Kaupunkikulttuurikoti

DocPointissa sai ensi-iltansa venäläisestä taide- ja queer-aktivistista kertova dokumentti Grey Violet - Odd One Out. Voina-ryhmän kanssa Putininkin huomion saaneen performanssin tekijä ja moneen kertaan mielenosoituksissa väkivaltaa kohdannut Grey Violet päättää erään matematiikan konferenssin jälkeen hakea turvapaikkaa Suomesta. Dokumentti seuraa turvapaikanhakuprosessia epäpätevine tulkkeineen, mutta myös oman paikan etsimistä helsinkiläisten aktivistien keskuudesta ja syrjintää, joka venäläisten keskuudessa jatkuu vielä suomalaisessa vastaanottokeskuksessakin.

Dokumentissa nähdään jälleen kerran miten lohduton venäläinen yhteiskunta on niille, jotka eivät ole valtaapitävien kanssa samaa mieltä asioista. Mielenosoituksissa yleisö voi kohdistaa väkivaltaa mielenosoittajiin, eikä miliisi (nyk. poliisi) ole millänsäkään. Aikoinaan näkemäni dokumentti Ilja Jashinista teki hänestä poliittisen idolini - että joku jaksaa vaan jatkaa taistelua kaikesta vainosta huolimatta. Joskus toki mitta tulee täyteen ja terveytensä jatkuva uhraaminen hyvän asian eteen riittää. Toivottavasti edelleen on mahdollista silloin hakea turvapaikkaa.

Dokumentin jälkeen ohjaaja Reetta Aalto, tuottaja Liisa Juntunen ja Grey Violet itse keskustelevat teoksesta ja yleisö pääsee esittämään kysymyksiä. Yksi kysymys koskee homojen tämänhetkistä tilannetta Venäjällä ja Grey kertoo erään tärkeän seikan Venäjän aktivistiskenestä: tavalliset venäläiset eivät halua olla missään tekemisissä aktivistien kanssa. Tämä koskee niin LGBTI-aktivisteja kuin muitakin poliittiseen oppositioon kuuluvia. Siinä missä Helsinki Pride on koko kansan iloinen sateenkaarijuhla, ei suurin osa venäläisestä sateenkaariväestä voisi kuvitellakaan osallistuvansa Pride-paraatiin.

Grey Violetin kohtaloa miettiessä ei voi olla ajattelematta kuinka hyvät lähtökohdat hänellä kuitenkin on: kuvataiteilijana itsekin toimiva äiti ymmärtää ja tukee poikaansa (hän oli myös mukana elokuvan ensi-illassa) ja siinä missä moni muu turvapaikanhakija koittaa oppia tarpeeksi suomea saadakseen siivoojan töitä oli Grey saanut vierailevan tutkijan post-doc -paikan Aalto-yliopistosta. Hän myös tuli Suomeen ennen suurta turvapaikanhakija-aaltoa, jonka myötä linja on monelta osin tiukentunut. Toisaalta ihmetyttää miten Voinassa vaikuttanut Grey on jäänyt Suomessa lähes ilman mediahuomiota. Suomen kannalta tarina saakin surullisen lopun.

Kiinnostava ja tärkeä dokumentti. Hienosta kuvauksesta vastaa Joona Pettersson.

Reetta Aalto: Grey Violet - Odd One Out
Seuraavan kerran nähtävillä DocPoint-jatkoilla Sellosalissa 31.1.2017
(Kuva: Napa Films Oy)

