Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teatteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teatteri. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. elokuuta 2017

Himo


Viime sunnuntaina Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä sai ensi-iltansa Himo. Hanna Brotheruksen ohjaaman teoksen työryhmään kuuluu joukko toipuvia addikteja, Teatterikorkeakoulun opiskelijoita sekä näyttelijäntyön että tanssin puolelta, sekä teatterin ammattilaisia. Tällä porukalla on työstetty addiktiota aiheena viime keväästä lähtien. Alkutilanteesta osa jengistä ei tiennyt missä Kansallisteatteri sijaitsee, joten matka teatterin lavalle on ollut pitkä.

Esitys on erittäin fyysinen, hiki lentää ja välillä vaatteetkin. Tavoitteena onkin siirtyä addiktioiden käsittelystä puhumalla niiden kohtaamiseen kehollisesti ja etsiä vastausta kysymykseen: Mikä alkaa addiktion jälkeen? Tanssin ja liikkeen ohessa kuulemme projektissa tuotettuja tekstejä.

"Olemme samaa, addiktiivista ihmisen lihaa ja verta.
Vimmaa liikkeeseen, rahaan, seksiin tai huumeisiin.
Himoa nousta ja himoa pudota."

Kokonaisuus on vaikuttava, eikä katsomosta näe kuka on amatööri, kuka opiskelija ja kuka ammattinäyttelijä. Hieman kyllä pohdin voiko näyttelijäksi opiskelevalla olla noin näkyviä tatuointeja - eikö se rajoita tulevia roolimahdollisuuksia? No, saahan niitä meikattua piiloon. Esityksen jälkeen yleisöstä tulee pyyntö, että esiintyjät esittäytyisivät. Tulee vähän tirkistelevä olo kun toipuvat addiktit "tunnustavat" roolinsa. Hämmentää myös havaita miten näyttelijäopiskelijat ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Onko tähän produktioon tarkoituksella valittu vain pitkiä, hoikkia ja kauniita nuoria naisia? Vai eikö muunlaisiin rooleihin ole tarpeen näyttelijöitä kouluttaa?

Mietin myös miksi esityksiä on vain muutama - Kansallisteatterissa sunnuntaina kaksi, sekä Teatterikorkeakoululla vielä kolme lisää. Epäiltiinkö ettei esitykselle riittäisi katsojia, vai eivätkö amatöörit jaksaisi vetää useampaa esitystä? Teoksen takana on kuitenkin niin huima määrä työtä, että tuntuu tuhlaukselta mikäli esitykset jäävät näihin viiteen. Suosittelen vierailua Teatterikorkeakoululle!

Himo
Ke 30.8. klo 19 ja to 31.8. klo 14 ja 19 Teatterikorkeakoulu, Studio 4

Kuva: Kansallisteatteri/Nico Backström

lauantai 12. elokuuta 2017

Puotilan kesäteatteri: Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys

Neljäs kesä Puotilan kesäteatteria meinasi mennä meidän porukalta ohi, mutta onneksi huomattiin mahdollinen virhe ajoissa ja päästiin vielä katsomaan tämän kesän näytös, Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys. Edellisten kesien malliin kyseessä on Karo Laurosen ja Mikko Laurosen kahden hengen näytelmä, muutamien nukkeavustajien tukemana ja Samu Loijaksen ohjaamana (viime kesän Saapasjalkakissasta kirjoitin täällä).


Esitys oli tuttua Puotilan kesäteatterin meininkiä alun yleisön lämmittelystä hersyvän hauskaan näytelmätoteutukseen. Erehdyin esityksen jälkeen kommentoimaan, ettei tällä kertaa tarinassa oikeastaan ollut juonta, mutta nuoret seuralaiset korjasivat välittömästi: tarina kertoi Tarmo Tassulasta, joka ei tykännyt urheilla vaan halusi vain pelata kännykällä. Vaan eräänä päivänä liikunnan open sijaiseksi tulikin Herra Hakkarainen ja hänen johdollaan kokeiltiin sitten lajeja mäkihypystä yleisurheiluun, eri tanssityylit huomioiden ja vielä jääkiekkotaklaukset hidastettuna. Ja niinhän siinä kävi, että hiki tuli, eikä se ollutkaan ollenkaan kamalaa. Ruokakin maistui paremmin.

Jokaisessa suuressa urheilujuhlassa tarvitaan tietenkin selostaja, ja tällä selostajalla oli vielä marsu kaverina. Esitys pohjautuu Mauri Kunnaksen kirjaan ja tuttu hämähäkkikin löytyy yllättäen nuoren Hakkaraisen kainalosta.


Tokaluokkalaisen mielestä esitys oli hauska ja opettavainen. Hauskaa oli varsinkin se kohta missä pallo pysähtyi, mutta Tarmo ei. Tarinan opetus kuulemma oli, ettei pidä vaan pelata kännykällä vaan pitää myös urheilla. Eskarilaisen mielestä hauskinta oli painonnosto laulun tahdissa ja olihan sekin hauskaa kun yksi käsipaino lensi puuhun ja jäi sinne. Tosin vähän oli kuulemma myös tylsää kun siinä vaan urheiltiin ja urheiltiin. Äitiä nauratti hidastettu toisto jääkiekkomatsin taklauksesta sekä opettavainen tarina pienestä likaisesta pukista, eikä äiti tosiaan tajunnut tarinassa olleen juonta, muttei se teatterielämystä haitannut.

Ensi kesänä pitää kyllä olla ajoissa liikkeellä, ettei tule tällaista riskiä esityksen missaamisesta! Huomenna tosin olisi vielä ehtinyt.

Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys
Puotilan kesäteatteri
Esitykset vielä 13.8. klo 13 ja 15

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Bonnie & Clyde

Bonnie, Clyde ja pakoauto

Avasin kesäteatterikauden Tervasaaressa Bonnie & Clyde -esityksen ensi-illassa 1.7.2017. Perinteiseen kesäteatterityyliin ilta oli viileä ja sateinen, mutta huolimatta ilmasta ja samaan aikaan esiintyvästä The Weekndistä, Tuska-festareista ja Prideistä oli Tervasaareen kokoontunut ihan mukavasti väkeä. Oletettavasti tosin enimmäkseen esiintyjien kavereita ja vanhempia.

Esitys alkaa Bonnien (Eeva Kaihola) ja Clyden (Elias Salonen) tarinan kertauksella, ja tämän jälkeen pakomatka jatkuu 90-luvun puolivälissä syntyneen sukupolven näkökulmasta. Nuoret esiintyjät purkavat näköalattomuutta, Y-sukupolven halua tulla nähdyksi ja jättää maailmaan jälki sekä tavallisten unelmien pelkoa.

