Kaupunkikulttuurikoti

Neljäs kesä Puotilan kesäteatteria meinasi mennä meidän porukalta ohi, mutta onneksi huomattiin mahdollinen virhe ajoissa ja päästiin vielä katsomaan tämän kesän näytös, Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys. Edellisten kesien malliin kyseessä on Karo Laurosen ja Mikko Laurosen kahden hengen näytelmä, muutamien nukkeavustajien tukemana ja Samu Loijaksen ohjaamana (viime kesän Saapasjalkakissasta kirjoitin täällä).


Esitys oli tuttua Puotilan kesäteatterin meininkiä alun yleisön lämmittelystä hersyvän hauskaan näytelmätoteutukseen. Erehdyin esityksen jälkeen kommentoimaan, ettei tällä kertaa tarinassa oikeastaan ollut juonta, mutta nuoret seuralaiset korjasivat välittömästi: tarina kertoi Tarmo Tassulasta, joka ei tykännyt urheilla vaan halusi vain pelata kännykällä. Vaan eräänä päivänä liikunnan open sijaiseksi tulikin Herra Hakkarainen ja hänen johdollaan kokeiltiin sitten lajeja mäkihypystä yleisurheiluun, eri tanssityylit huomioiden ja vielä jääkiekkotaklaukset hidastettuna. Ja niinhän siinä kävi, että hiki tuli, eikä se ollutkaan ollenkaan kamalaa. Ruokakin maistui paremmin.

Jokaisessa suuressa urheilujuhlassa tarvitaan tietenkin selostaja, ja tällä selostajalla oli vielä marsu kaverina. Esitys pohjautuu Mauri Kunnaksen kirjaan ja tuttu hämähäkkikin löytyy yllättäen nuoren Hakkaraisen kainalosta.


Tokaluokkalaisen mielestä esitys oli hauska ja opettavainen. Hauskaa oli varsinkin se kohta missä pallo pysähtyi, mutta Tarmo ei. Tarinan opetus kuulemma oli, ettei pidä vaan pelata kännykällä vaan pitää myös urheilla. Eskarilaisen mielestä hauskinta oli painonnosto laulun tahdissa ja olihan sekin hauskaa kun yksi käsipaino lensi puuhun ja jäi sinne. Tosin vähän oli kuulemma myös tylsää kun siinä vaan urheiltiin ja urheiltiin. Äitiä nauratti hidastettu toisto jääkiekkomatsin taklauksesta sekä opettavainen tarina pienestä likaisesta pukista, eikä äiti tosiaan tajunnut tarinassa olleen juonta, muttei se teatterielämystä haitannut.

Ensi kesänä pitää kyllä olla ajoissa liikkeellä, ettei tule tällaista riskiä esityksen missaamisesta! Huomenna tosin olisi vielä ehtinyt.

Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys
Puotilan kesäteatteri
Esitykset vielä 13.8. klo 13 ja 15

Taiteiden yönä ohjelmatarjontaa on aina vähän enemmän kuin mitenkään ehtii katsoa. Monena vuonna olemme lasten kanssa valinneet kiinnostavimmat kohtuullisen järkevän reitin varrelta ja kiertäneet suunnitelman mukaan. Tänä vuonna ei mitään selkeää reittiä tahtonut muodostua, sen sijaan Stoan ohjelma houkutteli monipuolisuudellaan. Päädyimme siis hyppäämään metroon ja matkustamaan Itä-Helsinkiin. Valinta oli erittäin onnistunut - Stoan koko perheen Taiteiden yö tarjosi jokaiselle jotakin. Tai ainakin lapsille.


Ehdimme paikalle sopivasti Maria Baric Companyn Salaisuuksien Sateenvarjo -juhlakonserttiin. Hienosti valaistu ja lavastettu konsertti tarjosi kivaa kuunneltavaa lapsille. Lapset pääsivät myös osallistumaan kun onnenpyörällä arvottiin aina seuraavan sateenvarjon väri. Maria Baric Companyn Salaisuuksien Sateenvarjo -levynjulkaisukonsertti on muuten 4.2.2017 Kanneltalossa!


Helsingin sarjakuvafestivaalit ja Runokuu esittivät yhteistyössä Kylli-täti -kilpailun, jossa sarjakuvapiirtäjät kuvittivat runoilijoiden lausumia runoja livenä. Haastava tehtävä, eikä ehkä ihan saanut sitä sarjakuvamaisuutta esiin mitä nuori sarjis-fani odotti. Kaikki kolme jaksettiin kuitenkin katsoa. Ohjelman mukaan voittaja valittiin lapsituomariston äänillä, mutta äänestämään pääsi koko yleisö. Se, missä määrin yleisöäänet vaikuttivat voittajan valintaan jäi hieman kyseenalaiseksi, niin ylimalkaisesti äänet laskettiin.

Kylli-täti -kilpailun aikana nuorempi taiteilija pääsi osallistumaan työpajoihin, joissa kokeiltiin haarukkamaalausta ja askarreltiin ötökkä.


Ääniä Le-Alem -konsertissa kuultiin etiopialaisia ja suomalaisia lauluja reggae-rytmeillä etiopialaiseen tyyliin. Tästä konsertista nauttivat aikuisetkin, ja lapsille ehkä selvisi suuntaa antavasti mitä se reggae tarkoittaa.

Ohjelman lisäksi kirjastossa oli poistokirjojen hylly, ja huolimatta viikottaisista kirjastovierailuista parasta illassa taisi olla kirjojen lainaaminen. Itse asiassa esikoinen ehdotti kirjaston huomattuaan, että jättäisimme ohjelman väliin ja menisimme kirjastoon! Onneksi nämä pystyi yhdistämään ja saimme lainattua lukemista kotimatkalle. Vielä kun lähtiessä saatiin ilmapallot mukaan oli ilta kokonaisuudessaan menestys!

Stoan Taiteiden yö
25.8.2016

Supermarsu on kuulunut meillä lukusuosikkeihin jo pitkään. Paula Norosen hillittömät kirjat naurattavat aikuista lukijaa vähintään yhtä paljon kuin pieniä kuulijoita. Kun huomasin Tikkurilan teatterin tehneen Supermarsusta musiikkinäytelmän olikin siis selvää, että sinne pitää päästä.