 Joululahjaostoksilla oleva Carol (Cate Blanchett) etsii tyttärelleen joululahjaa ja unohtaa hansikkaansa leluosaston tiskille, josta myyjätär Therese (Rooney Mara) ne huomaa ja toimittaa omistajalleen. Tästä kohtauksesta saa alkunsa naisten välinen ystävyys, joka syvenee rakkaudeksi. Siinä sivussa selviää, ettei Therese ole kovin onnellinen poikaystävänsä kanssa ja Carol puolestaan on eroamassa miehestään. Carolilla kuitenkin on tytär, eikä mies halua antaa tytärtä äidilleen kun ei äiti kerran halua häntä. Tapahtuma-aikaan 1950-luvulla ilmeisesti "moraaliton käytös" (eli naissuhteet) oikeuttivat viemään lapselta oikeuden tavata äitiään. Carol pakenee tilannetta Theresen kanssa, mutta naiset jäävät kiinni ja Carol yrittää katkaista välit Thereseen saadakseen tapaamisoikeuden tyttäreensä.

Elokuva etenee unenomaisesti vähäisen dialogin ja pienten eleiden varassa. Enemmän on katseissa, eikä katsoja aina huomaa niitäkään, yllättyy vaan kun Carol yht'äkkiä pyytää Thereseä luokseen ja tämä siihen suostuu. Elokuvan tunnelma oli todella intensiivinen ja siihen jäi kiinni pitkäksi aikaa leffan jälkeen. Lavastus ja puvustus vievät elokuvan 1950-luvun New Yorkiin erittäin onnistuneesti.

Hieman häiritsevältä tuntui vanhemman yläluokkaisen naisen kiinnostus nuorta myyjätärtä kohtaan, mutta elokuvan edetessä tunne katoaa kun selviää, ettei vähän eksyneen oloinen ja epävarma Therese ehkä niin epävarma olekaan. Carolin miehen tuska sai miettimään onko miehelle lopulta kovempi paikka jos vaimo lähtee toisen naisen matkaan kuin olisi suhde toiseen mieheen? Leffan herättämistä ajatuksista tärkein liittyi kuitenkin loppuratkaisuun, joten nyt ei kannata lukea pitemmälle jos aikoo vielä käydä leffan katsomassa. Lopussa Carol nimittäin toteaa, että mies voi pitää lapsen - hän ei voi elää valheessa, eli yksin ilman naissuhteita. Tämä tuntui aika hurjalta valinnalta! En voi itse kuvitella tilannetta, jossa olisin valmis luopumaan lasteni huoltajuudesta parisuhteen vuoksi. Tietenkin asiaa on vaikea arvioida kun ei ole joutunut elämään "luontonsa vastaisesti", mutta tässä elokuvassa Carolinkaan ei tarvinnut elää miehen kanssa, jota ei halunnut - olisi vaan pitänyt pitäytyä parisuhteista. Toki Carolkin asetti huoltajuuskiistasta luopumisen ehdoksi tapaamisoikeuden lapseensa ja ehkä kyseessä olikin äidin suuri rakkaus lapseen: lapsen edun mukaista ei ole vanhempien riitely, varsinkaan oikeuteen meneminen. Vaikea tilanne.

Miten paljon yhteiskunta on muuttunut yhden ihmisiän aikana - ja toisaalta, Suomessakin kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen, joka vaatii, että naisparien lapsilla olisi yhtäläinen oikeus molempiin vanhempiinsa kuin heteroparien lapsilla. Käykääpä allekirjoittamassa, että meidän lapsistamme tämä nykyinen tilanne vaikuttaisi joskus uskomattomalta historian älyttömyydeltä. Niin, ja käykää katsomassa tämä elokuva, jos ette vielä ole ehtineet!

Carol
Ohjaus: Todd Haynes
Iso-Britannia/USA 2015

Season Film Festivalin avajaisleffana oli Mustang: ranskalais-turkkilaisen Deniz Gamze Ergüven esikoisohjaus. Leffa kertoo kesästä, joka muutti viiden orposisaruksen elämän. Viaton leikki koulukaverien kanssa viimeisenä koulupäivänä johtaa häpeään, jonka seurauksena tytöt lukitaan isoäitinsä ja setänsä taloon. Heitä aletaan kouluttaa vaimoiksi, puetaan siveästi ja viedään kylille näytille. Sitten alkavatkin kosijat saapua taloon ja tytöt naitetaan yksi toisensa jälkeen kenelle kelpaavat. Ja kelpaavathan he, kun on näyttää lääkärin allekirjoittama neitsyystodistus. Syksyllä ei koulu jatku enää nuorimmillekaan ja salaisten yöretkien paljastuttua ikkunoihin asennetaan kalterit. Nämä tytöt laitetaan ruotuun.

