulla ei oo mitään, ei koulutusta, ei töitä – pitäis päättää mihin suuntaan lähteä. Sitä ihmettelee, miks muille kaikki on ollut aina jotenkin yksinkertaisempaa. Kyl mä kuitenkin luotan siihen, että kaikki järjestyy, että kaikki menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa."

Tässä on valokuvanäyttely, jonka sisältö on yhtä lailla teksteissä kuin itse valokuvissa. Kaisa Rautaheimon hieno projekti kertoo nuorista miehistä - tai pojista - jotka ovat vähän hukassa. Syrjäytymisestä lukee yleensä lehdistä ilmiönä, jolle pitäisi tehdä jotain. Usein vain mainintana sivulauseessa. Tämä näyttely tarjoaa mahdollisuuden päästä vähän syvemmälle syrjäytyneiden maailmaan. Rautaheimo on viettänyt tuntikausia näiden nuorten sohvalla istuen heidän luottamuksensa voittaakseen. Tekstejä lukiessa huomaa, että luottamus tosiaan on voitettu, niin avoimia kirjoitukset ovat. Ja sitten sitä ihmettelee, miten pieneen näyttelytilaan mahtuu näin valtavan taustatyön vaatinut projekti!

Jäin pitkäksi aikaa pohtimaan avaustekstiä. Miten vaikea on asettua tällaisen ihmisen asemaan. Miten he nyt eivät saa tehtyä mitään?  Ryhdistäytyisivät! Tarttuisivat johonkin ja toimisivat! Vaan ei kaikista ole siihen. Kaikki eivät tule lähtökohdista, joista valitaan oman elämänsä polku ja edetään sitä määrätietoisesti. Joillakin on jo lähtökohdat pielessä, toisilla pielessä on jotain muuta. Tuskin kukaan kuitenkaan valitsee ajelehtimista ja näköalattomuutta, vähitellen syrjäytymistä. Johdantoteksti kertoo sen niin hienosti: vaikka haluaisi haluta, ei se välttämättä aina onnistu. Näille pojille toivoisi kaiken sen tuen mitä he tarvitsisivat saadakseen elämänsyrjästä kiinni. Valitettavasti taitaa vain olla niin, että kolmen S:n kopla tarjoaa heille leikkauksia ja keppiä.

Kaisa Rautaheimo
Pojat
Suomen valokuvataiteen museo
15.1. - 27.3.2016

Bourdin kuvasi myös muotilehdille kuten Vogue, ja aina ehdottomaan tyyliin: toimitukseen saapui yksi kuva ja ehdoton kielto rajata tai muuten muokata sitä mitenkään. Mutta jos on valinnut parhaan kuvan ja editoinut sen lehteen sopivaksi, niin eihän sitä kannata päästää kenenkään muun muokkaamaan.


Näyttelyssä on toinen toistaan hienompia kuvia. Täytyy tunnustaa, että muutamia muistiinpanoja tuli tehtyä hienoista ideoista, mutta tuskinpa olen ensimmäinen tätä kuvaajaa muotikuvissa kopioinut valokuvaaja. Lisäksi näyttelyssä on muutamia Bourdinin maalauksia, jotka eivät aivan istu kokonaisuuteen. Kyllä tämän mestarikuvaajan valokuvat olisivat riittäneet. Kiinnostavaa toki, että hän oli myös taidemaalari.

Tämä, Magnus Wennmann ja Martin Schoeller osoittivat kyllä taas vahvasti, että Fotografiska on yksi ehdottomista Tukholman vierailujen kohteista.

Guy Bourdin
Avant-Garde
Fotografiska 27.11.2015-21.2.2016

Martin Schoellerin hienon näyttelyn jälkeen Fotografiskan ensimmäisessä kerroksessa on melkein pimeä huone, jossa soi hiljainen musiikki. Samassa näen otsikon, "Där barnen sover", ja muistan lukeneeni tästä Magnus Wennmanin yhteistyössä Aftonbladetin kanssa toteuttamasta valokuvasarjasta. Ensimmäinen ajatus on vain kiirehtiä äkkiä huoneen läpi - ei nyt, ei mitään näin rankkaa - tulin katsomaan Shoelleria ja Bourdinia. Mutta eihän niin voi tehdä, eihän tämän näyttelyn ohi voi kävellä.

Wennman on kuvannut Syyrian sotaa ja ISISin terroria paenneita lapsia. Jokaisen teoksen yhteydessä on lapsen nimi ja ikä, sekä pieni pätkä hänen tarinaansa: kuinka hän on päätynyt nukkumaan juuri siihen. Sairaalaan, ruohikkoon pakomatkan varrelle, kadulle, jossa pelkkä pahojen poikien mainitseminen saa kyyneleet lapsen silmiin. Kuinka tätä ennen äiti räjähti kauppareissulla kappaleiksi. Kuinka tyynystä tuli vihollinen.

Hiljaa kierrän huoneen teokset. Luen tekstit ja koitan pidätellä kyyneleitä, mutta eihän se onnistu edes puoliväliin asti. Koitan vaivihkaa pyyhkiä kyyneleitä ja vähän vieraampi seuralainen koittaa olla kuin ei huomaisi. Voisiko jokaisen Rajat kiinni! -tyypin tuoda katsomaan tämän näyttelyn? Ja olisiko siitä mitään hyötyä - kykenevätkö nämä ihmiset empatiaan edes lapsia kohtaan?

Kuvat löytyvät teksteineen Aftonbladetin sivuilta. Kannattaa varata nenäliinapaketti lähelle.