Tarina alkaa Emilian luokan lähtiessä luokkaretkelle Tuusulanjärven rannalle. Oppilaat käyvät läpi Suomen taiteen kulta-aikaa ja päätyvät lopulta itse aikamatkalle vuoteen 1876. Sieltä he löytävät oppaakseen erään Jannen, jonka matkassa lähtevät Helsinkiin etsimään 1800-luvun Supermarsua. Marsuvettä kulauttamalla Emilia voisi pelastaa heidät takaisin nykyaikaan. Matkalla koitetaan sanoittaa Jannen Finlandia-sävellystä ja mietitään voiko ihmisten Heikinkaduksi kutsuma tie kuitenkin olla Mannerheimintie.

Finlandiaa lukuunottamatta esityksen musiikki on Tuija Rantalaisen tätä teosta varten säveltämää. Ohjaaja Tanja Hautakangas antoi hänelle vapaat kädet musiikin suhteen, ja varsin tarttuvia kappaleita kuullaankin. Pienin katsoja lauleskeli sateesta kalsareihin vielä junassa.

Esityksen alkua odotellessa mietittiin keitä hahmoja eniten odotimme näkevämme. Emilia ja Simo sekä tietenkin Rasva-Antero mainittiin ja tokihan heidät nähtiin myös esityksessä. Aluksi tosin koululaista hieman epäilytti: "Ei toi voi olla Rasva-Antero ku se on tyttö!". Epäilykset kuitenkin haihtuivat ja Rasvis oli juuri niin rasvainen kuin pitääkin. Suosikiksi niin äidin kuin koululaisen mielestä nousi kuitenkin Simo, joka oli vaan juuri sellainen kuin Simo on. Vaikka koululaista naurattikin eniten kun Simo esitti päinvastaista kuin mitä on, eli tyhmää.

Näytelmään oli otettu mukaan melkein kaikki kirjan hahmot, ja aika pitkään kesti hahmojen esittelyssä ennen kuin tarina pääsi vauhtiin. Luokkaretkitunnelman olisi ehkä saanut aikaan vähän pienemmällä opettajajoukolla ja lapsiakin olisi riittänyt puolet. Nuoremmat katsojat eivät kuitenkaan löytäneet esityksestä moittimista, ja äidin varovainen yritys poistua väliajalla tyrmättiin täysin. Tähän saattoivat kyllä vaikuttaa myös kahvion ihanat voisilmäpullat, jotka kyllä paransivat äidinkin tunnelmaa.

Etukäteen hieman jännitti kuudelta alkava näytös Tikkurilassa, kun kestoksi oli annettu väliaikoineen kaksi tuntia. Vernissa sijaitsee kuitenkin aivan aseman lähellä, eikä esityskään kestänyt kuin 1 h 40 min. Kukaan ei siis nukahtanut junassa paluumatkalla, vaikka vähän toki väsyttikin. Pieni riski otettiin ikärajojen kanssa, mutta hyvin jaksoi 5,5 -vuotiaskin yli 6-vuotiaille suositellun esityksen.

Supermarsu ja jääräpää Janne
Tikkurilan teatteri
14.1.-11.2. Vernissasalissa

Ympäri ämpäri on lapsille suunnattua nykysirkusta. Esitys kertoo pienestä sirkusseurueesta ja sen kiertue-elämästä. Esiintyjinä ovat Kalle Lehto ja Susanna Liinamaa, ja musiikista vastaavat Ben Rogers sekä Sami Tammela. Esitykseen mahtuu jongleerausta, tanssia, akrobatiaa ja saippuakuplia. Ja ilmapallonnielijä. Ja apina ja banaani. Tosin yleisön joukosta valistetaan heti esityksen aluksi, ettei se kyllä mikään oikea banaani ole, vaan banaaniksi pukeutunut mies. Koska sen JALAT näkyy!

Apina ja banaani olivat myös meidän pienempien suosikki, vaikka aluksi vähän jännittikin eikö esityksessä ole muuta kuin kitaraa soittava apina. Banaania jahtaava apina sai kuitenkin yleisön vääntelehtimään naurusta ja vielä kotimatkalla mietittiin miten se banaani käänsi sitä silmälasien lippaa siinä lopussa. Ennen esitystä lapset pohtivat, ettei tässä esityksessä varmaan ole eläimiä kun ollaan Suomessa. Niin vaan lavalle ilmestyi apinan lisäksi heppoja, elefantteja ja käärme. Aikuiskatsojaa nauratti poistuessa bongattu keppihevosparkki salin ulkopuolella. Ja aika moni muukin kohta esityksessä! Silloinkin kun ei naurattanut oli hymy huulilla, tämä oli sellainen hyvän mielen esitys: taitavaa, hauskaa, tyylikästä.

Race Horse Company on tuttu Suvilahden White Nights -kabareesta. Siinä missä kabareen kaikkia osia ei missään nimessä voi sanoa lapsille sopiviksi, voi tämän lapsille suunnatun esityksen kaikkia osia kyllä hyvinkin sanoa aikuisille sopiviksi. Itse asiassa yleisössä oli aika monta aikuista, joilla ei edes näön vuoksi ollut lapsia mukana. Tässä esityksessä oli mukana kabareista tutuksi tullut hieman kajahtanut hyvä meininki, hyvällä musiikilla säestettynä. Musiikki on tätä esitystä varten sävelletty.

Race Horse Company: Ympäri ämpäri
Uuden sirkuksen keskus Cirko
15.-18.9.2016
(kuva: RHC)

Kapsäkin lasten ohjelmistosta löytyi Keski-Uudenmaan Teatterin vierailu Viiru, Pesonen ja Kososen kukko. Viiru ja Pesonen lähtevät Lappiin telttavaellukselle, vaikkei retki ihan Lappiin asti taida viedäkään. Kotiin palattuaan heidän luokseen tulee naapurin Kosonen, joka tuo heille kukon. Pesosen kanat ilahtuvat kovasti saadessaan kukon joukkoonsa, mutta Viiru ei kestä kukon jatkuvaa kiekumista. Pesonen koittaa neuvotella sopimusta kukon kanssa, jotta rauha palaisi eläinten keskuuteen.