Laitoin itse Turkin matkustusboikottiin joskus tiedostavana teininä luettuani kurdien kohtelusta maassa. 15 vuotta myöhemmin luin Kirsti Härkösen kirjan Kunniallisen naisen taakka (Like 2004), joka kuvasi Turkin silloista ihmisoikeustilannetta ja naisten asemaa. Tämä leffa olikin surullista katsottavaa, koska näyttää siltä, ettei naisten tilanne ole muuttunut. Leffassa kuullaankin televisiosta puhe, jossa muistutetaan naisia olemaan nauramatta julkisesti. Tämä presidentti Erdoganin puhe onkin tuoreessa muistissa - kuten myös sitä seurannut nauravien naisten some-kampanja. Turkin tilanteessa hämmentävää onkin ero maallistuneiden kaupunkilaisten ja perinteisiin arvoihin uskovien maaseudun ihmisten välillä. Elokuvan mummokin koittaa pitää lapsenlastensa siveästä maineesta kiinni, mutta sitoo itse huivin päähänsä vasta naapurin verhotun rouvan kohdatessaan. Enää en usko matkailuboikotteihin (matkakohteina on sittemmin ollut mm. ihmisoikeustilanteillaan loistavat Venäjä, Kiina, Azerbaidjan ja Iran), joten olisikohan aika matkustaa Turkkiinkin.

Ahdistavasta aiheestaan huolimatta elokuvakokemus ei ole ahdistava. Nuoret tytöt eivät lamaannu traagisten tapahtumien äärellä, vaan löytävät lohtua toisistaan. Aurinkoa voi ottaa kaltereidenkin takaa, ja jos uiminen kielletään voi aina laittaa uikkarit päälle ja sukeltaa peittoihin ja tyynyihin. Toisin kuin harmaan ahdistava Suffragette, tämä elokuva on kuvattu aurinkoisina päivinä ja siinä on traagisista tapahtumista huolimatta toiveikas henki. Leffa oli Oscar ja Golden Globe -ehdokkaana parhaan vieraskielisen elokuvan sarjassa ja on voittanut lukuisia palkintoja. Syystä. Täydellinen avaus festareille, jotka aiemmin tunnettiin Nainen ja artisokka -nimellä (sittemmin pelkkänä Artisokkana).

Mustang
Ohjaus: Deniz Gamze Ergüven
Ranska/Turkki/Saksa 2015

Suffragette -elokuva kertoo brittinaisten taistelusta äänioikeutensa puolesta. Elokuvan päähenkilö Maud (Carey Mulligan) on töissä pesulassa, paikassa, jossa hän on syntynyt ja jossa jo hänen äitinsä on ollut töissä. Työt hän on aloittanut 7-vuotiaana osa-aikaisena, 12-vuotiaasta täyttä päivää tehden. Palkkaa pesulan naisille maksetaan vähemmän kuin miehille, vaikka miehet saavat tehdä töitä raittiissa ulkoilmassa naisten sairastuessa pesulan myrkyistä. Maud päätyy sattumalta kertomaan tarinansa ylähuoneen päättäjille naisten äänioikeusasian yhteydessä ja näkee pilkahduksen toivoa paremmasta. Vaan miehet päättävät toisin: äänioikeutta ei naisille anneta. Maud lähtee mukaan naisten taisteluun kohtalokkain seurauksin. Elokuva kertoo minkälaisia uhrauksia nämä esiäitimme joutuivat taistelussaan tekemään. Maud jatkaa sisukkaasti taistelua, vaikka kouluttamatonta naista uhkaillaan eri puolilta. Ahdistavaa ja surullista, mutta samalla niin voimaannuttavaa.