Magnus Wennman/Aftonbladet
Där barnen sover
Fotografiska
30.11.2015-7.2.2016?
(Näyttelyesitteen mukaan näyttelyn piti olla vain 24.1. asti, mutta ainakin vielä 5.2. oli auki.)

Fotografiska ei yleensä petä, ja tällä hetkellä siellä on jopa kolme huippukiinnostavaa näyttelyä samaan aikaan. Näistä nyt ensiksi Martin Schoellerin Up Close, joka on vielä tämän viikonlopun nähtävillä. Tämän takia kannattaa kyllä käydä Tukholmassa!


Martin Schoeller on aloittanut Annie Leibovitzin assarina, ja jotain samaa julkkispotrettien asetelmissa on nähtävissä. Vaatii toki valokuvaajalta jonkinlaista asemaa saada vastaava määrä julkkiksia kuviinsa, ja vielä saada heidät heittäytymään lavastettuihin tilanteisiin kuvaajan haluamalla tavalla. Ehkä Usain Boltille ei ollut ongelma asettautua kreikkalaiseksi patsaaksi museoon, ja Michael Douglaskin on tottunut istumaan maskeerattavaksi, eikä violetti glitter-luomiväri siten ehkä ole ongelma. Potreteissa on kuitenkin myös teipattu Steve Carellin kasvot vääristyneeseen asentoon, saatu Mike Tyson vääntelemään naamaansa ja roiskittu verta pitkin Christian Balen kasvoja - vain muutamia mainitakseni.


Näyttelyn avaa nimisarja Up Close, joka nimensä mukaan koostuu erittäin tiukasti rajattuihin lähikuviin julkkisten kasvoista. Toimii juuri tällaisena näyttelykokonaisuutena. Toisaalta mietin, olisivatko kuvat yhtä kiinnostavia jos ne esittäisivät sattunaisia ihmisiä, mutta toisaalta tämän sarjan viehätys perustuukin juuri siihen, että kyseessä ovat tunnetut henkilöt. (Ja mm. Steve McCurry on toki varsin hienosti todistanut, kuinka kiinnostavia potretteja satunnaisista ihmisistä saa). Osan kohdalla lähikuva ei imartele, eikä meikki aina ole ihan viimeisen päälle, mutta toisaalta kuvat eivät kuitenkaan ole ihohuokosten tasolla paljastavia kuten joskus lehtikuvien raadollisissa potreteissa. Syväterävyysalue rajoittuu silmiin ja huuliin, eivätkä hiukset enää ole tarkkoja, ei itse asiassa edes nenänpää. Huima vaikutelma.


Seuraavassa tilassa näytetään myös mallien ylävartalo. Tähän on syynsä: malleina on naiskehonrakentajia. Ei siis mitään fitness-misuja, vaan oikeasti sen kokoisia naisia, että viereisen tilan Usain Bolt näyttää ruipelolta näiden naisten rinnalla.

Kiinnostava on myös kaksoskuvien kavalkadi. Täällä jatkuu lähikuvien teema, mutta kohteena ovat tällä kertaa identtiset kaksoset. Vaikutelma on huima. Kolmosveljekset ovat kuin toistensa kopiot, ja vasta hetken kuvia tarkasteltuaan huomaa pienet erot nenissä - kyseessä ei siis ole kolme kuvaa samasta miehestä vaikka aluksi näin olisi voinut vannoa.

Erittäin hieno kokonaisuus. Vahva suositus.

Martin Schoeller
Up Close
Fotografiska 2.10.2015-7.2.2016

Henri Cartier-Bressonin laaja näyttely Ateneumissa on upea kokemus. Taidolla rakennettu näyttely saa ansaitsemansa puitteet hienossa museorakennuksessa. Marraskuisena perjantai-iltana museossa riitti muitakin valokuvasta kiinnostuneita, osin tungokseen asti.

Cartier-Bresson itse kieltää olevansa kuvajournalisti ja puhuu näyttelyssä olevassa videossa olevansa ennemminkin surrealisti. Tätä on hieman vaikea nähdä kuvissa, joiden jaottelu maittain ja aikakausittain tukee mielikuvaa journalistisesta dokumentoinnista. Ei ihme, että häntä pidetään kuvajournalismin isänä. Näyttelyä voikin katsoa lähes 300 upean valokuvan kavalkadina - tai sitten nostalgisina välähdyksinä ympäri maailmaa. Berliinin muuri, Leningradin Lenin-kuvat, Gandhi juuri ennen kuolemaansa... Ja kaikki tämä mestarillisina sommitelmina, ratkaisevalla hetkellä napattuna. Merkkihenkilöiden muotokuvien lisäksi kuvien kohteena ovat tavalliset kadunmiehet, -naiset ja -lapset.

"Saitko ideoita omiin kuviin?" kysyi seuralainen näyttelyn jälkeen. "Saitko itse?" kysyin, ja hän totesi, ettei osaa ottaa ideoita kun ei osaa ottaa kuviakaan. Vähän sama tunne itselleni tuli näyttelystä. Cartier-Bressonin ylivoimainen taidokkuus saa harrastajavalokuvaajan tuntemaan sellaista alemmuutta, ettei voi ajatella saavansa inspiraatiota jostain noin hienosta. Onneksi näyttelystä voi kuitenkin nauttia ihan vain esteettisenä ilon lähteenä. Pisteenä i:n päälle alemmuuden tunteissa jäi kamerakin kotiin, joten postauksen kuvat otettu parhaalla mahdollisella kameralla - sillä joka on aina taskussa.


Kannattanee hyödyntää välipäivät ja tammikuun alkupuoli näyttelyyn tutustumisessa tammikuun loppupuolen viime päivien ruuhkan välttääkseen. Mutta ehdottomasti kannattaa käydä tutustumassa näyttelyyn.