Lapset ovat täysillä mukana esityksessä, ja mitä enemmän Viiru tuskastuu kukon kiekuessa, sitä kovempaa yleisö kannustaa kukkoa: "Uudestaan!!". Ammuvaa lehmää säikähtävä Viiru räjäyttää yleisön nauruun - niin lapset kuin vanhemmatkin.

Jari Hämäläisen kukko on juuri niin rehvakas kuin pitääkin ja saa lapset innostumaan "se kun se kukko pullisteli niin paljon, se oli hauskaa!". Oma suosikkini oli kuitenkin Seppo Halttunen, joka oli aivan loistava Pesosena jahkaillessaan. Puvustusta myöten loistohahmo! KUT on aallonharjalla sukupuoliroolien sekoittamisessa (vrt. Ryhmäteatterin Kesäyön uni), ja kanana oli Kasper Kaijanen. Lapset väittivät esityksen jälkeen kivenkovaan, että kana oli nainen, joten roolisuoritus lienee onnistunut.

Esitys on nähty alunperin Krapin kesäteatterissa. Mukavaa, että Helsinkiläisillekin tarjoutui mahdollisuus nähdä näytelmä. Matka Keravalle kun olisi vähän turhan haastava!

Keski-Uudenmaan Teatteri: Viisu, Pesonen ja Kososen kukko
Esitykset jatkuvat keväällä 2017
(Kuva: KUT)

Syksyn perinteisistä Korkeasaaren Kissojen öistä ensimmäinen oli perjantaina. Me suuntasimme paikalle pian tapahtuman alettua, tähtäimessä ehtiä amurinleopardien ruokintaan klo 16.30. Melkein siihen ehdimmekin, eikä haitannut olla vähän myöhässä: leopardit eivät juuri olleet herkkuihin koskeneet. Eivätkä kyllä vaikuttaneet olevan niistä kovin kiinnostuneita sinä aikanakaan mitä vietimme Kissalaaksossa.


Kun Kissalaakson meininki vaikutti hiljaiselta, päätimme suunnata Amur-teltalle hakemaan kasvomaalaukset. Teltalla ei ollut jonoa, joten tämä ohjelmanumero sujui varsin jouhevasti ja hurjien kissapetojen kanssa jatkoimme ravintola Pukin grilliteltalle. Telttaa vasta viriteltiin, mutta ruokaa sai ja taskuleipien kanssa sai istua Pukin terassille. Miehet bondasivat siinä myyntitilanteessa niin, että lihaa tuli "kunnolla" ja yllättäen vannoutuneelta nuorelta lihansyöjältä jäi osa syömättä kun annos oli niin iso. Kiitokset myös korttimaksumahdollisuudesta teltalla (hätävaraksi lapsen säästöpossusta ryöstetty käteinen pääsi siis retken jälkeen takaisin säästöpossuun).

Korkeasaaren vuosikorttien paras puoli on niiden suoma vapaus: kun sinne voi mennä koska tahansa, ei koskaan ole tuskaa nähdä kaikkea kerralla. Niinpä vietimme taas pitkän tovin leikkipaikalla. Hymyilimme vain myötätuntoisesti lapsille, joiden vanhemmat kiirehtivät lapsia jatkamaan matkaa ehtiäkseen nähdä niitä eläimiä.

Kyllä mekin vielä palasimme Kissalaaksoon - tosin lähinnä äidin navigointivirheen takia - ja ehdimme nähdä juuri ruokitut pikkupandat ja manulit. Ilvekset olisivat olleet ruokintavuorossa, mutta tungos oli sellainen, ettei mitään olisi nähnyt, vaikka olisi paikalle jäänyt. Jatkoimme siis matkaa saaren toiselle puolelle Karhulinnaan, jossa pieni villipeto pääsi askartelemaan vielä kasvomaaliin sopivat korvat. Tassupaja, jossa korvat askarreltiin, oli erittäin hyvin toteutettu. Korvat olivat valmis konsepti: ovella materiaalit käteen ja pöydässä ohjeet toteutukseen. Lisäksi vielä avustajia kiertelemässä jakamassa vinkkejä. Tämä askartelu ei ollut kiinni äidin kekseliäisyydestä.

Puoli kahdeksan aikaan suuntasimme kotia kohti ja kauhistelimme jonoja portilla - näytti olevan yhtä pitkä jono ennakkolipuilla tuleville kuin kassallekin. Oli siis oikea valinta tulla heti tapahtuman alettua! Toisaalta tämä tarkoitti sitä, että bändit jäivät näkemättä, eikä hiekkadiskoonkaan ehditty. Ohjelmaa olisi siis riittänyt isommillekin vierailijoille. Toisen seuralaisen mielestä parasta illassa olivat värikkäät lyhdyt ja ulkotulet, vaikkemme jääneet hämäräntuloon asti niitä ihailemaan. Meidän iskujoukkomme poistui kuitenkin tyytyväisenä kivaan iltaan (ja ajoissa nukkumaan pääsyyn!).

Kiitokset tapahtumasta, joka toimi ja jossa pienet osallistujat oli otettu monin tavoin huomioon! Alkaen Korkeasaareen saapumisesta, missä heti portin jälkeen meidät huhuiltiin hakemaan lapsille rannekkeet, joihin kirjoitettiin äidin puhelinnumero. Loistavaa! Onneksi ei (tällä kertaa) tullut hukattua lapsia ja rannekkeet olivat vain kiva muisto illasta. Isompikin sankari totesi, ettei oikeastaan tarvitse sellaista kun voi soittaa omasta puhelimesta jos eksyy, muttei vastustellut rannekkeen laittamistakaan. Kotona ei olisi saanut pestä kasvoja, ja korvat olivat käytössä vielä seuraavana päivänä.

Korkeasaaren kissojen yö
2.9. & 9.9.2016 klo 16-24
(Sivun yläreunan tapahtumalogo Korkeasaaren)

Puotilan kesäteatterista on muodostunut heti ensimmäisestä toimintavuodestaan lähtien kesän odotetuin lastenkulttuuripläjäys. Siis ainakin vanhemmille on muodostunut, ja kyllä lapsetkin ovat tuntuneet viihtyvän. Tänä kesänä käsittelyssä on Saapasjalkakissa. Totuttuun tapaan kahden näyttelijän (Karo Lauronen ja Mikko Lauronen) voimin esitetty klassikko saa yleisön seuraamaan esitystä intensiivisesti ja välillä räjähtämään nauruun. Välillä turvaudutaan käsinukkeihin kun näyttelijät loppuvat kesken, mutta kertaakaan ei ote herpaannu. Parasta on kun lapset ja aikuiset nauraa räkättävät samoille jutuille, vaikka osa vitseistä vaatiikiin ehkä hieman enemmän elämänkokemusta auetakseen. Musiikkinumero improvisoidaan lapsilta saatujen ehdotusten mukaan, ja yleisö elää täysillä mukana.