Nämä naiset ovat nähneet, ettei 50 vuoden rauhallinen protestointi ole johtanut mihinkään. Niinpä he ryhtyvät taistoon. Näiden varhaisten anarkistien ja terroristien johdosta minäkin voin tänään pitää tätä blogia. Kuten elokuvan sankari, Mrs. Pankhurst (Meryl Streep) puheessaan toteaa: "We do not want to be law breakers, we want to be law makers!" Mainitsemisen arvoinen on myös Edith Ellyn (Helena Bonham Carter) mies, joka tukee vaimoaan taistelussa ja on kuskina terroristeille.

Sarah Gavronin ohjaama teos on hieno myös elokuvana, ei vain aiheensa takia. Jännitys pysyy yllä, puvustus on loistava ja näyttelijät tekevät upeaa työtä. Siinä missä kyynel vierähtää poskelle kun elokuvan äidillä ei ole oikeuksia omaan lapseensa joutuu muistamaan, ettei niitä oikeuksia vieläkään ole kaikilla naisilla. Naisten taistelua ei ole voitettu Briteissä tai Suomessakaan (esim. naisiin kohdistuva väkivalta), muttei varsinkaan maailmanlaajuisesti.

Tämä elokuva kuuluu niihin, jotka jokaisen "en ole mikään feministi, mutta..." -lausuntoja antavan henkilön tulisi nähdä. Vaan eipä taida kuulua heitä kiinnostavien elokuvien listalle. Aihehan on mitä ajankohtaisin, kun vasta hiljattain Hesarin mielipidepalstalla käytiin keskustelua siitä onko "tasa-arvo mennyt liian pitkälle". Kunpa nämä perinteisiin naisen rooleihin mieltyneet naiset ymmärtäisivät, ettei aina ole ollut itsestäänselvää, että naisen kirjoittamaa mielipidekirjoitusta edes julkaistaisiin maan ykköslehdessä! Puhumattakaan siitä mikä ero on saada valita perinteinen naisen rooli tai olla pakotettu siihen.

Suomalaiselle katsojalle pieni pettymys tulee elokuvan lopputeksteissä, jossa listataan maita ja vuosilukuja koska naiset ovat saaneet äänioikeuden. Listalla ei tietenkään ole kaikkia maailman maita, mutta olisihan se ollut hienoa jos kolmantena maailmassa naisille äänioikeuden antanut Suomi olisi mainittu listalla.

Pääsin katsomaan elokuvan ennakkonäytöstä Naisasialiitto Unionin kutsumana. Näytöksen aluksi unionin Niina Järviö totesi tervetuliaissanoissaan, että "äänioikeus otettiin, harvoin sitä annettiin". Elokuvan nähtyään ymmärsi kuinka totta tämä lause on. Kiitokset hienosta tilaisuudesta!

Suffragette
Ohjaus: Sarah Gavron
Iso-Britannia 2015
Suomen ensi-ilta 8.4.2016

Hesarin kritiikin ja osuvien näytösaikojen johdosta välipäivien leffaksi valikoitui 45 vuotta. Elokuva kertoo 45-vuotishääpäiväänsä valmistelevasta pariskunnasta. Miehen saama kirje tuo avioliittoa edeltäneen ajan ja naisen mukaan juhlavalmisteluihin. Vähitellen selviää mitä ennen avioliittoa on tapahtunut ja miten nämä tapahtumat ovat avioliittoon vaikuttaneet. Vai ovatko vaikuttaneet? Vastauksia ei anneta, vaan paljon jää katsojan päättelykyvyn varaan. Elokuva näyttää kauniisti yhdessä vanhenevan pariskunnan välisen rakkauden ja toveruuden, kaikessa hauraudessaan vielä vuosien yhteiselon jälkeen.