Lähtötilanteessa istuin siis sateessa katsomassa opiskelijoiden esitystä, jonka aluksi ei ihan näyttelijöilläkään pitänyt pokka. Mietin jo lähdenkö tekemään mitä tahansa muuta, mutta jäin vielä hetkeksi. Siinä vaiheessa kun Lumi Aunio kertoi yhden toiveensa esitykselle olleen päästä laulamaan auton katolta olin valmistautunut myötähäpeään ja pakoon, mutta kun tämä nuori näyttelijä kipusi sinne auton katolle ja alkoi laulaa muutin mieleni. Osaa nimittäin laulaa tämä näyttelijä, ilman mikkiä ja kannettavan mankan säestyksellä.

Tämän kappaleen jälkeen esityskin alkoi toimia. Nuoret pohtivat elämän suuria kysymyksiä kuten nuoret kautta aikojen, ja saivat minutkin muistelemaan niitä aikoja kun eksistentiaalinen tuska sekoittui elämän riemuun. Kuten yhdessä näytöksessä pohdittiin: kannattaisiko kuolla nyt jos elämä on nyt onnellisimmillaan? Mietin myös omaa asemaani suhteessa esiintyjiin - en ole enää nuori, mutten vielä ikäloppukaan. Sitten yksi esiintyjistä kertoi syntyneensä 90-luvun puolivälissä ja tajusin, että olisin itse voinut saada lapsen 90-luvun puolivälissä. Ei siis olla samaa sukupolvea, ei. Siinä missä esiintyjät pohtivat miten piirtyvät maailmaa vasten huomasinkin itse ajattelevani omia lapsiani, en niinkään enää omaa jälkeäni maailmaan. Miten olo helpottuu vanhemmiten ja vaikka monia omaan olemassaoloonsa liittyviä kysymyksiä joutuu tietenkin edelleen pohtimaan, se pohdinta ei ole enää niin äärimmäisyyksiin menevää. It get's better, nuoret!

Teos on ohjaaja Pauli Patisen koollekutsuman ylioppilasteatterilaisista ja Teatterikorkeakoululaisista koostuvan työryhmän tuotos. Oivaltavat musiikkikappaleet on säveltänyt ja (osin yhdessä ohjaajan kanssa) sanoittanut Henna Helasvuo. Ryhmän tavoitteena on tuoda teatteri osaksi julkista kaupunkitilaa ja osaksi kaupunkikulttuuria. Pääsylipuista katsoja saa maksaa minkä pystyy, tosin esityksen aluksi vielä muistutetaan pääsylipputulojen tärkeydestä kiertueen rahoituksessa.


Bonnie & Clyde

4. ja 5.7. Kaartin Lasaretti, Lönnrotinkatu 37, 00180 Helsinki
6.7. Sompasauna, Sompasaaren laituri, 00540 Helsinki
Kaikki esitykset alkavat klo 19

KIERTUEKAUPUNGIT:
Kajaani, Jyväskylä, Joensuu, Savonlinna, Turku, Tampere

Kiitos kutsusta esitykseen!
(Kuva: Heidi Bergström ja Lauri Laukkanen)

torstai 26. tammikuuta 2017

Supermarsu Tikkurilan teatterissa

Supermarsu on kuulunut meillä lukusuosikkeihin jo pitkään. Paula Norosen hillittömät kirjat naurattavat aikuista lukijaa vähintään yhtä paljon kuin pieniä kuulijoita. Kun huomasin Tikkurilan teatterin tehneen Supermarsusta musiikkinäytelmän olikin siis selvää, että sinne pitää päästä.

Tarina alkaa Emilian luokan lähtiessä luokkaretkelle Tuusulanjärven rannalle. Oppilaat käyvät läpi Suomen taiteen kulta-aikaa ja päätyvät lopulta itse aikamatkalle vuoteen 1876. Sieltä he löytävät oppaakseen erään Jannen, jonka matkassa lähtevät Helsinkiin etsimään 1800-luvun Supermarsua. Marsuvettä kulauttamalla Emilia voisi pelastaa heidät takaisin nykyaikaan. Matkalla koitetaan sanoittaa Jannen Finlandia-sävellystä ja mietitään voiko ihmisten Heikinkaduksi kutsuma tie kuitenkin olla Mannerheimintie.

Finlandiaa lukuunottamatta esityksen musiikki on Tuija Rantalaisen tätä teosta varten säveltämää. Ohjaaja Tanja Hautakangas antoi hänelle vapaat kädet musiikin suhteen, ja varsin tarttuvia kappaleita kuullaankin. Pienin katsoja lauleskeli sateesta kalsareihin vielä junassa.

Esityksen alkua odotellessa mietittiin keitä hahmoja eniten odotimme näkevämme. Emilia ja Simo sekä tietenkin Rasva-Antero mainittiin ja tokihan heidät nähtiin myös esityksessä. Aluksi tosin koululaista hieman epäilytti: "Ei toi voi olla Rasva-Antero ku se on tyttö!". Epäilykset kuitenkin haihtuivat ja Rasvis oli juuri niin rasvainen kuin pitääkin. Suosikiksi niin äidin kuin koululaisen mielestä nousi kuitenkin Simo, joka oli vaan juuri sellainen kuin Simo on. Vaikka koululaista naurattikin eniten kun Simo esitti päinvastaista kuin mitä on, eli tyhmää.

Näytelmään oli otettu mukaan melkein kaikki kirjan hahmot, ja aika pitkään kesti hahmojen esittelyssä ennen kuin tarina pääsi vauhtiin. Luokkaretkitunnelman olisi ehkä saanut aikaan vähän pienemmällä opettajajoukolla ja lapsiakin olisi riittänyt puolet. Nuoremmat katsojat eivät kuitenkaan löytäneet esityksestä moittimista, ja äidin varovainen yritys poistua väliajalla tyrmättiin täysin. Tähän saattoivat kyllä vaikuttaa myös kahvion ihanat voisilmäpullat, jotka kyllä paransivat äidinkin tunnelmaa.

Etukäteen hieman jännitti kuudelta alkava näytös Tikkurilassa, kun kestoksi oli annettu väliaikoineen kaksi tuntia. Vernissa sijaitsee kuitenkin aivan aseman lähellä, eikä esityskään kestänyt kuin 1 h 40 min. Kukaan ei siis nukahtanut junassa paluumatkalla, vaikka vähän toki väsyttikin. Pieni riski otettiin ikärajojen kanssa, mutta hyvin jaksoi 5,5 -vuotiaskin yli 6-vuotiaille suositellun esityksen.

Supermarsu ja jääräpää Janne
Tikkurilan teatteri
14.1.-11.2. Vernissasalissa

tiistai 17. tammikuuta 2017

Wusheng Company: Vartija - arjen sankari


Wusheng Company vieraili Aleksanterin teatterissa "suomalaisen Peking-oopperan klassikko"-esityksellään Vartija - arjen sankari. Kolme armeijan säästötoimenpiteiden seurauksena irtisanottua upseeria päättää kostaa valtaamalla postikeskuksen ja lamauttamalla Suomen postinjakelun. Koston tiellä on vain yövartija - ja taisteluhan siitä tulee.

