Kaupunkikulttuurikoti

Itkettää ja naurattaa. Helsingin sanomien esikoiskirjapalkintofinalisti Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kertoo tarinan kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna kuolee syöpään. Aapo jää yksin 6-vuotiaan Elsan kanssa. Kohtalo on epäreilu ja saamme lukea Aapon kiukusta ja surusta, sekä siinä sivussa pienen Elsan mietteitä äidin kuolemasta. Tätä kirjaa ei malta laskea käsistään.

Kirjan ensimmäisessä osassa käydään läpi Annan viimeiset hetket ja syöpähoidot, sekä takaumina Annan ja Aapon yhteinen historia. Toisessa osassa kerrotaan mitä tapahtuu Annan kuoltua; Aapon tuskasta ja lopulta uuden onnen löytymisestä.

Lehtolalla on sana hallussa ja hän kuvaa Aapon mielenliikkeitä huumorilla sävyttäen. Mitä kaikkea absurdia puolison menettämiseen liittyykään! Kirjan tapahtumat etenevät kuten asioiden toivoisikin etenevän. Kuten kansitekstissä sanotaan: "Aapo selviää, koska hänen on pakko". Niinhän se todellisessakin elämässä on, lesken on jatkettava elämää ja jos lapset ovat pieniä, ei aikaa omalle surutyölle ole helppo löytää. Kysymys kuuluukin: koska Aapo palaa loppuun tai aloittaa terapian selvitäkseen puolison kuoleman aiheuttamasta traumasta? Vai eikö puolison kuolema aiheuta hänelle pientä kiukuttelua pahempia seurauksia?

Kirjaa lukiessa muistui mieleeni toinen kertomus yksin pienen lapsen kanssa jääneestä isästä, Eve Hietamiehen Yösyöttö. Tässä vaiheessa alkoi myös ärsyttää vanhemmuuden käsittely kirjallisuudessa. Miksi yksinhuoltajaksi jääminen on kirjan arvoinen kokemus, jos kokijana on mies? Entä jos Aapo olisikin ollut nainen, jonka mies kuolee? Olisimmeko silloin saaneet lukea vaikeuksista valita tyttärelle mekko tarhakuvaan? Olisiko nainen voinut miehensä kuolinvuoteen äärestä tekstailla Tinderistä bongaamalleen miehelle?

Lehtola kertoo Tek-lehden (19.11.2015) jutussa mietteitä Aapon insinöörimäisyydestä: "Luulin kirjoittaessani, että romaanini insinööripäähenkilö Aapo on niin sanottu normaali ihminen. Lukijoilta olen sittemmin kuullut, että tämä juuri on meidän insinöörien yleinen harhakuvitelma itsestämme." Ehkäpä insinöörilukija myös lukee romaania kuvauksena normaaleista ihmisistä ja Aapon törmäily tuntuu vain luontevalta ja ainoalta oikealta tavalta reagoida tapahtumiin. "Sairaalassa Elsa istuu puisessa tuolissa sylissäni sänkysi vieressä, puree pilliä ja kysyy kahdeksantoista kertaa, milloin äiti tulee kotiin ja miksi sen puheesta ei saa selvää. - Lisähappilaitteen muovi muodostaa kaikukopan. Ja koska ääniaallot liikkuvat muovisessa umpiossa eri tavoin kuin ilmassa, äidin hengityksen ääni on erilainen, sanon Elsalle." Miten siihen muuten olisi voinut vastata?

Kirjailijan tuntien on vaikea lukea romaania vain fiktiona. Henkilöitä lukee vetäen yhtäläisyysmerkkejä todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Kyyneleet ovat silmissä useampaan otteeseen. Kirja ei kuitenkaan ole dokumentti, eikä sitä sellaisena pitäisi lukea. Koskettava se silti on.

Olen vaikuttuneena seurannut ystäväni muutosta tutkijasta kirjailijaksi. Esikoisromaanin ilmestyminen oli hieno saavutus ja iloitsin sen päästessä Helsingin sanomien kirjapalkintoehdokkaaksi. Odotan toki innostuneena myös alkuvuodesta julkaistavaa väitöskirjaa, mutta vielä enemmän toivon jatkoa Lehtolan kaunokirjalliselle uralle!

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Otava 2015