7-vuotiaan katsojan arvio: "Se oli hauska ku siinä oli niitä yllättäviä käänteitä: ku se prinsessa tuli ja sit ku se kissa rupes puhumaan." (Lisäksi hän korosti, että on vähän vaikea enää muistaa esitystä kun siitä on jo yli kuukausi aikaa ja äiti häpeää bloginsa kesäistä laiminlyöntiä.) 5-vuotiaan mielestä parasta oli kun se prinsessa oli niin pieni ja se, että kissa alkoi puhumaan, eikä esityksen muistamisessa ollut mitään ongelmia. Vähän hauska ja vähän outo esitys, kuului yhteenveto.


Puotilan kartanon pihalla oleva näyttämö ja katsomo ovat ilahduttavan kesäinen kokonaisuus. Samaisella pihalla esiintyi aikanaan Ylioppilasteatterin kesäteatteri. Viime kesänä tarvittiin vilttejä katsomossa ja myötätunnolla katselimme katetusta katsomosta kylmässä sateessa esiintyviä taiteilijoita. Tällä kertaa pärjättiin ilman vilttejä, eikä edes satanut. Välillä vierestä kulkevan kävelytien käyttäjien päät kääntyvät ohi mennessä, mutta lähellä sijaitsevien palstojen viljelijät kitkevät tottuneesti rikkaruohoja näyttämön touhuista välittämättä. Kartanon pihapiiristä löytyy kahvila Svenkka välipalan nauttimiseen.

Saapajalkakissa
Ohjaus: Samu Loijas
Puotilan kesäteatteri
Esitykset elokuussa: 3.-7.8.2016

HAM tarjoaa kompaktin katsauksen Tove Janssonin tuotantoon. Gallerian ehdoton vetonaula ovat freskot Juhlat kaupungissa ja Juhlat maalla. Alun perin freskot tehtiin 1947 Helsingin kaupungintalon ruokalaan, ja sieltä ne ovat matkanneet Arbiksen kautta nyt kaikkien nähtäville. Näitä unohtuu katselemaan pitkäksi aikaa ja lukuisissa yksityiskohdissa riittää ihmeteltävää. Museon työntekijä käy vinkkaamassa lapsivieraille, että löytyy sieltä muumipeikkokin, ja lapset jaksavat hyvän tovin tutkia freskoa. Vähän on paheellisuuttakin mukana, kun Jansson on kuvannut itsensä tupakoimassa kaupunkijuhlien etualalla.


Lapsille löytyy myös puuhanurkka gallerian toisesta huoneesta, jonka anti muuten painottuu muumiaiheisiin. Auroran lastensairaalaan vuosina 1955-56 tehty seinämaalaus on jäljennetty huoneen seinälle. Maalauksen tarina on ihana: ohjeistuksena oli tehdä porraskäytävään maalaus, joka saisi lapset innolla nousemaan toiseen kerrokseen nähdäkseen miten maalaus jatkuu - huomaamatta olevansa sairaalassa ja matkalla tutkimushuoneisiin. Seinämaalauksen lisäksi seinillä on muutamia muitakin töitä ja tarjolla on myös muumikirjoja ja tyynyjä loikoiluun.


Galleria on pieni, eikä teoksia ole monta. Mikään muuminäyttely tämä ei myöskään ole, joten yksin muumien takia tänne ei kannata suunnata. Yksin tämä olisi saattanut käyntikohteena jopa tuntua vähältä, mutta kun osalla seurueesta oli yläkerran iso näyttely näkemättä ja näyttelyn jo nähneet jäivät lasten kanssa piirtämään, oli museovierailu kokonaisuudessaan oikein onnistunut. Ja Museokortin kanssahan sitä voi piipahtaa pienemmänkin visiitin verran museossa, kun ei tarvitse koko rahan edestä suorittaa!

Tove Jansson
HAM Helsinki Art Museum

Maailma on tullut kylään Kaisaniemen puistoon, ja täytyyhän sellaista ihmettä mennä katsomaan. Kolmen hengen iskujoukolla suuntasimme lauantaina puolen päivän aikaan ensimmäiseksi katsastamaan ruokakojujen tarjonnan. Tarjontaa olisikin ollut monenlaista, mutta valitettavasti seuralaiset eivät olleet kovin kokeilunhaluisella päällä. Päädyimme siis nepalilaiseen - mikä toki on aina varma vaihtoehto. Tämän jälkeen hävisin äänestyksen seuraavasta kohteesta ja suuntasimme Tenava-Timbuktu -aluetta kohti käymättä kuuntelemassa SMG:tä.


Ehdimme nähdä viime hetket Klovni ja palatsin palvelija Chondong -esityksestä ja lapset pääsivät kokeilemaan muutamia balilaisen tanssin liikkeitä. Yleisöstä yksi ilmoitti kysyttäessä käyneensä Balilla, ja lasten mielestä kuulemma voisimme mekin matkustaa sinne joku kerta. Mikäs siinä, kivalta näytti tanssi ainakin. Chileläinen klovni Pablo Alwarez oli myös huippu, vaikkei innostanutkaan meitä Chilen matkaan tällä kertaa.


Missassimme Lennu Liito-oravan ja Kaarlo Karhun esiintymisen, mutta bongasimme sankarit Tenava-Timbuktun alueelta Keppieläinfarmi-työpajaa etsiessämme. Kaarlo vetäisi pienen räpin todisteeksi katu-uskottavuudestaan kun pieni seuralainen tiedusteli miksi karhulla on converset jalassa. Jäi silti epäilys, että saattaisi olla ihminen siellä karhupuvun sisällä. Kierrätyskeskuksen järjestämään keppieläinten askarteluun oli melkoinen tungos, mutta luovasti työpajaa levitettiin isommalle alueelle ja hyvin siellä saatiin yksi keppieläin aikaiseksi: Ruusa-hevonen. Ja oli muuten tekijänsä mielestä parasta koko päivässä!