Esitys oli hulvattoman hauska, ja samalla Peking-oopperan periaatteita kunnioittava. Olin itse ajatellut Peking-oopperaa jokseenkin samassa kategoriassa kuin mongolialaista kurkkulaulua - kuriositeetti, jota on kiva käydä katsomassa Ulaanbaatarissa tai Pekingissä, mutta se sitten siitä. Olin kuitenkin jo aikaisemmin lukenut Antti Silvennoisesta ja hänen Peking-oopperaopinnoistaan Kiinassa. On tavallaan hämmentävää, että tällainen taidemuoto saa oman seurueen Suomessa. Esitystä seuratessa kuitenkin joutuu toteamaan, että hyvinhän tämä meidän kulttuuritarjontaamme mahtuu.

Esityksen puvustus on sekoitus perinteistä ja modernia. Vartijan asu Peking-oopperan vaatimine lisäosineen on loistava ja katkeroituneen vääpelin perinteisempi asu kasvonaamioine ja pitkine partoineen erityisen näyttävä. Vääpelin katse kasvomaalin takaa on aivan uskomaton!

Yleisöllä tuntui olevan vähän haastetta esitykseen suhtautumisessa: osa uskalsi nauraa, osa katsoi hiljaa. Kukaan ei erehtynyt taputtamaan kohdissa, joissa esiintyjä pysähtyy odottamaan aplodeja. Tähän seurue kuulemma tosin on Suomessa tottunut, eivätkä esiintyjät tosissaan aplodeja odottaneetkaan.

Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus, jossa yleisö sai esittää kysymyksiä. Kysymyksiä tulikin laidasta laitaan - alkaen nuoren katsojan pohdinnasta "Kuoliko se siinä lopussa?" aina Peking-oopperan historiaan. Keskustelu olikin oiva tapa päättää esitys, siinä sai kivasti taustatietoa ja vastauksia mielessä pyörineisiin kysymyksiin.

Tämän esityksen osalta jäi harmittamaan vain se, ettei tullut otettua erästä tanssista ja miekkailusta kiinnostunutta nuorta miestä mukaan. Jäämme odottamaan seuraavaa mahdollisuutta nähdä esitys koko perheen voimin!

Wusheng Company: Vartija - arjen sankari
Aleksanterin teatteri 13.1.2017
(Kuva: Teemu Ullgren/Wusheng Company)

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Suuri ja Mahtava


Musiikkiteatteri Kapsäkin ohjelmistosta bongasimme kabareen Neuvosto-Venäjän historiasta. Satiiri alkaa lokakuun vallankumouksesta ja jatkuu aina Putiniin asti. Viiden esiintyjän (Lotta Kuusisto, Paavo Kerosuo, Kaija Kärkinen, Antti Korhonen ja Tommi Lindell) voimin lavalle marssitetaan johtajien kavalkadi: Lenin, Stalin, Brezhnev, Gorbatshov ja monta muuta. Näemme myös Juri Gagarinin, Saharovin, Trotskin vaimoineen maanpaossa, sekä kiinnostavia vähemmän tunnettuja hahmoja maan historiasta kuten Lazar Kaganovitsh ja Trofim Lysenko. Ensin mainittu seuraa johtajien kannoilla kautta historian, toinen on itseoppinut maatalousnero hämmentävine teorioineen. Ja se Gagarinin epäonninen kaveri - on jäänyt tämä historian käänne ainakin minulta piiloon, eikä edes nopealla googlauksella selvinnyt kenestä oli kyse ja mitä tapahtui.

Markus Leikolan käsikirjoittamaa ja Paavo Kerosuon ohjaamaa esitystä vievät eteenpäin venäläiset melodiat uudelleen sanoitettuna. Yllättävän monta venäläistä iskelmäsävelmää sitä tunteekin! Tosin voi olla, että tuttuus tulee suomalaisten versioiden myötä: Miljoona ruusua ja Krokotiili Geena lienevät tutumpia suomalaisin sanoituksin. Osin sanoitukset ovat hauskoja, mutta välillä tulee tunne, että pilkataan väärää tahoa. Kun lauletaan "Miljoona, miljoona, miljoona vankia, kulkee pitkin Siperian hankia" ja samalla taustalle heijastetaan kuvia vankileireiltä ei yleisössä naurata. Ja kun Leningradin piirityksestä lauletaan torakan olevan kuukauden juhla-ateria ja koiran maistuvan kuvitelmissa possulta, niin herää kyllä kysymys miten sodan uhrien kärsimys voi olla hauskaa kabaree-ohjelmaa? Onko venäläinen sodan uhri aina suomalaiselle sallittu pilkan kohde? Tähän ehkä osin liittyen: yllättäen kabareen yleisö koostui lähinnä eläkeläisistä ja heitä nämä kohdat tuntuivat kovasti naurattavan. Onko meillä sota-ajasta vielä niin lyhyt aika, että pilkka tuntuu oikeutetulta? Olisi kiinnostavaa nähdä voisiko kabareeta jatkaa vielä Syyrian sotaan asti ja nauraisiko yleisö sittenkin kun laulettaisiin lasten hautautumisesta raunioihin venäläisten pommitusten alla.

Huolimatta näistä kysymyksistä esityksellä oli hyvätkin hetkensä. Kommunismin haasteet selviävät johtajillekin, ja heidän luovat ratkaisunsa naurattavat. Pysähtyneisyyden aikaa kuvattiin aivan hulvattoman pysähtyneesti. Lopulta Prahan kevään päättymisen jalkapalloselostus saa yleisön nauramaan kippurassa. Alun kankeus ja kotikutoisuuden tunnelma väistyivät puoliajan jälkeen kun esitys pääsi vauhtiin ja lopulta osin ristiriitaisia tunteita herättäneestä esityksestä jäi hyvä fiilis. Hyvä, ettei poistuttu puoliajalla, mikä myös kävi mielessä.

Suuri ja Mahtava
Musiikkiteatteri Kapsäkki
Esitykset 16. ja 17.11. klo 19

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Viiru, Pesonen ja Kososen kukko


Kapsäkin lasten ohjelmistosta löytyi Keski-Uudenmaan Teatterin vierailu Viiru, Pesonen ja Kososen kukko. Viiru ja Pesonen lähtevät Lappiin telttavaellukselle, vaikkei retki ihan Lappiin asti taida viedäkään. Kotiin palattuaan heidän luokseen tulee naapurin Kosonen, joka tuo heille kukon. Pesosen kanat ilahtuvat kovasti saadessaan kukon joukkoonsa, mutta Viiru ei kestä kukon jatkuvaa kiekumista. Pesonen koittaa neuvotella sopimusta kukon kanssa, jotta rauha palaisi eläinten keskuuteen.