45 vuotta kestänyt avioliitto vaatii varmasti tiettyä kykyä ohittaa asioita niihin syventymättä, mutta jotenkin epäuskottavalta tuntuu tilanne, jossa näin tärkeät tapahtumat olisi vain haluttu unohtaa ja jätetty käsittelemättä. Toisaalta myös naisen mustasukkaisuus 45 vuoden takaisille tapahtumille tuntuu hämmentävältä. Leffan synopsis toteaa "Muutamia päiviä ennen 45. hääpäiväjuhlaa näyttää siltä, että jäljellä ei enää ole avioliittoa, jota juhlistaa." Siis anteeksi mitä? Niinkö pienestä se avioliitto olikin kiinni? Katsoja odottaa koko ajan jonkin kammottavan salaisuuden paljastumista ja kun salaisuus ei niin kammottava olekaan jää ihmettelemään oliko tässä nyt ainekset tämän luokan kriisiin. Vaan ehkäpä kriisiä ei ollutkaan kuin naisen mielessä - ehkä juhlavalmistelujen jännitys purkautui mustasukkaisuutena vuosien takaisia tapahtumia kohtaan.

Leffaa kantaa pääosaa esittävän Charlotte Ramplingin kasvot, joita kamera seuraa lähikuvissa. Berliinin elokuvajuhlien hopeinen karhu ei mennyt väärään osoitteeseen. Toinen kantava voima on sateinen Englannin maaseutu, joka luo melankolista tunnelmaa. Taidokkaasti toteutettu elokuva, jota on kaunis katsella. Loppu, joka pääosan esittäjän ilmeestä päätellen ei ole tarinan loppu, eikä onnellinen, pelastaa vähän. Tarina ei kuitenkaan ihan kantanut ja jälkeenpäin harmitti, että ne listalla ylempänä olleet leffat esitettiin niin kummalliseen aikaan, että meni sitten ilta tätä ihmetellessä.

Andrew Haigh: 45 vuotta
Iso-Britannia 2015

Asif Kapadian ohjaama dokumentti Amy Winehousesta jätti vähän tyhjän olon. Käytinkö juuri kaksi tuntia jonkun laulajan huumeidenkäytön katsomiseen? Toki dokkari tuo esille laulajan kohtaaman hyväksikäytön, mutta onko sillä suurempaa merkitystä? Toivotaan, että on. Toisaalta, toiko Dianan kuolema muutosta paparazzien käytökseen?

Karua oli seurata kuinka paparazzit piirittivät Amya ja kuinka media nauroi kun laulaja töppäili. Hurjimpia kohtia olivat kohtaukset, jotka kuvasivat kuinka läheisetkin pyrkivät hyötymään hänestä. Isä, joka tuli kuvausryhmän kanssa tervehtimään maailmalta piiloutunutta tytärtään ja patisti tätä fanikuvaan ihailijoiden kanssa. Puoliso, joka toi huumeita sairaalassa makaavalle rauniolle. Lopuksi kaikkien tuntema päätös: 27-vuotiaana alkoholimyrkytykseen kuollut tähti.

Musiikki pelasti paljon. Amy oli mielettömän lahjakas laulaja ja lauluntekijä, ja dokumentin taustoittamana biisit soivat ihan uusin merkityksin. Sanoitukset tulevat suoraan tähden omasta elämästä, useimmat hittibiiseistä hyväksikäyttäjämiehen innoittamina. Kotivideot tuovat laulajan lähelle ja onhan dokumentti hyvin tehty. Ymmärrän kriitikoiden ylistyksen.

Dokkarin jälkeen olin silti lähinnä surullinen. En oikeastaan haluaisi viettää aikaa kenenkään luhistumista seuraten.

Amy
ohjaus: Asif Kapadia, UK 2015