Kaupunkikulttuurikoti

Ellen Thesleff on palannut parrasvaloihin kahden viime vuonna ilmestyneen teoksen myötä. Hanna-Reetta Schrekin elämäkerta käy läpi taiteilijan koko elämän, Kati Tervon romaani Iltalaulaja sen sijaan keskittyy yhden kesän tunnelmiin. Kirjallisten nautintojen tueksi sopii Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttely.

Olisin saattanut ohittaa Ellen Thesleffin elämäkerran samoin kuin monet muut vastaavat teokset: ehkä ihan kiinnostavaa, mutta luen kuitenkin mieluummin romaaneja. Onneksi teos sattui lukupiirin lukulistalle, ja kun Thesleff on taiteilijanakin jäänyt vähän vieraaksi päätin lukea kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi. Onneksi päätin, sillä teos vei mukanaan alusta lähtien! On huikeaa lukea viime vuosisadan vaihteessa eläneestä taiteilijasta, joka sukupuolestaan huolimatta onnistui omistautumaan taiteelle. Toki tämän mahdollisti lähtökohta, jossa oli varaa matkustella ja viettää pitempiä aikoja Euroopassa. Kiittäminen on kuitenkin myös avarakatseista isää, joka ei syrjinyt poikatukan leikannutta tytärtään, vaan lähti tämän kanssa kiertämään Eurooppaa - matkalle, joka yleensä oli tapana tehdä aikuistuvien poikien kanssa. Toisaalta Thesleff myös valitsi köyhyyden jättämällä tilaustyönä tehtävät muotokuvat ja opetustehtävät muille ja keskittymällä vain taiteeseensa. Perheen tuki oli hänelle tärkeä ja hän asuikin sisarensa Gerdan kanssa aina tämän kuolemaan asti.

Hanna-Reetta Schreck kuvaa Ellenin elämää kiinnostavasti lainaten Ellenin kirjeenvaihtoa ja kertoen teoksista. Elämäkerta ei ole vain kuivaa taidehistoriaa, vaan mukana on rakkaustarina, perheenjäsenten elämät ja maailmanhistorian tapahtumat. Tämä teos toi yleissivistykseen paljon enemmän kuin vain Thesleffin osuuden Suomen taiteen historiassa. Kuitenkin yleisen kiinnostavuuden ohella myös tarkemmat teosesittelyt kunkin luvun alussa sopivat elämäkertaan ja tuovat lisätietoa. Niitä olisi suonut kirjaan enemmänkin.

Elämäkerran luettua olikin kiinnostavaa käydä tutustumassa Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelyyn. Monet nimistä olivat tuttuja kirjan sivuilta, alkaen Ellenin nuoruuden ystävistä ja Ateneumin opiskelukavereista Magnus Enckellistä ja Beda Stjernschantzista. Pettymyksekseni Thesleffin teoksia ei näyttelyyn ollut mahtunut kuin kaksi: Viulunsoittajatar vuodelta 1896 ja pikkusisko Thyra Thesleffin muotokuva vuodelta 1900. Tämä herättikin kysymyksen oliko Thesleffin myöhempi ura vähäpätöinen Suomen taiteen historiassa?