Lapset ovat täysillä mukana esityksessä, ja mitä enemmän Viiru tuskastuu kukon kiekuessa, sitä kovempaa yleisö kannustaa kukkoa: "Uudestaan!!". Ammuvaa lehmää säikähtävä Viiru räjäyttää yleisön nauruun - niin lapset kuin vanhemmatkin.

Jari Hämäläisen kukko on juuri niin rehvakas kuin pitääkin ja saa lapset innostumaan "se kun se kukko pullisteli niin paljon, se oli hauskaa!". Oma suosikkini oli kuitenkin Seppo Halttunen, joka oli aivan loistava Pesosena jahkaillessaan. Puvustusta myöten loistohahmo! KUT on aallonharjalla sukupuoliroolien sekoittamisessa (vrt. Ryhmäteatterin Kesäyön uni), ja kanana oli Kasper Kaijanen. Lapset väittivät esityksen jälkeen kivenkovaan, että kana oli nainen, joten roolisuoritus lienee onnistunut.

Esitys on nähty alunperin Krapin kesäteatterissa. Mukavaa, että Helsinkiläisillekin tarjoutui mahdollisuus nähdä näytelmä. Matka Keravalle kun olisi vähän turhan haastava!

Keski-Uudenmaan Teatteri: Viisu, Pesonen ja Kososen kukko
Esitykset jatkuvat keväällä 2017
(Kuva: KUT)

torstai 4. elokuuta 2016

Puotilan kesäteatteri: Saapasjalkakissa

 

Puotilan kesäteatterista on muodostunut heti ensimmäisestä toimintavuodestaan lähtien kesän odotetuin lastenkulttuuripläjäys. Siis ainakin vanhemmille on muodostunut, ja kyllä lapsetkin ovat tuntuneet viihtyvän. Tänä kesänä käsittelyssä on Saapasjalkakissa. Totuttuun tapaan kahden näyttelijän (Karo Lauronen ja Mikko Lauronen) voimin esitetty klassikko saa yleisön seuraamaan esitystä intensiivisesti ja välillä räjähtämään nauruun. Välillä turvaudutaan käsinukkeihin kun näyttelijät loppuvat kesken, mutta kertaakaan ei ote herpaannu. Parasta on kun lapset ja aikuiset nauraa räkättävät samoille jutuille, vaikka osa vitseistä vaatiikiin ehkä hieman enemmän elämänkokemusta auetakseen. Musiikkinumero improvisoidaan lapsilta saatujen ehdotusten mukaan, ja yleisö elää täysillä mukana.


7-vuotiaan katsojan arvio: "Se oli hauska ku siinä oli niitä yllättäviä käänteitä: ku se prinsessa tuli ja sit ku se kissa rupes puhumaan." (Lisäksi hän korosti, että on vähän vaikea enää muistaa esitystä kun siitä on jo yli kuukausi aikaa ja äiti häpeää bloginsa kesäistä laiminlyöntiä.) 5-vuotiaan mielestä parasta oli kun se prinsessa oli niin pieni ja se, että kissa alkoi puhumaan, eikä esityksen muistamisessa ollut mitään ongelmia. Vähän hauska ja vähän outo esitys, kuului yhteenveto.


Puotilan kartanon pihalla oleva näyttämö ja katsomo ovat ilahduttavan kesäinen kokonaisuus. Samaisella pihalla esiintyi aikanaan Ylioppilasteatterin kesäteatteri. Viime kesänä tarvittiin vilttejä katsomossa ja myötätunnolla katselimme katetusta katsomosta kylmässä sateessa esiintyviä taiteilijoita. Tällä kertaa pärjättiin ilman vilttejä, eikä edes satanut. Välillä vierestä kulkevan kävelytien käyttäjien päät kääntyvät ohi mennessä, mutta lähellä sijaitsevien palstojen viljelijät kitkevät tottuneesti rikkaruohoja näyttämön touhuista välittämättä. Kartanon pihapiiristä löytyy kahvila Svenkka välipalan nauttimiseen.

Saapajalkakissa
Ohjaus: Samu Loijas
Puotilan kesäteatteri
Esitykset elokuussa: 3.-7.8.2016

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Ryhmäteatteri: Kesäyön uni

Kuva: Tanja Ahola
Shakespearen kuolemasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 400-vuotta ja juhlan kunniaksi Ryhmäteatteri on valinnut kesäteatterikappaleekseen Kesäyön unen. Komedia rakkaudentaikojen sekottamien ateenalaisten nuorten eksymisestä keijumetsään, aristokraattien häistä ja keijukaispariskunnan riidoista. Robin Svartström ja Minna Suuronen ovat sekä hääpari että keijukaispari: Theseus ja Hippolytes, Oberon ja Titania. Esityksen kantavia voimia molemmissa tyylikkäästi vedetyissä rooleissaan.

Esityksessä on sekoitettu esiintyjien ja roolihahmojen sukupuolia historiallisena kunnianosoituksena tyylille, jolla näytelmää joskus tehty. Pyry Äikää näyttelee Helenaa ja Noora Dadu Lysanderia. Tällä on ehkä haettu jotain syvempää merkitystä ja kommenttia sukupuoliin roolina ja performanssina, mutta karvaisten miesnäyttelijöiden esittämät keijut rintakarvat paljastavissa puvuissa tuovat mieleen vain halvan huumorin. Onhan se aina ollut hassunhauskaa kun raavas mies puetaan naisten vaatteisiin.

Hieman hämmennystä herättivät myös Anna-Riikka Rajalan Hermianan kyynärsauvat ja kipsattu jalka, mutta kun ei se tuntunut kuuluvan näytelmään niin päättelimme näyttelijän oikeasti loukanneen jalkansa. Ja hyvinhän se sujui kyynärsauvojen kanssakin.

Kuva: Tanja Ahola
Viime kesän Valheet ja viettelijät -teoksen jäljiltä odotukset olivat erittäin korkealla. Ensimmäinen puoliaika tuottikin pienen pettymyksen, eikä esitys oikein lähtenyt käyntiin. Puheesta oli vaikea saada selvää, vaikka Lauri Siparin suomennos varsin sujuvaa tekstiä onkin. Onneksi Niina Pasasen puvustus ja Riikka Virtasen maskeeraus tekivät hahmoista kauniita katsella. Toisella puoliajalla kierrokset kasvavat ja näyttämön tapahtumat heräävät eloon. Kun lopulta päästään teatteriin teatterissa nauran niin, että kyyneleet valuvat pitkin poskia. Ehkä odotukset lopulta purkautuvat kun näytelmässä on jotain aidosti hauskaa, enkä voi estää naurua ja kyyneliä. Lopulta jäi siis ihan hyvä fiilis ja kyllä Suomenlinnan kesäteatteri taitaa jatkossakin pysyä osana kesäperinteitä.