Keppieläin piti jättää hetkeksi tauolle kun Tenava-Timbuktun teltassa alkoi Kiinalainen leijonatanssi -esitys. Tämä olikin varsin pelottava esitys: leijonat tulivat lavalle ja tekivät muutaman liikkeen kohti lavan edustalle kerääntynyttä yleisöä, seurauksella että heikompihermoisimmat pakenivat vanhempiensa turviin. Leijonat jatkoivat tanssiaan teltan ulkopuolelle ja teltassa alkoi Klovnit ilman rajoja -työpaja. Tämä oli huippua, kun lapset pääsivät mukaan sirkustelemaan. Valitettavasti eräät nimeltä mainitsemattomat sirkuskoululaiset hermostuivat kun ihmispyramidia ei rakennettu oikealla tavalla - eli siten kuin heidän sirkuskoulussaan.


Sirkustreenien jälkeen oli tarjolla origami-työpaja. Hieman epäilin, että lotuskukan taittelu voisi olla 6-vuotiaalle liian haastavaa. Hän ei kuulemma myöskään ole kiinnostunut kukista, mutta keksittyään, että kukan voi antaa pikkusiskolle paineli nuori mies reippaasti tungokseen kuuntelemaan ohjeita. Kärsivällisesti hän taitteli 9 tavallista terälehteä ja 3 kiiltävää, sekä muotoili näistä ohjaajien avustuksella kukan. Sillä aikaa keppiheppailija sai vielä tuunattua puuttuvia osia Ruusa-hevoseensa, vaikka virallinen keppieläinosuus olikin jo ohi (kiitos Katri!). Niin vaan lähdettiin hienon origami-lotuksen ja Ruusa-hevosen kanssa etsimään välipalaa.


Välipalan saamisessa haasteeksi muodostui äidin huono varustautuminen. Oli kyllä lähtiessä jo tuntuma, että käteistä olisi syytä olla mukana, mutta arvio parin kympin riittämisestä kolmen hengen ruokakojutarjoiluihin meni aika pieleen. Piti siis lähteä käymään pankkiautomaatilla. Paluumatkalla Rautatientorin puoleisen alueen läpi sain lapset puhuttua ympäri jonkin vähän eksoottisemman testaamiseen ja Tiibetiläiset momot kelpasivatkin toiselle. Palasimme vielä Tenava-Timbuktuun luvatuille letuille, ja sitten alkoikin olla vähän vilu ja muutenkin päivän annos täynnä. Kivaa ohjelmaa olisi kyllä ollut tiedossa vielä vaikka kuinka!


Kiitokset hienosta Tenava-Timbuktu -konseptista. Erillisellä aidatulla alueella on pienempien kanssa mukava olla, vaikkei kyllä alueen ulkopuolellakaan mitään ongelmia ollut pienten huomioimisessa. Vähän etukäteen jännitti ryysis ja jonot, mutta ruoka- ja vessatarjontaa oli alueella sen verran, että ainakin iltapäivän ajan selvisi hyvin pienellä jonotuksella.

Maailma kylässä 28.-29.5.2016
Kaisaniemen puisto ja Rautatientori

Kaupunkikulttuurikoti jatkaa valitsemallaan linjalla ja yrittää ehtiä viime tingassa näyttelyyn kuin näyttelyyn. Viime sunnuntaina olikin viimeinen mahdollisuus nähdä Olipa kerran neuvostotaide -näyttelyn teokset Mihail Arefjevin kokoelmasta. Retki Kuusisaareen kannatti, sillä näyttely oli kiinnostava ja myös itse museo pihapiireineen kiva retkikohde. Tosin kun harva se päivä jo vuosikaudet on tästä fillaroinut ohi, niin herää kysymys miten vaikea se pyörä on saada pysähtymään, ettei aiemmin ole tullut täällä vierailtua? Lasten kanssa matka toki on vielä vähän pitkä pyöräillä, joten hyppäsimme suosiolla bussiin.


Näyttelyn viimeinen päivä oli innostanut monta muutakin viime hetken vierasta näyttelyyn. Kiinnostava opastus valtasi pääsalin, mutta muuten oli hyvin tilaa kiertää ja sai ne pääsalin työtkin puikkelehtimalla katsottua. Näyttelyn teemana oli ihminen arjen sankarina, eli tyypillinen neuvostotaiteen aihe. Teoksista löytyikin odotuksia vastaavia propagandahenkisiä töitä työläisten paratiisista, kuten Vladimir Mjagkovin Kutojattaret (yllä). Niiden lisäksi esillä oli kuitenkin myös kiinnostavia maalauksia, jotka sosialistisen realismin puitteissa kuvasivat elämää hieman ideologian rajoilla. Ei siis pelkkiä työn sankareita, vaan myös arjen pieniä hetkiä, uimaretkiä ja kahvitaukoja, kuten Aleksei Kadushkinin Hitsarit (alla) röökitaouolla. Naisellisia naisia ja miehekkäitä miehiä. Töitä on esillä vuosilta 1920-1995, painottaen suojasään aikaa 60- ja 70-luvuilla.


Opastuksesta kuulin ohimennen sen verran, että Sergei Jakobtsukin Saamelaisnaiset on ollut yksi näyttelyn suosikkiteoksista. Tätä teosta jäin itsekin ihailemaan pidemmäksi aikaa (mikä siis lasten kanssa museossa tarkoittaa ehkä noin kahta minuuttia normaalin 30 sekunnin sijasta). Nuori, valaistu nainen ja vanhempi synkkänä, yhdessä teellä venäjänsinisessä maalauksessa. Ulkona kota ja poroja, sisällä radio, teetä ja sokeria.


Näyttely oli sopivan laaja lastenkin kiertää, vaikka kiinnostavinta kuulemma oli tällä kertaa alakerran Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen rituaaliesineet. Pihapiirin veistokset kutsuivat lähempään tutkimiseen ja uima-altaan mahdollista käyttöä pohdittiin kovasti. Aikuista vierasta viehätti pihapiirin metsäinen luonnontila naapuritonttien pengerrettyjen nurmikoiden kontrastina. Kaikille maistui pulla aurinkoisella terassilla kun sunnuntaiaikataulun bussitarjonta järjesti puolen tunnin tauon näyttelykierroksen jälkeen ennen kotiinlähtöä.