Näiden yleissivistävämpien kulttuuripläjäysten jälkeen oli ihana vetäytyä vielä hetkeksi tunnelmoimaan Kati Tervon Iltalaulaja -teoksen parissa. Tämä romaani kertoo yhdestä kesästä Thesleffien Casa Bianca-kesähuvilalla. Jo ikääntynyt Ellen saapuu viettämään viimeisen kesän rakastamallaan huvilalla, ja palkkaa avukseen nuoren Taimin. Taimi ihailee taiteilijaa ja haaveilee itsekin taiteilijan urasta, mutta erilaisista lähtökohdista tulevalla maalaistytöllä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia haaveidensa toteuttamiseen. Taimin isä on sodan vaurioittama juoppo, eikä äiti tue tyttärensä taiteilijahaaveita - päinvastoin. Kirja koostuu lyhyistä tunnelmapaloista ja toimii jäähyväisinä Ellenille, joka puolestaan jättää jäähyväisiä rapistumaan päässeelle rakkaalle huvilalleen. Schreckin elämäkerran jälkeen hämmentää hieman Tervon valinta muuttaa Ellenin sukulaisten nimet ja menee hetki hahmottaa Gerdan ja Thyran yhteys Sofiaan ja Annaan. Samoin Henry kuulostaa aluksi vieraalta, ennen kuin ymmärtää kenestä onkaan kysymys. Ehkä tämä valinta on tarkoitettu korostamaan romaanin fiktioluonnetta.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos, 2017.
Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava, 2017.
Suomen taiteen tarina. Ateneum 18.3.2016-31.12. 2020

HAM tarjoaa kompaktin katsauksen Tove Janssonin tuotantoon. Gallerian ehdoton vetonaula ovat freskot Juhlat kaupungissa ja Juhlat maalla. Alun perin freskot tehtiin 1947 Helsingin kaupungintalon ruokalaan, ja sieltä ne ovat matkanneet Arbiksen kautta nyt kaikkien nähtäville. Näitä unohtuu katselemaan pitkäksi aikaa ja lukuisissa yksityiskohdissa riittää ihmeteltävää. Museon työntekijä käy vinkkaamassa lapsivieraille, että löytyy sieltä muumipeikkokin, ja lapset jaksavat hyvän tovin tutkia freskoa. Vähän on paheellisuuttakin mukana, kun Jansson on kuvannut itsensä tupakoimassa kaupunkijuhlien etualalla.


Lapsille löytyy myös puuhanurkka gallerian toisesta huoneesta, jonka anti muuten painottuu muumiaiheisiin. Auroran lastensairaalaan vuosina 1955-56 tehty seinämaalaus on jäljennetty huoneen seinälle. Maalauksen tarina on ihana: ohjeistuksena oli tehdä porraskäytävään maalaus, joka saisi lapset innolla nousemaan toiseen kerrokseen nähdäkseen miten maalaus jatkuu - huomaamatta olevansa sairaalassa ja matkalla tutkimushuoneisiin. Seinämaalauksen lisäksi seinillä on muutamia muitakin töitä ja tarjolla on myös muumikirjoja ja tyynyjä loikoiluun.


Galleria on pieni, eikä teoksia ole monta. Mikään muuminäyttely tämä ei myöskään ole, joten yksin muumien takia tänne ei kannata suunnata. Yksin tämä olisi saattanut käyntikohteena jopa tuntua vähältä, mutta kun osalla seurueesta oli yläkerran iso näyttely näkemättä ja näyttelyn jo nähneet jäivät lasten kanssa piirtämään, oli museovierailu kokonaisuudessaan oikein onnistunut. Ja Museokortin kanssahan sitä voi piipahtaa pienemmänkin visiitin verran museossa, kun ei tarvitse koko rahan edestä suorittaa!

Tove Jansson
HAM Helsinki Art Museum

Kaupunkikulttuurikoti jatkaa valitsemallaan linjalla ja yrittää ehtiä viime tingassa näyttelyyn kuin näyttelyyn. Viime sunnuntaina olikin viimeinen mahdollisuus nähdä Olipa kerran neuvostotaide -näyttelyn teokset Mihail Arefjevin kokoelmasta. Retki Kuusisaareen kannatti, sillä näyttely oli kiinnostava ja myös itse museo pihapiireineen kiva retkikohde. Tosin kun harva se päivä jo vuosikaudet on tästä fillaroinut ohi, niin herää kysymys miten vaikea se pyörä on saada pysähtymään, ettei aiemmin ole tullut täällä vierailtua? Lasten kanssa matka toki on vielä vähän pitkä pyöräillä, joten hyppäsimme suosiolla bussiin.