Kesäyön uni
Ohjaus: Esa Leskinen
Ryhmäteatteri Hyvän omantunnon linnake
Esitykset elokuussa
3.8. | 4.8. | 5.8. | 9.8. | 10.8. | 11.8. | 12.8. | 13.8. | 16.8. | 17.8. | 18.8. | 19.8. | 20.8. | 23.8. | 24.8. | 25.8. | 26.8. | 27.8. | 27.8. | 30.8. | 31.8.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Punainen viiva kahdella tapaa

Klovniteatteri oli minulle jotain uutta, ja avoimin mielin suuntasimme Teatteri Avoimiin oviin katsomaan Red Nose Companyn esitystä Punainen viiva. Katsomossa törmäsimme ensimmäiseksi Kujerruksia-blogin Linneaan siippansa kanssa ja saimme pohjustuksen esitykselle - tai lähinnä varoituksen, että takaamme saattaa kuulua kovaäänistä hirnuntaa esityksen alusta loppuun. Varoitus piti paikkansa, taisipa Linnean siippa saada välillä esiintyjätkin pysähtymään loputonta naura kuuntelemaan!

Klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) kertoivat Punaisen viivan tarinan: Korpiloukon Topin ja Riikan köyhästä elämästä viiden lapsen kanssa, ja kuinka soli-sali-ratti toi lupauksen paremmasta - kunhan vaan hankkiutuisi kirkonkylälle vetämään sen punaisen viivan äänestyslippuun. Tämä tietenkin köyhää kansaa järkytti ja vähän pelottikin, mutta rohkeasti he käyvät kuuntelemassa agitaattoreita, keskustelevat asiasta naapurien kanssa ja lopulta hiihtävät parin päivän matkan kylille tekemään sen. Tarinalla ei kuitenkaan ole onnellinen loppu, ja kaiken naurun jälkeen vierähtää kyynel poskelle kun kuulee kuinka sitten kävikään.

Klovnit pitävät yleisön hallussaan koko esityksen ajan. Välikommentit tarinaan naurattavat, mutta juoni ei katkea. Välillä tulee musiikkipätkiä, ja yllättävän hyvin nykymusiikki sopii yli sadan vuoden takaiseen tarinaan. Kuulemme myös Ilmari Kiannon elämän käänteistä. Otso Kauton ohjaus toimii.

Eniten tämä esitys kuitenkin innosti minut tarttumaan Kiantoon. Mahdollisesti olen teoksen jossain koulutukseni vaiheessa ollut pakotettu lukemaan, mutta nyt teki mieli lukea voidakseen verrata omaa tulkintaansa klovnien tulkintaan. Ilahduin, kun Mike ja Zin kertoivat myyvänsä esityksen jälkeen Kiannon teoksia: olisin mielelläni ostanut kirjan omaksi. Vaan eipä ollut juuri tätä teosta valikoimassa. Onneksi kirjastossa oli.

Aluksi oli vaikea lukea romaania muuten kuin komediana - Miken ja Zinin tulkinnat olivat niin vahvasti mielessä. Vähän koomiseltahan Kiannon ilmaisukin kuulostaa näin yli sata vuotta myöhemmin. Luulin, että Retriika Euphrosyyne, Iita Linta Maria ja Peata Parpara Raakeli olivat klovnien väännöksiä, vaan ihanpa ovat Kiannon kynästä. Naurunpyrskähdysten välissä tulee kuitenkin eläydyttyä Korpiloukon emännän huoliin. Olen aina ajatellut, että kauheinta olisi jos ei voisi ruokkia nälkäisiä lapsiaan. Olen lukenut kuinka Afrikan pakolaisleireille saattaa kävellä hyväkuntoinen äiti nälkäkuoleman partaalla olevien lasten kanssa, samalla kun heikoimmat ovat jääneet matkan varrelle. Miten äiti voi syödä itse kun oma lapsi kuolee nälkään? Mutta jos äiti kuolisi nälkään, kuolisivat kaikki lapset. Miten sellaisesta voi selvitä järjissään? Ja niin luen Riikan tarinaa, kun ei ole lapsille vaatteita eikä ruokaa tarjota. Ja kuinka sitten käykään kun tauti iskee nälän heikentämään katraaseen? Kyllähän tämä tragedia on. Eikä tuonut punaisen viivan vetäminen kaivattua tulosta: "Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja vaikeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille?". Agitaattorien vaalilupaukset eivät pitäneetkään, ja Riika on jäänyt yksin mökkiinsä Topin jouduttua tukkitöihin. Eikä osaa äiti auttaa viikkokausia taudin kourissa kärsineitä lapsiaan. Taas itkettää.

Tämän kevään osalta klovnit on pakattu kuplamuoviin, mutta syksyllä taas jatkuu. Katso esityskalenteri täältä. Sitä odotellessa ehtii hyvin lukemaan alkuperäisteoksen. Suosittelen molempia!

Red Nose Company/Teatteri Avoimet ovet
Punainen viiva
1.3. - 12.5.2016

Ilmari Kianto: Punainen viiva
Otava 1909

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kierojen peilien kuningaskunnassa


Savoyssa vieraili sunnuntaina pietarilainen lastenteatteriryhmä RazDvaTri, joka esitti Vitali Gubarevin näytelmän Kierojen peilien kuningaskunta. "Tarina hyvyydestä ja pahuudesta, kauneudesta ja ystävyydestä". Tarinassa Olja eksyy babushkan luona peilin väärälle puolelle ja kohtaa peilikuvansa Jalon. Yhdessä tytöt päätyvät seikkailuun, jossa ilkeä pääministeri ruoskii peilitehtaan työntekijöitä, papukaija-kuningas käskee laskemaan kaikki valtakunnan peilit, ja välillä lauletaan ja tanssitaan. Tai näin ehkä tapahtui, nyt täytyy myöntää, että tipahdin kärryiltä siinä vaiheessa kun Olja siirtyi peilin toiselle puolelle - esityskieli oli nimittäin venäjä.

Esitys oli vauhdikas ja värikäs, ja pienemmillä seuralaisilla pysyi hyvin mielenkiinto yllä. Lavasteet koostuivat kuutioista, joiden eri sivuille oli maalattu erilaiset maisemat ja näitä palapelin paloja kääntelemällä päästiin tilasta toiseen. Paha pääministeri oli niin ilkeän näköinenkin, että pienimmät katsojat kiipesivät äitiensä syleihin. Suositusikäraja 5 taisi olla sopiva: sen ikäistä kyllä vähän pelotti, muttei liikaa.


Esityksen lopuksi näyttelijät tulivat venäläiseen tyyliin teatterin aulaan poseeraamaan valokuvissa pienten katsojien kanssa. Yleisöä oli vain puoli salillista - olisivatko kalliihkot liput karkottaneet katsojia?

Kierojen peilien kuningaskunta
Savoy-teatteri 17.4.2016

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Mikä on älypuhelimen vastakohta?