Olipa kerran neuvostotaide – teoksia Arefjevin kokoelmasta
Didrichsenin taidemuseo 13.2.–15.5.2016

Savoyssa vieraili sunnuntaina pietarilainen lastenteatteriryhmä RazDvaTri, joka esitti Vitali Gubarevin näytelmän Kierojen peilien kuningaskunta. "Tarina hyvyydestä ja pahuudesta, kauneudesta ja ystävyydestä". Tarinassa Olja eksyy babushkan luona peilin väärälle puolelle ja kohtaa peilikuvansa Jalon. Yhdessä tytöt päätyvät seikkailuun, jossa ilkeä pääministeri ruoskii peilitehtaan työntekijöitä, papukaija-kuningas käskee laskemaan kaikki valtakunnan peilit, ja välillä lauletaan ja tanssitaan. Tai näin ehkä tapahtui, nyt täytyy myöntää, että tipahdin kärryiltä siinä vaiheessa kun Olja siirtyi peilin toiselle puolelle - esityskieli oli nimittäin venäjä.

Esitys oli vauhdikas ja värikäs, ja pienemmillä seuralaisilla pysyi hyvin mielenkiinto yllä. Lavasteet koostuivat kuutioista, joiden eri sivuille oli maalattu erilaiset maisemat ja näitä palapelin paloja kääntelemällä päästiin tilasta toiseen. Paha pääministeri oli niin ilkeän näköinenkin, että pienimmät katsojat kiipesivät äitiensä syleihin. Suositusikäraja 5 taisi olla sopiva: sen ikäistä kyllä vähän pelotti, muttei liikaa.


Esityksen lopuksi näyttelijät tulivat venäläiseen tyyliin teatterin aulaan poseeraamaan valokuvissa pienten katsojien kanssa. Yleisöä oli vain puoli salillista - olisivatko kalliihkot liput karkottaneet katsojia?

Kierojen peilien kuningaskunta
Savoy-teatteri 17.4.2016

Kansallisteatterin uusi lastennäytelmä Mauri ja vähä-älypuhelin kertoo 8-vuotiaasta Maurista, joka kaivaa tunnelia Pasilasta Egyptiin päästäkseen parhaan ystävänsä Bashirin luokse. Mauria harmittaa kun äidillä ei ole rahaa lentolippuihin, eikä älypuhelimeen. Unessa Maurin puhelin kuitenkin muuttuu älypuhelimeksi, jonka watsappilla saa yhteyden halihalien heimoon Nakuna Uusi-Beban saarella. Päivisin Maurin kaverina on naapurin Chi, joka ei puhu sanaakaan.

Mauri ja vähä-älypuhelin on Veera Salmen kirjaan pohjautuva teatteriesitys. Musiikkia on paljon ja erityisen riemastuttava on Leila Koivukankaan sanoittama räppi, johon Maurilla (Harri Nousiainen) on hyvä koreografia. Esityksessä on muutama hauska kohta, mutta vilkaistessa muuhun yleisöön näyttää siltä, että huumori kolahtaa lähinnä aikuisiin. Tosin isä, jonka mielestä älypuhelimesta haaveilevan pojan on parempi halia enemmän ja haluta vähemmän saa kyllä koko katsomon nauramaan. Lapsi sen sijaan ymmärsi paremmin Chin ja Maurin maailmaa: kun äiti pohti esityksen jälkeen miksi Chi ei puhu mitään, lapsi totesi itsestäänselvyytenä tämän olevan ulkomaalainen, joka ei vielä osaa suomea niin hyvin, että uskaltaisi puhua. No niinpä tietenkin. Selväähän tämä on jos omassa eskariryhmässä on kaksikin tällaista chitä.

Tämä oli taas äidin ja esikoisen yhteinen teatteri-ilta, koska lippuja ostaessani suositus oli yli 6-vuotiaalle. Pelottavaa Saiturin joulua muistellen en edes kuvitellut ottavani 4-vuotiasta mukaan. Esityksen jälkeen ihmettelin ikäsuositusta ja mietin, ettei tässä nyt mitään ollut mitä 4-vuotias ei kestäisi. Nyt kun katsoin teatterin suositusta, niin yli 4-vuotiaillehan se suositus onkin ja varmaan oikein sopiva niin. Seuralainen ilmeisesti muisteli vielä Saiturin joulun kokemuksia ja laittoi välillä varmuudeksi kädet silmien eteen ja sormet korviin. Jälkeenpäin hän selitti luulleensa sieltä tulevan jotain pelottavaa, muttei sitten ollutkaan yhtään pelottava.

Veera Salmi
Mauri ja vähä-älypuhelin
Kansallisteatteri
Kantaesitys 13.4.2016

Kiasmassa on esillä Brasilialaisen Ernesto Neton psykedeelisiä töitä. Kiasma esittelee työt  virkkauksena, muttei tämä nyt ainakaan suomalaiselta virkkaukselta näytä. Ennemmin ehkä jotain makrameeta. Vaan eipä menetelmällä ole niin väliä, lopputuloshan se on mikä ratkaisee. Tässä tapauksessa lopputulos täyttää Kiasman viidennen kerroksen värikkäällä, loputtomalla installaatiolla, joka on luoto juuri tätä näyttelyä varten. Kengät pois ja riippukeinuun, tai isoon majaan muun yleisön kanssa fiilistelemään, tai pienempään soppeen rauhoittumaan. Neto pyrkii luomaan tiloja, joissa voi lakata ajattelemasta. Tämä onkin jossain määrin ristiriidassa oman ajatteluni kanssa - itse kun pidän taidetta nimenomaan ajattelun virittäjänä. Kiinnostava taide on jotain sellaista, joka herättää ajatuksia.



