Kaupunkikulttuurikoti

Ellen Thesleff on palannut parrasvaloihin kahden viime vuonna ilmestyneen teoksen myötä. Hanna-Reetta Schrekin elämäkerta käy läpi taiteilijan koko elämän, Kati Tervon romaani Iltalaulaja sen sijaan keskittyy yhden kesän tunnelmiin. Kirjallisten nautintojen tueksi sopii Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttely.

Olisin saattanut ohittaa Ellen Thesleffin elämäkerran samoin kuin monet muut vastaavat teokset: ehkä ihan kiinnostavaa, mutta luen kuitenkin mieluummin romaaneja. Onneksi teos sattui lukupiirin lukulistalle, ja kun Thesleff on taiteilijanakin jäänyt vähän vieraaksi päätin lukea kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi. Onneksi päätin, sillä teos vei mukanaan alusta lähtien! On huikeaa lukea viime vuosisadan vaihteessa eläneestä taiteilijasta, joka sukupuolestaan huolimatta onnistui omistautumaan taiteelle. Toki tämän mahdollisti lähtökohta, jossa oli varaa matkustella ja viettää pitempiä aikoja Euroopassa. Kiittäminen on kuitenkin myös avarakatseista isää, joka ei syrjinyt poikatukan leikannutta tytärtään, vaan lähti tämän kanssa kiertämään Eurooppaa - matkalle, joka yleensä oli tapana tehdä aikuistuvien poikien kanssa. Toisaalta Thesleff myös valitsi köyhyyden jättämällä tilaustyönä tehtävät muotokuvat ja opetustehtävät muille ja keskittymällä vain taiteeseensa. Perheen tuki oli hänelle tärkeä ja hän asuikin sisarensa Gerdan kanssa aina tämän kuolemaan asti.

Hanna-Reetta Schreck kuvaa Ellenin elämää kiinnostavasti lainaten Ellenin kirjeenvaihtoa ja kertoen teoksista. Elämäkerta ei ole vain kuivaa taidehistoriaa, vaan mukana on rakkaustarina, perheenjäsenten elämät ja maailmanhistorian tapahtumat. Tämä teos toi yleissivistykseen paljon enemmän kuin vain Thesleffin osuuden Suomen taiteen historiassa. Kuitenkin yleisen kiinnostavuuden ohella myös tarkemmat teosesittelyt kunkin luvun alussa sopivat elämäkertaan ja tuovat lisätietoa. Niitä olisi suonut kirjaan enemmänkin.

Elämäkerran luettua olikin kiinnostavaa käydä tutustumassa Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelyyn. Monet nimistä olivat tuttuja kirjan sivuilta, alkaen Ellenin nuoruuden ystävistä ja Ateneumin opiskelukavereista Magnus Enckellistä ja Beda Stjernschantzista. Pettymyksekseni Thesleffin teoksia ei näyttelyyn ollut mahtunut kuin kaksi: Viulunsoittajatar vuodelta 1896 ja pikkusisko Thyra Thesleffin muotokuva vuodelta 1900. Tämä herättikin kysymyksen oliko Thesleffin myöhempi ura vähäpätöinen Suomen taiteen historiassa?

Näiden yleissivistävämpien kulttuuripläjäysten jälkeen oli ihana vetäytyä vielä hetkeksi tunnelmoimaan Kati Tervon Iltalaulaja -teoksen parissa. Tämä romaani kertoo yhdestä kesästä Thesleffien Casa Bianca-kesähuvilalla. Jo ikääntynyt Ellen saapuu viettämään viimeisen kesän rakastamallaan huvilalla, ja palkkaa avukseen nuoren Taimin. Taimi ihailee taiteilijaa ja haaveilee itsekin taiteilijan urasta, mutta erilaisista lähtökohdista tulevalla maalaistytöllä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia haaveidensa toteuttamiseen. Taimin isä on sodan vaurioittama juoppo, eikä äiti tue tyttärensä taiteilijahaaveita - päinvastoin. Kirja koostuu lyhyistä tunnelmapaloista ja toimii jäähyväisinä Ellenille, joka puolestaan jättää jäähyväisiä rapistumaan päässeelle rakkaalle huvilalleen. Schreckin elämäkerran jälkeen hämmentää hieman Tervon valinta muuttaa Ellenin sukulaisten nimet ja menee hetki hahmottaa Gerdan ja Thyran yhteys Sofiaan ja Annaan. Samoin Henry kuulostaa aluksi vieraalta, ennen kuin ymmärtää kenestä onkaan kysymys. Ehkä tämä valinta on tarkoitettu korostamaan romaanin fiktioluonnetta.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos, 2017.
Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava, 2017.
Suomen taiteen tarina. Ateneum 18.3.2016-31.12. 2020

Henri Cartier-Bressonin laaja näyttely Ateneumissa on upea kokemus. Taidolla rakennettu näyttely saa ansaitsemansa puitteet hienossa museorakennuksessa. Marraskuisena perjantai-iltana museossa riitti muitakin valokuvasta kiinnostuneita, osin tungokseen asti.

Cartier-Bresson itse kieltää olevansa kuvajournalisti ja puhuu näyttelyssä olevassa videossa olevansa ennemminkin surrealisti. Tätä on hieman vaikea nähdä kuvissa, joiden jaottelu maittain ja aikakausittain tukee mielikuvaa journalistisesta dokumentoinnista. Ei ihme, että häntä pidetään kuvajournalismin isänä. Näyttelyä voikin katsoa lähes 300 upean valokuvan kavalkadina - tai sitten nostalgisina välähdyksinä ympäri maailmaa. Berliinin muuri, Leningradin Lenin-kuvat, Gandhi juuri ennen kuolemaansa... Ja kaikki tämä mestarillisina sommitelmina, ratkaisevalla hetkellä napattuna. Merkkihenkilöiden muotokuvien lisäksi kuvien kohteena ovat tavalliset kadunmiehet, -naiset ja -lapset.

"Saitko ideoita omiin kuviin?" kysyi seuralainen näyttelyn jälkeen. "Saitko itse?" kysyin, ja hän totesi, ettei osaa ottaa ideoita kun ei osaa ottaa kuviakaan. Vähän sama tunne itselleni tuli näyttelystä. Cartier-Bressonin ylivoimainen taidokkuus saa harrastajavalokuvaajan tuntemaan sellaista alemmuutta, ettei voi ajatella saavansa inspiraatiota jostain noin hienosta. Onneksi näyttelystä voi kuitenkin nauttia ihan vain esteettisenä ilon lähteenä. Pisteenä i:n päälle alemmuuden tunteissa jäi kamerakin kotiin, joten postauksen kuvat otettu parhaalla mahdollisella kameralla - sillä joka on aina taskussa.


Kannattanee hyödyntää välipäivät ja tammikuun alkupuoli näyttelyyn tutustumisessa tammikuun loppupuolen viime päivien ruuhkan välttääkseen. Mutta ehdottomasti kannattaa käydä tutustumassa näyttelyyn.