Kansallisteatterin uusi lastennäytelmä Mauri ja vähä-älypuhelin kertoo 8-vuotiaasta Maurista, joka kaivaa tunnelia Pasilasta Egyptiin päästäkseen parhaan ystävänsä Bashirin luokse. Mauria harmittaa kun äidillä ei ole rahaa lentolippuihin, eikä älypuhelimeen. Unessa Maurin puhelin kuitenkin muuttuu älypuhelimeksi, jonka watsappilla saa yhteyden halihalien heimoon Nakuna Uusi-Beban saarella. Päivisin Maurin kaverina on naapurin Chi, joka ei puhu sanaakaan.

Mauri ja vähä-älypuhelin on Veera Salmen kirjaan pohjautuva teatteriesitys. Musiikkia on paljon ja erityisen riemastuttava on Leila Koivukankaan sanoittama räppi, johon Maurilla (Harri Nousiainen) on hyvä koreografia. Esityksessä on muutama hauska kohta, mutta vilkaistessa muuhun yleisöön näyttää siltä, että huumori kolahtaa lähinnä aikuisiin. Tosin isä, jonka mielestä älypuhelimesta haaveilevan pojan on parempi halia enemmän ja haluta vähemmän saa kyllä koko katsomon nauramaan. Lapsi sen sijaan ymmärsi paremmin Chin ja Maurin maailmaa: kun äiti pohti esityksen jälkeen miksi Chi ei puhu mitään, lapsi totesi itsestäänselvyytenä tämän olevan ulkomaalainen, joka ei vielä osaa suomea niin hyvin, että uskaltaisi puhua. No niinpä tietenkin. Selväähän tämä on jos omassa eskariryhmässä on kaksikin tällaista chitä.

Tämä oli taas äidin ja esikoisen yhteinen teatteri-ilta, koska lippuja ostaessani suositus oli yli 6-vuotiaalle. Pelottavaa Saiturin joulua muistellen en edes kuvitellut ottavani 4-vuotiasta mukaan. Esityksen jälkeen ihmettelin ikäsuositusta ja mietin, ettei tässä nyt mitään ollut mitä 4-vuotias ei kestäisi. Nyt kun katsoin teatterin suositusta, niin yli 4-vuotiaillehan se suositus onkin ja varmaan oikein sopiva niin. Seuralainen ilmeisesti muisteli vielä Saiturin joulun kokemuksia ja laittoi välillä varmuudeksi kädet silmien eteen ja sormet korviin. Jälkeenpäin hän selitti luulleensa sieltä tulevan jotain pelottavaa, muttei sitten ollutkaan yhtään pelottava.

Veera Salmi
Mauri ja vähä-älypuhelin
Kansallisteatteri
Kantaesitys 13.4.2016

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kansainvälinen teatteripäivä perheille

Nukketeatteri Sampon uusissa tiloissa Erottajalla järjestettiin sunnuntaina Kansainvälinen teatteripäivä perheille. Tai no, ehkä ukrainalais-venäläis-suomalainen teatteripäivä kuvaisi ohjelmaa paremmin. Ideana oli kuitenkin järjestää Maailman teatterin päivän (27.3.) ja Kansainvälisen perhepäivän (15.5.) välissä Kansainvälinen teatteripäivä perheille. Kiva idea, ja hyvä toteutus.



Ehdimme paikalle kesken (pahoitteluni tästä!) Huhtikuun sopusoinnit (Runoudesta lumoutuneet) -runoesityksen. Tämä venäjänkielinen esitys koostui Natalia Meren, Olga Svanbergin ja Ivan Filippchenkon omista runoista musiikin säestyksellä. Hetken esitystä seurattuamme tajusin, että tämä olikin sitä koko perheelle sopivaa aikuisten ohjelmaa. Kuiskuttelin siinä pienille seuralaisille haluaisivatko nämä poistua, mutta eivät kuulemma halunneet. Kyllä venäläinen runous valloittaa pienen suomalaisenkin kuulijan - vaikkeivat omien sanojensa mukaan ymmärtäneet mitään. Paitsi sen lehmän. Ja jos siinä joku lehmäjuttu oli, niin se meni kyllä minulta ohi. Oletan meillä olevan hieman erilainen sanasto hallussa.

Aulassa oli näytillä käsinukkeja ja niiden tekijä tuli esittelemään nukkeja lapsille. Lisäksi oli ukrainalaista ruokaa tarjoava kahvio, ja mietin jo mielessäni, ettei mennäkään kotiin syömään jos lapset saisivatkin lempiruokaansa pelmenejä iltaruuaksi. Vaan pelmenit poistuivat paikalta ennen kuin ehdimme niiden kimppuun ja tyydyimme pillimehuihin ja korvapuusteihin. Kahvion pyörittäjien ukrainalaiset kansallispuvut toivat kivaa tunnelmaa.



Aulassa Nukketeatteri Sampo esitti Harakka huttua keittää -laulukokoelman. Lauluissa esiintyivät nuket: hiiri, peikko, perhonen, kissoja, muurahainen, muiden muassa. Lapset saivat leikkiä mukana ja ehdottaa eläimiä, joita sammakko kohtaa uintiretkellään. Pieni seuralainen huomasi, että tuon miehen olen nähnyt jossain ennenkin, ja kyllä - Sampon esityksissä olemme aiemmin vierailleet Puotilassa. Erottajan uudet tilat olivat kivat, joten varmaan vierailemme täällä jatkossakin.

Jäimme vielä odottamaan Logruksen nuorten teatteriryhmän esitystä Tyttö ja varis. Valitettavasti tekniikkaa ei meinattu saada haltuun ja esitys pääsi alkamaan lähes puoli tuntia myöhässä. Kannatti kuitenkin odottaa, koska tämä esitys teki lapsiin suurimman vaikutuksen: nyrkillä rikki lyöty ruukku ja seiniä hädissään koputteleva varis mietityttivät seuralaisia vielä kotimatkalla. Akvile Ruzgiten ohjaama venäläinen näytelmä kertoi ystävällisyydestä ja inhimillisyydestä.



Kiitokset kivasta ilmaistapahtumasta järjestäjille: Ukrainan kielen tukiyhdistys Movalle sekä Kansainvälisten nuorisoaloitteiden tukiyhdistys Logrukselle sekä osallistujille: Nukketeatteri Sampo, Kansainvälinen lastenkulttuurikeskus Superkids, Suomen venäjänkielisten kirjailijoiden liitto ja Ukrainalainen yhdistys Suomessa.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Äitikortit lentoon


Luettuani Anu Silfverbergin loistavan Äitikortin olivat odotukset korkealla tämän esityksen kohdalla. Ohjaaja Olka Horilan dramatisoima näytelmä lunastaa onneksi kaikki odotukset. Kolme eri-ikäistä pariskuntaa käyvät läpi äitiyden teemat: sen kun lasta ei vielä ole, sitten kun sitä yritetään tehdä, raskausajan, synnytyksen ja vauvavaiheen. Välillä lauletaan lastenlauluja ja sitten taas pohditaan mitä kaikkea älytöntä äitiyteen liittyykään. Yleisö ulvoo naurusta ja ainakin itse pyyhin välillä kyyneleitäkin. Vaikka legopalikoiden keskellä äitikortteja heittelevät näyttelijät tuovat esiin teemojen huvittavat piirteet, eivät he jätä niitä kipeimpiäkään käsittelemättä.