Neton töissä on viitteitä Amazonin huni kuin -alkuperäiskansaan ja hän pyrkii tekemään huni kuin -kulttuuria tutuksi työnsä avulla. Ehkäpä siis taiteilija sittenkin haluaa jonkinlaisia ajatuksia herätellä, tämä kun on yksi niistä alkuperäiskansoista, jotka kamppailevat maaoikeuksiensa ja perinteidensä säilymisen puolesta. Alkuperäiskansojen innoittamana Neto on siirtynyt töissään luonnonmateriaalien käyttöön ja Kiasman työtkin koostuvat puuvillasta, bambusta, siemenistä jne. Hesarin haastattelu piirtää kuvan hallusinogeeneillä trippailevasta wanna-be shamaanista. Osin työt sopivat tästä saatuun ennakko-oletukseen: psykedeelisiä värejä ja muotoja, käärmeitä ja aurinkoja. Sinne vaan käärmeen kitaan musisoimaan! Osin taas herää kysymys omasta alkuperäiskansastamme: näemmekö seuraavaksi saamelaisten kulttuurista ammentavaa nykytaidetta?


Kävimme tutustumassa näyttelyyn lasten kanssa ja interaktiiviset työt sopivatkin hyvin lasten koettavaksi. Sen sijaan osa töistä on perinteisiä "ei saa koskea" -kyltein varustettuja taideteoksia, ja näiden vuorottelu tekee museokäynnistä vanhemmalle hieman haastavan: koko ajan pitää ehtiä vilkuilla onko seuraava teos nyt sellainen, johon saa mennä sisään ja koskea ja osallistua, vaiko sellainen, johon ei saa koskea. Ja sitten on vielä sellainen työ, johon saa mennä pötköttämään, mutta patjojen välisistä "ikkunoista" ei saa ryömiä viereiselle osastolle. Lapset kuitenkin pitivät näyttelystä ja ovat tottuneita siihen, ettei museossa yleensä saa koskea esineisiin. Kyllä tätä siis voi lasten kanssa koettavaksi suositella!

Älä toimi näin!

Ernesto Neto: Boa
Kiasma 4.3.-4.9.2016

Nukketeatteri Sampon uusissa tiloissa Erottajalla järjestettiin sunnuntaina Kansainvälinen teatteripäivä perheille. Tai no, ehkä ukrainalais-venäläis-suomalainen teatteripäivä kuvaisi ohjelmaa paremmin. Ideana oli kuitenkin järjestää Maailman teatterin päivän (27.3.) ja Kansainvälisen perhepäivän (15.5.) välissä Kansainvälinen teatteripäivä perheille. Kiva idea, ja hyvä toteutus.



Ehdimme paikalle kesken (pahoitteluni tästä!) Huhtikuun sopusoinnit (Runoudesta lumoutuneet) -runoesityksen. Tämä venäjänkielinen esitys koostui Natalia Meren, Olga Svanbergin ja Ivan Filippchenkon omista runoista musiikin säestyksellä. Hetken esitystä seurattuamme tajusin, että tämä olikin sitä koko perheelle sopivaa aikuisten ohjelmaa. Kuiskuttelin siinä pienille seuralaisille haluaisivatko nämä poistua, mutta eivät kuulemma halunneet. Kyllä venäläinen runous valloittaa pienen suomalaisenkin kuulijan - vaikkeivat omien sanojensa mukaan ymmärtäneet mitään. Paitsi sen lehmän. Ja jos siinä joku lehmäjuttu oli, niin se meni kyllä minulta ohi. Oletan meillä olevan hieman erilainen sanasto hallussa.

Aulassa oli näytillä käsinukkeja ja niiden tekijä tuli esittelemään nukkeja lapsille. Lisäksi oli ukrainalaista ruokaa tarjoava kahvio, ja mietin jo mielessäni, ettei mennäkään kotiin syömään jos lapset saisivatkin lempiruokaansa pelmenejä iltaruuaksi. Vaan pelmenit poistuivat paikalta ennen kuin ehdimme niiden kimppuun ja tyydyimme pillimehuihin ja korvapuusteihin. Kahvion pyörittäjien ukrainalaiset kansallispuvut toivat kivaa tunnelmaa.



Aulassa Nukketeatteri Sampo esitti Harakka huttua keittää -laulukokoelman. Lauluissa esiintyivät nuket: hiiri, peikko, perhonen, kissoja, muurahainen, muiden muassa. Lapset saivat leikkiä mukana ja ehdottaa eläimiä, joita sammakko kohtaa uintiretkellään. Pieni seuralainen huomasi, että tuon miehen olen nähnyt jossain ennenkin, ja kyllä - Sampon esityksissä olemme aiemmin vierailleet Puotilassa. Erottajan uudet tilat olivat kivat, joten varmaan vierailemme täällä jatkossakin.

Jäimme vielä odottamaan Logruksen nuorten teatteriryhmän esitystä Tyttö ja varis. Valitettavasti tekniikkaa ei meinattu saada haltuun ja esitys pääsi alkamaan lähes puoli tuntia myöhässä. Kannatti kuitenkin odottaa, koska tämä esitys teki lapsiin suurimman vaikutuksen: nyrkillä rikki lyöty ruukku ja seiniä hädissään koputteleva varis mietityttivät seuralaisia vielä kotimatkalla. Akvile Ruzgiten ohjaama venäläinen näytelmä kertoi ystävällisyydestä ja inhimillisyydestä.



Kiitokset kivasta ilmaistapahtumasta järjestäjille: Ukrainan kielen tukiyhdistys Movalle sekä Kansainvälisten nuorisoaloitteiden tukiyhdistys Logrukselle sekä osallistujille: Nukketeatteri Sampo, Kansainvälinen lastenkulttuurikeskus Superkids, Suomen venäjänkielisten kirjailijoiden liitto ja Ukrainalainen yhdistys Suomessa.

Kulutuskriittinen sirkusta, tanssia ja teatteria yhdistelevä Tomusta -näytös ilahduttaa pääsiäistä kaupungissa viettäviä Suvilahdessa. Esityksen hieno lavastus koostuu roskasta (osin tosin taisi olla myös sirkuskoulun löytötavaralaatikosta!) ja erityisen hyvin on onnistuttu puvustuksessa ja maskeerauksessa. 