Näyttelyn viimeinen päivä oli innostanut monta muutakin viime hetken vierasta näyttelyyn. Kiinnostava opastus valtasi pääsalin, mutta muuten oli hyvin tilaa kiertää ja sai ne pääsalin työtkin puikkelehtimalla katsottua. Näyttelyn teemana oli ihminen arjen sankarina, eli tyypillinen neuvostotaiteen aihe. Teoksista löytyikin odotuksia vastaavia propagandahenkisiä töitä työläisten paratiisista, kuten Vladimir Mjagkovin Kutojattaret (yllä). Niiden lisäksi esillä oli kuitenkin myös kiinnostavia maalauksia, jotka sosialistisen realismin puitteissa kuvasivat elämää hieman ideologian rajoilla. Ei siis pelkkiä työn sankareita, vaan myös arjen pieniä hetkiä, uimaretkiä ja kahvitaukoja, kuten Aleksei Kadushkinin Hitsarit (alla) röökitaouolla. Naisellisia naisia ja miehekkäitä miehiä. Töitä on esillä vuosilta 1920-1995, painottaen suojasään aikaa 60- ja 70-luvuilla.


Opastuksesta kuulin ohimennen sen verran, että Sergei Jakobtsukin Saamelaisnaiset on ollut yksi näyttelyn suosikkiteoksista. Tätä teosta jäin itsekin ihailemaan pidemmäksi aikaa (mikä siis lasten kanssa museossa tarkoittaa ehkä noin kahta minuuttia normaalin 30 sekunnin sijasta). Nuori, valaistu nainen ja vanhempi synkkänä, yhdessä teellä venäjänsinisessä maalauksessa. Ulkona kota ja poroja, sisällä radio, teetä ja sokeria.


Näyttely oli sopivan laaja lastenkin kiertää, vaikka kiinnostavinta kuulemma oli tällä kertaa alakerran Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen rituaaliesineet. Pihapiirin veistokset kutsuivat lähempään tutkimiseen ja uima-altaan mahdollista käyttöä pohdittiin kovasti. Aikuista vierasta viehätti pihapiirin metsäinen luonnontila naapuritonttien pengerrettyjen nurmikoiden kontrastina. Kaikille maistui pulla aurinkoisella terassilla kun sunnuntaiaikataulun bussitarjonta järjesti puolen tunnin tauon näyttelykierroksen jälkeen ennen kotiinlähtöä.

Olipa kerran neuvostotaide – teoksia Arefjevin kokoelmasta
Didrichsenin taidemuseo 13.2.–15.5.2016

Kymmenen vuotta Tallinnan Kadriorgin puistossa sijainnut Viron taidemuseon päärakennus on hieno vierailukohde Tallinnan retkellä. Itse museo on hieno Pekka Vapaavuoren suunnittelema rakennus. Kivassa kahvilassa voi hengähtää näyttelyiden välillä - täällä saa pitempäänkin aikaa kulumaan. Me jaksoimme osan näyttelyistä: uuden pysyvän näyttelyn neuvostoajan virolaisesta taiteesta, varhaisen virolaisen tietokonetaiteen ja fotorealismin. Tähänkin settiin taisi pari tuntia vierähtää!




Neuvostoaikaisen taiteen jatkoksi on projektihuoneessa Viron varhaisen tietokonetaiteen katsaus. Teokset ovat hauskasti esillä aikakauden koneilla, joten samassa yhteydessä on tarjolla pieni tietokonemuseo. RAM -näyttelyn nimessä kuvaa näyttelyä eräänlaisena keskusmuistina, josta yleisö saa käydä hakemassa tietoa. Kyseessä on kuitenkin vain yksi pieni huone, joten pelkästään tämän näyttelyn takia ei ehkä kannata Kumuun lähteä.




Fotorealisminäyttely oli näistä ainoa, joka ei käsitellyt Viron taidetta. Pohjakerroksen isossa salissa esillä oleva näyttely esittelee useiden taiteilijoiden töiden avulla fotorealismin kolme sukupolvea 60-luvulta tähän päivään. Tämä näyttely oli sitä perinteisempää fotorealismia: autoja, moottoripyöriä, kaupunkinäkymiä ja urbaania elämää. Siis täysin päinvastaista kuin Karin Broosin työt. On ehkä aiemminkin käynyt ilmi, että kyseinen tyyli puhuttelee, joten tämä oli hieno lisä museokokemukseen. Toukokuussa olisi sitten luvassa oheisnäyttely fotorealismista virolaisessa taiteessa. Pitänee panna muistiin, jos tulee asiaa Tallinnaan.


Eesti Kunstimuuseum KUMU

Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virolainen taide (1940–1991)
Virolainen taide toisesta maailmansodasta uudelleen itsenäistymiseen
Pysyvä näyttely

RAM. Viron varhainen tietokonetaide
17.2.–4.9.2016

Fotorealismi. 50 vuotta hyperrealistista maalausta
18.3.–12.6.2016

Tukholmassa vierailimme myös Prins Eugens Waldemarsudde -museon ihanassa Karin Broosin Still life -näyttelyssä. Karin Broosin työt ovat fotorealistisia kuvia hänestä itsestään ja hänen perheestään. Maalauksissa on mieletön tunnelma. Kuvien naiset puuhailevat omiaan, omissa maailmoissaan; äidit lastensa kanssa, naiset omissa touhuissaan. Katseen kohteena, siitä tietämättöminä. Yksi suosikeistani on teos "Familjen", jossa äiti imettää vauvaa sängyllä isomman lapsen pelatessa vierellä kännykällä. Kuva ei ole idyllinen äiti-lapsi -tutkielma, vaan äiti tuijottaa johonkin tyhjyyteen omissa ajatuksissaan. Hän ei keskity vuorovaikutukseen vauvan kanssa tai isomman lapsen viihdyttämiseen, sänkyäkään ei ole pedattu. Tämä nyt vain oli se hetki kun vauva piti ruokkia ja isompi saada viihtymään se hetki itsekseen ja äiti sai levähtää hetken omissa ajatuksissaan - tai olla hetken ajattelematta mitään.

Näyttelykirjassa kirjailija Ingela Lind vertaa Broosia Knausgårdiin: molemmilla on poikkeuksellinen taito kuvata tavallista kohottaen arki elämän ja kuoleman kysymyksiksi. Näitä Broosin työt ovatkin, välähdyksiä arjesta, mutta samalla osa jotain suurempaa; kaunista, mutta myös ahdistavaa. 


Moni työ näytti olevan taiteilijan omistuksessa. Jäin miettimään eikö hän raaski luopua perhealbuminsa lehdistä - tuskin kuitenkaan kyse olisi siinä, etteivät työt menisi kaupaksi? En jäänyt kuitenkaan kyselemään töiden hintoja tai ostomahdollisuuksia, mutta nappasin museokaupasta näyttelyjulisteen ja kirjan kotiinviemisiksi. Kotona sitten huomasin, että on melko samantyylinen näyttelyjuliste Gerhard Richterin näyttelystä Pompidousta 2012 jo seinällä. Mutta onhan se hyvä jos tuntee oman makunsa ja ehkäpä seiniltä vielä löytyy tilaa tällekin julisteelle.


Waldemarsudde Tukholman Djurgårdenissa on hieno paikka museolle. Vanhan rakennuksen alakerta on historiallisena museona ajan tyyliin kalustettuna. Toisen kerroksen vanhat huoneet on tyhjennetty näyttelytilaksi ja kolmas kerros ilmeisesti remontoitu varta vasten museokäyttöön, niin erilaiset puitteet siellä on. Kauniina päivänä oli kiva kävellä Waldemarsuddesta takaisin keskustaan päin.



Karin Broos
Still Life
Prins Eugens Waldemarsudde
10.10.2015-21.2.2016

EMMA
14.10.2015 - 10.01.2016