Näytelmä toisti kirjan teemat melko tarkalleen, muttei näyttämöllä tietenkään päästä samanlaiseen pohdintaan kuin kirjassa. Jäinkin miettimään, että olisi ehkä sittenkin pitänyt käydä ensin katsomassa näytelmä ja vasta sitten lukea kirja. Niinhän se toki yleensä aina menee, niin elokuvien kuin näytelmienkin kanssa.

Yleisö koostui lähinnä äideistä, Kansallisteatterin mainosta mukaillen: biologisista, adoptio-, sateenkaari-, sympatia- ja wannabe-äideistä. Esitystä voisi kyllä suositella myös isille - vai kiinnostavatko vanhemmuuden teemat vain sitä äitikorttiaan heiluttavaa osapuolta?

Äitikortti
Kansallisteatteri
Esityksiä 2.5.2016 asti.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Ihan pihalla Tatun ja Patun kanssa

Sunnuntaina päästiin nauramaan kippurassa koko perhe. Jaakko Loukkola ja Sami Markus hurmasivat Kapsäkissä Tatuna ja Patuna, jotka esittelivät yleisölle mitä kaikkea pihalla voi tehdä. Esitys onnistui loistavasti tuomaan teatterin lavalle Tatun ja Patun kreisin maailman: ohjeet kuinka puuhun kiivetään (ei pylly edellä), miten hiekkakakkuja tehdään, maja rakennetaan, tai mitä kaikkea muuta pihalla nyt voikaan tehdä. Yhden aikuisen suosikki oli pillimehukohtaus, jossa pieni majanrakennusapuri sai puristeltua koko mehunsa pillistä pitkin lavaa ennen kuin pilli pääsi suuhun. Kuulemma meillekin tarvitaan sellainen pillimehukotelo, joka estää tämän tapahtumaketjun! Itse ilahduin eniten kohdasta "todellinen leikkimisen ammattilainen ei pue itse, vaan hänet puetaan", jossa todellakin demonstroitiin kurapuvun pukemisen kaikki ulottuvuudet - mukaanlukien se pissahätä, joka iskee kun kaikki on lopulta valmista. Lasten suosikki oli prinsessa ja mutanttininja -leikki, jossa prinsessa yllättikin ninjataidoillaan. Kesken esityksen vierestä kuului välikommentti: "mä en halua, että tää loppuu!". No, en olisi halunnut minäkään ja 40 minuuttia tuntui kovin lyhyeltä. Tämän siis jaksoivat katsomon pienimmätkin katsoa loppuun asti.

Esityksen lavastus toimii loistavasti ja äänitehosteet kuulostavat juuri siltä kuin pitääkin. Yleisö hirnuu naurusta. Ainoa miinus on Kapsäkin katsomo. Tasainen lattia tarkoittaa sitä, etteivät pienimmät näe edessä istuvien yli lavalle ja koroketyynytkin loppuvat kesken. Onneksi moni näytti jaksavan lyhyen esityksen tuolilla seistenkin.

Suosittelisin ehdottomasti, vaan ovat kaikki näytökset loppuunvarattuja. Tätä kannattaa kyllä lähteä Tampereellekin katsomaan, näyttäisi olevan Tampereen työväen teatterin ohjelmistossa ja lähtöisin Linnateatterista.

Tatu ja Patu pihalla
Musiikkiteatteri Kapsäkki
16., 17., 31.1. (loppuunvarattu)

perjantai 8. tammikuuta 2016

Jouluklassikko

Kuva: Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Kansallisteatterin Saiturin joulu oli virtuoosimaisen Vesa Vierikon juhlaa. Saituri piti yleisön otteessaan alusta loppuun asti - toimi niin hirviönä kuin parannuksen tehneenäkin. Kurt Nuotion suomentama ja ohjaama Charles Dickensin klassikkoon pohjautuva näytelmä kertoo tutun tarinan saiturista, jonka menneiden, tämän ja tulevien joulujen henget saavat muuttumaan.

Esitykseen kuului sopivassa määrin myös tanssia ja laulua. Elsa Brotherus pienenä Tim-poikana sai syystä aplodit hienon lauluesityksensä jälkeen.

Esitys oli loistelias kaikilta osin. Jo pelkkä Kansallisteatterin suuri näyttämö riittää upeudessaan nostamaan tunnelman ja viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty sali malttoi tuskin odottaa esityksen alkua. Lavastus oli viimeisen päälle, lunta satoi ja kimalletta lensi. Maskeeraus ja puvustus siirsivät meidät illaksi 1800-luvulle. Valitettavasti maskeeraus ja äänet olivat niin onnistuneet, ettei 6,5-vuotias kestänyt yhtiökumppani Jacob Marleyn haamun ilmestymistä kahleitaan kalistelemaan. Osa esityksestä meni äidin sylissä peukalot korvissa ja muut sormet silmillä, varmuuden vuoksi vielä katse poispäin näyttämöltä. Onneksi menneiden joulujen henki oli lempeämpi ja pieni katsojakin rentoutui. Vähän jäi kuitenkin pelottamaan minkälaisia ne tulevat henget ovat. Tulevien joulujen henki olikin taas niin hurja, ettei pelkkä silmien ja korvien peittäminen auttanut, vaan sylistä kuului "mä en kestä tätä, mä en voi katsoa tätä". Erittäin onnistunut maskeeraus siis, mutta ikäraja olisi ehkä voinut olla enemmän kuin kuusi. Jälkeenpäin kuulin, että aiemmasta esityksestä olivat pienimmät katsojat poistuneet kesken esityksen. Harkitsisin ehkä ikäsuosituksen muuttamista muotoon "Saiturin joulu sopii hyvin 8-100 vuotiaille!".

Esityksen ensi-ilta oli 2011 ja se palasi nyt ohjelmistoon. Toivottavasti tämä esitys nähdään ohjelmistossa ensi joulunakin. Jos vaikka sitten ottaisi aikuisen seuralaisen joulun ja teatterin tunnelmasta nauttimaan.