Esitys alkaa kahviosta, jossa kuulemme taustatarinan esiintyjien istuessa häkissä. Siitä siirrytään katsomoon. Lavalla tapahtuu paljon: tanssia, akrobatiaa, jongleerausta ja nuorallakävelyä. Esiintyjiä on paljon ja osa tarttuu välillä soittimiinkin. Kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin hanskassa ja näyttää hallitulta. Ainoa kysymys herää esiintyjien sukupuolijakaumasta: parinkymmenen hengen porukassa on mukana kaksi (2) miestä. Samaa ihmettelimme viime kevään sirkuskoulunäytöksissä: mitä vanhemmista lapsista on kyse, sitä vähemmän joukossa on poikia. Miksi sirkus on "tyttöjen laji"? Eräs tuttu jopa totesi, että heillä molemmat lapset ovat vielä sirkuskoulussa, mutta pian he ottavat pojan sieltä pois ja laittavat jalkapallotreeneihin. Että miksiköhän häh ja mitä en nyt ole ymmärtänyt?


Toisen näytöksen loppupuolella kaivetaan esiin hyppynarut ja hetkeksi aikaa iskee vaivaantuneisuus. Viime kevään oppilasnäytösten yllätys tuli nimittäin juuri hyppynaruosioista: sirkuskoululaiset esittivät lavalla perushyppynaruhyppyjä ja tällaiselle vanhemman polven edustajalle heräsi vain kysymys eivätkö nykylapset enää hyppää välitunneilla narua? Meidän lapsuudessamme koulun pihalla hypättiin narua monella narulla ja tehtiin vaikka mitä temppuja - tarvitaanko nykyään sirkuskoulua hyppynarun hyppäämiseen? Vaan nyt oli vuorossa naruhyppelyn edistyneempi osio ja samalla selvisi, että perushypytkin ovat vain välietappi ennen voltteja hyppynarun kanssa. Ja mitä kaikkea muuta siellä lavalla tapahtuikaan!


Pienille seuralaisille parasta oli ensimmäisen näytöksen aikana tehty havainto: esiintyjien joukossa on kaksi sirkuskoulun opea! Tai ehkä opeja on enemmänkin, mutta erityisesti kaksi ja näytöksen jälkeen kotiin kävellessämme ensimmäinen kommentti olikin: "Täytyy muistuttaa Karkkia ja Fannia, et oli tosi hieno esitys!" Muuten lapsille mieleenpainuvinta oli "se kun tuli se punainen valojuttu, missä se tyttö kiipeili siinä tangossa". Myös hyppynaruesitys sai kiitosta. Pienin katsojista muisti erityisesti "sen nuorallakävelyjutun, missä oli hyvä musiikki ja sit ne kauniisti käveli siinä".

Esitys sopiikin koko perheelle ja 4- ja 6-vuotiaat katsojat jaksoivat innostuneena koko esityksen. Katsomo sen sijaan ei sovi koko perheelle. Taaemmilla riveillä joka toinen rivi on samassa tasossa edeltävän kanssa, eikä niiltä näe aikuinenkaan, mutta edes tasoerolla varustetuilta istuimilta pienemmät eivät näe lavan tapahtumia. Lapset seisoivatkin ensimmäisen näytöksen ajan penkkirivien vieressä. Toisen näytöksen ajaksi lapset saivat luvan mennä istumaan ensimmäisen penkkirivin eteen, joten ehkä seuraaviin näytöksiin voisi varata pienimmille istuintyynyjä lattialle?

Erityiset kiitokset kahvilan varustamisesta näytöksen teeman mukaisesti: popcornit tarjoiltiin kangaspusseista ja mehu laseista. Toivottavasti tämä käytäntö jatkuu muissakin näytöksissä! Eikä haittaa vaikka tällainen käytäntö leviäisi laajemmallekin.

Tomusta
Circus Helsinki
25.3.2016 klo 18.00 LOPPUUNMYYTY
26.3.2016 klo 18.00
27.3.2016 klo 18.00

Savoy-teatterissa oli lauantaina tarjolla lapsille niin musiikkia kuin kirjallisuuttakin. Lasten kirjalauantai-tapahtuma kesti koko päivän, ja siinä välissä iltapäivällä oli myös Muumiperheen lauluretki -konsertti.


Muumiperheen lauluretki -konsertissa Eija Ahvo ja Markus Bäckman esiintyivät seitsenhenkisen orkesterin kanssa. Lavan taustalle heijastettiin animoituja kuvia muumikirjoista. Solistit olivat pukeutuneet värikkäästi ja juttelivat yleisön iän huomioiden. Soittimia esiteltiin, vaikkei ihan kaikkia - joitain oudoimpia en itsekään tunnistanut. Tällaisia lastenkonserttien pitäisi olla: oikeita soittajia, huolellinen lavastus, mietityt asut. Ja se musiikki: tätä levyä on meillä kuunneltu kotonakin, mutta kyllästymisen sijaan aikuinenkin nautti kivasta musiikista. Soili Perkiön sävellykset ja Hannele Huovin sanoitukset toimivat ja solistit ottivat yleisönsä. Tämä levy ansaitsi viime vuonna saamansa lastenlevyn Emman! Aluksi vähän hirvitti nelihenkisen perheen konserttiretkeen uppoava rahasumma (liput 26 e/kpl, ei lasten- tai perhelippuja), mutta kyllä täällä sai rahoille vastinetta.

Konsertin kesto, vajaa tunti, tuntui juuri sopivalta tälle yleisölle. Muutama ehti poistua kesken konsertin, mutta muuten pienetkin kuulijat jaksoivat konsertin loppuun. Meidän 4- ja 6-vuotiaat olivat yllättäen vanhimmasta päästä yleisöä, jos ei aikuiskuulijoita lasketa. Kyllähän tämä konsertti olisi vanhemmillekin sopinut!

4-vuotias halusi vielä konsertin jälkeen käydä "kertomassa tolle tädille et se lauloi hyvin" ja täti jaksoi istahtaa lavan reunalle juttelemaan ja esitellä pienelle fanilleen konsertissa käyttämäänsä silkkinauhaa.


Kadulla vastassa olleet muumit eivät esiintyneet itse konsertissa, mutta ennen konserttia pääsi tervehtimään Muumipeikkoa ja Niiskuneitiä.


Lasten kirjalauantai -tapahtuman piti kestää koko päivä, klo 10-17. Iltapäivällä jäljellä oli kuitenkin enää pari myyntipöytää: lastenkirjoja ja muumipaitoja. Aiemmin olisi ollut ohjelmaakin ja olihan konsertin jälkeenkin kiva katsoa lastenkirjatarjonta, mutta jos pelkän kirjalauantain takia olisi iltapäivällä tullut paikalle olisi kyllä saanut vähän pettyä.