Saiturin joulu
Kansallisteatteri
5.1.2015

maanantai 30. marraskuuta 2015

Keijukaisneuvoksen viikonpäivät


Kuva: HKT
Keijukaisneuvos Koo on kirjoittanut tieteellisen tutkimuksen ajasta ja sen olemuksesta - ”oppineita mietteitä keijujen (ja muiden henkiolentojen) ymmärtämiseksi.” Pääsemme tutustumaan viikonpäivien tanssiin Helsingin kaupunginteatterin ja Helsinki Dance Companyn esityksessä, joka huomioi pienet ja isot katsojat. Hieno lavastus ja upea puvustus tuovat sadunomaisen tunnelman ensi hetkestä lähtien.

Aikuista katsojaa naurattaa parransänkisen maananataiprinsessan vaikeus päästä sängystä ylös. Pieni katsoja toteaa vain, että kyseessä on kyllä naisen vaatteisiin pukeutunut mies. Lapset pääsevät mukaan esitykseen Keijukaisneuvoksen tarvitessa apua Lauantain aisoissa pitämiseen, ja Lauantain toikkarointi pitääkin oivasti pienimpien mielenkiintoa yllä.

Mustapukuisten ja -kasvoisten apukeijujen tanssi tuki hienosti viikonpäivien esitystä, erityisesti kohtauksessa, jossa kelattiin vähän aikaa taaksepäin pikakelauksella. Torstaikeiju sai heiltä tarvitsemansa tuen hienoon tanssiin. Jokaisella viikonpäivällä oli oma luonteensa ja esitystä tukivat kekseliäät lavasteet: viikonpäiväkone, suurennuslaite pikkuruisten olentojen tutkimiseen, oman tahdon omaava tennispallo ja hienot tulikärpäset osana tanssia.

Puolitoista tuntia kestävä esitys on pienimmille katsojille vähän turhan pitkä. Väliajalla pääsee jaloittelemaan, mutta silti on hieman vaikeuksia jaksaa loppuun asti. Yllättäen ikärajaan vaikutti oletettavasti myös esityksen väkivaltaisuus: viikonpäivien nyrkkeilymatsissa lyötiin kovien äänitehosteiden tuella suoraan naamaan ja sama nyrkkeilyteema jatkui vielä pään sisäisten äänien taistelussa. Aikuiskatsoja näkee slapstickiä Charles Chaplinin Kaupungin valojen tyyliin, mutta pienempi katsoja voi hämmentyä. Kannattanee siis vähintään pitää kiinni 5 v -suosituksesta.

Tällaista pitäisi kulttuuriharrastuksen lasten kanssa olla: lapsia aliarvioimaton yksityiskohtia myöten upeasti toteutettu esitys, josta myös aikuinen nauttii! 

Jyrki Karttunen
Keijukaisneuvos Koo
Koko perheen tanssiseikkailu
Helsingin kaupunginteatteri
Esityksiä Stoassa 5.12. asti

lauantai 7. marraskuuta 2015

Ihmiskauppa tulee iholle

Brittiläisen Lucy Kirkwoodin kirjoittama näytelmä ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin KokoTeatterissa oli hurja kokemus. Paperittomista seksityöläisistä - tai oikeastaan ihmiskaupan uhreista - kertova näytelmä tuo ilmiön yleisön iholle. Eikä ihme, kun näytelmä pohjautuu Kirkwoodin haastatteluihin seksityöläisten parissa ja KokoTeatterin esitys yhteistyöhön Pro-tukipisteen kanssa.


Kokemuksellinen teatteriesitys alkaa jo Svenska Gårdenin rappusia noustessa. Teatterin aula on valaistu bordellityyliin ja baarissa asiakkaita palvellut henkilö on mukana näytelmässä - ja näyttelijät mukana ohjaamassa yleisöä tilasta toiseen. Esitys etenee pienten huoneiden kautta isompaan saliin. Pienessä tilassa teoksen intensiivisyys tuli kirjaimellisesti iholle, kun Anna Anderson otti välillä fyysistäkin kontaktia yleisöön ja yleisö nyökytteli ja vastaili kuuliaisesti kysymyksiin. Fyysinen, (teatteri)verinen, vauhdikas ja koskettava esitys vei mukanaan ensi hetkistä alkaen. Välillä päähenkilö ärsytti, välillä tuli kyyneleet silmiin. Väliaika helpotti, hengähdystauko tuli tarpeeseen.

Esitys oli käytännössä Anna Andersonin monologia. Tuntui uskomattomalta miten hän jaksoi vetää yksin rankan esityksen pitäen koko ajan yleisön otteessaan. Venäjäjänkieliset osiot tulivat niin sujuvasti, että piti googlata näyttelijän tausta ja kyllä, suomalais-venäläinen ja Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta valmistunut näyttelijä osaa toki heittää repliikit venäjäksi ilman aksenttia. Joidenkin pitempien venäjänkielisten repliikkien osalta mietin jäikö venäjää ymmärtämättömältä yleisöltä jotain saamatta. Ehkä repliikkien ei kuitenkaan ollut tarkoitus viedä tarinaa eteenpäin, vaikka ne siihen toki istuivatkin. Babak ja Dijana eivät kuulosta venäläisiltä nimiltä, joten ehkä päähenkilön äidinkieli on tässä sovituksessa valittu näyttelijän mukaan.

Yhdessä kolmesta osiosta mukaan tulee afrikkalaistaustainen Gloria. Tämä osuus on esityksen heikoin lenkki. Teoksen intensiivisyydestä katoaa osa, kun Dijana ei enää puhu yleisölle vaan siirtyy dialogiin Glorian kanssa. Erot eri maanosista tulevien paperittomien kohtelussa olisivatkin ehkä kokonaan toisen näytelmän aihe. Jotain naisten välisestä ystävyydestä ja solidaarisuudesta - ja sen hauraudesta - kohtaus kuitenkin näyttää.

Lavastus on hieman halvan oloinen (mikä tosin ehkä sopii teemaan), mutta siinä on omat kekseliäät ratkaisunsa erityisesti tiloista toiseen siirtymissä. Vilkaise myös lähtiessäsi vielä ensimmäiseen tilaan. Ääni- ja valosuunittelu tukevat esitystä loistavasti. Ohjaaja Anna Veijalainen loihtii Anna Andersonin, valojen, äänten ja videoiden avulla tunnelmia, joilla tarinaa viedään eteenpäin - tai oikeastaan taaksepäin. Yleisölle selviää pikkuhiljaa miten Dijana on tilanteeseensa joutunut ja mitä on tapahtunut. Miten suurin odotuksin Itä-Euroopasta tullut nuori nainen on Englantiin päätynyt ja miten hänelle vähitellen valkenee mihin hän päätyy, hetkeä myöhemmin kuin yleisö sen on ymmärtänyt.

Esityksiä on vielä marraskuussa ja joulukuussa. Menkää katsomaan.

ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin
KokoTeatteri
marraskuu: 4 / 6 / 10 / 11 / 18 / 21 / 24 / 27.
joulukuu: 2 / 4 / 9 / 11. kaikki klo 19.

Popular Posts

Sisällön tarjoaa Blogger.

Ota yhteyttä!

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *