Kaupunkikulttuurikoti

Ellen Thesleff on palannut parrasvaloihin kahden viime vuonna ilmestyneen teoksen myötä. Hanna-Reetta Schrekin elämäkerta käy läpi taiteilijan koko elämän, Kati Tervon romaani Iltalaulaja sen sijaan keskittyy yhden kesän tunnelmiin. Kirjallisten nautintojen tueksi sopii Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttely.

Olisin saattanut ohittaa Ellen Thesleffin elämäkerran samoin kuin monet muut vastaavat teokset: ehkä ihan kiinnostavaa, mutta luen kuitenkin mieluummin romaaneja. Onneksi teos sattui lukupiirin lukulistalle, ja kun Thesleff on taiteilijanakin jäänyt vähän vieraaksi päätin lukea kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi. Onneksi päätin, sillä teos vei mukanaan alusta lähtien! On huikeaa lukea viime vuosisadan vaihteessa eläneestä taiteilijasta, joka sukupuolestaan huolimatta onnistui omistautumaan taiteelle. Toki tämän mahdollisti lähtökohta, jossa oli varaa matkustella ja viettää pitempiä aikoja Euroopassa. Kiittäminen on kuitenkin myös avarakatseista isää, joka ei syrjinyt poikatukan leikannutta tytärtään, vaan lähti tämän kanssa kiertämään Eurooppaa - matkalle, joka yleensä oli tapana tehdä aikuistuvien poikien kanssa. Toisaalta Thesleff myös valitsi köyhyyden jättämällä tilaustyönä tehtävät muotokuvat ja opetustehtävät muille ja keskittymällä vain taiteeseensa. Perheen tuki oli hänelle tärkeä ja hän asuikin sisarensa Gerdan kanssa aina tämän kuolemaan asti.

Hanna-Reetta Schreck kuvaa Ellenin elämää kiinnostavasti lainaten Ellenin kirjeenvaihtoa ja kertoen teoksista. Elämäkerta ei ole vain kuivaa taidehistoriaa, vaan mukana on rakkaustarina, perheenjäsenten elämät ja maailmanhistorian tapahtumat. Tämä teos toi yleissivistykseen paljon enemmän kuin vain Thesleffin osuuden Suomen taiteen historiassa. Kuitenkin yleisen kiinnostavuuden ohella myös tarkemmat teosesittelyt kunkin luvun alussa sopivat elämäkertaan ja tuovat lisätietoa. Niitä olisi suonut kirjaan enemmänkin.

Elämäkerran luettua olikin kiinnostavaa käydä tutustumassa Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelyyn. Monet nimistä olivat tuttuja kirjan sivuilta, alkaen Ellenin nuoruuden ystävistä ja Ateneumin opiskelukavereista Magnus Enckellistä ja Beda Stjernschantzista. Pettymyksekseni Thesleffin teoksia ei näyttelyyn ollut mahtunut kuin kaksi: Viulunsoittajatar vuodelta 1896 ja pikkusisko Thyra Thesleffin muotokuva vuodelta 1900. Tämä herättikin kysymyksen oliko Thesleffin myöhempi ura vähäpätöinen Suomen taiteen historiassa?

Näiden yleissivistävämpien kulttuuripläjäysten jälkeen oli ihana vetäytyä vielä hetkeksi tunnelmoimaan Kati Tervon Iltalaulaja -teoksen parissa. Tämä romaani kertoo yhdestä kesästä Thesleffien Casa Bianca-kesähuvilalla. Jo ikääntynyt Ellen saapuu viettämään viimeisen kesän rakastamallaan huvilalla, ja palkkaa avukseen nuoren Taimin. Taimi ihailee taiteilijaa ja haaveilee itsekin taiteilijan urasta, mutta erilaisista lähtökohdista tulevalla maalaistytöllä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia haaveidensa toteuttamiseen. Taimin isä on sodan vaurioittama juoppo, eikä äiti tue tyttärensä taiteilijahaaveita - päinvastoin. Kirja koostuu lyhyistä tunnelmapaloista ja toimii jäähyväisinä Ellenille, joka puolestaan jättää jäähyväisiä rapistumaan päässeelle rakkaalle huvilalleen. Schreckin elämäkerran jälkeen hämmentää hieman Tervon valinta muuttaa Ellenin sukulaisten nimet ja menee hetki hahmottaa Gerdan ja Thyran yhteys Sofiaan ja Annaan. Samoin Henry kuulostaa aluksi vieraalta, ennen kuin ymmärtää kenestä onkaan kysymys. Ehkä tämä valinta on tarkoitettu korostamaan romaanin fiktioluonnetta.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos, 2017.
Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava, 2017.
Suomen taiteen tarina. Ateneum 18.3.2016-31.12. 2020

 Antti Holman Järjestäjä on miehisyys-projektin kimpussa painiva Tarmo. Tutustumme häneen ensin kirjastonhoitajana, mutta pian hän ottaa lähtöpassit kirjastosta ja saa unelmiensa työpaikan "Suomalaisen teatterin" järjestäjänä. Tarmo tutustuu näyttelijöihin ja ystävystyy ihastuksensa Danielin kanssa - tällä vaan taitaa olla tyttöystävä...

Näyttelijänä Antti Holma tuntee teatterinteon salat, ja lukija pääsee vilkaisemaan kulissien taakse. Kirjan parasta antia on kuitenkin alun kirjasto-osuus - ehkä yhtymäkohdat kirjakauppaan saavat entisen kirjakaupan tädin nostalgiafiiliksiin. Tapahtumapaikan vaihtuessa teatteriin pääsee lukija tutustumaan ihan uuteen maailmaan. Jokin kuitenkin mättää ja ote herpaantuu. En tiedä herpaantuiko lukijan ote kirjasta vai kirjailijan ote kerronnasta. Tarina alkaa saada absurdeja piirteitä, eikä lopulta enää ole ihan selvää mikä tapahtuu ja mikä on kuvitelmaa. Jostain syystä jo siinä vaiheessa kun järjestäjä kostaa häntä kiusanneelle näyttelijälle saattamalla tämän sairaalakuntoon tulee tunne, ettei noin voisi oikeasti tapahtua, ja sitten ei enää huvita lukea. Tämä on tavallaan hassua kun kyse on fiktiosta, mutta jostain syystä haluan lukiessa ylläpitää illusiota todellisista tapahtumista.

Kirjan kertoja vaihtui välillä Danieliin ja tämä ratkaisu oli hyvin hämmentävä. Tarmon osuudet kuitenkin olivat pääasiassa tarkkanäköisiä ja osin hillittömän hauskoja. Tämä kirja päätyi lukulistalle luettuani Holman muuttavan Lontooseen kirjoittamaan toista kirjaansa. Pitihän se selvittää millä pohjalla hän kirjailijan uraansa edistää. Kiinnostuksella jään odottamaan seuraavaa teosta.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014

Kudottujen kujien kaupunki kertoo Elianan ja Valeria tarinan Seittien talosta. Talo sijaitsee saarella, jota johtaa Neuvosto ja jolla noudatetaan Neuvoston sääntöjä. Neuvosto suojelee kansalaisia unennäöltä ja lukitsee Unennäkijät Tahrattujen taloon. Eliana ja Valeria kohtaavat kun Seittien talon edestä löytyy nainen, jonka kimppuun on hyökätty. Nainen on Valeria ja häneltä on leikattu kieli, joten hän ei pysty kertomaan mitä on tapahtunut. Hänen kädestään löytyy kuitenkin tatuoituna Elianan nimi, joten tämä pyydetään paikalle. Vähitellen Eliana ja Valeria ystävystyvät ja alkavat selvittää Valerian vanhempien kuolemaa ja saaren outoja tapahtumia.

Kirjan maailma saa lukijan tuntemaan itsensä Unennäkijäksi. Vähän kerrallaan selviää lisää saaren todellisuudesta Kutojaneitsyen silmien alla, mutta kaikki on kudottujen seittien takana piilossa ja näkyy sieltä välähdyksinä kuin seittien läpi heijastuen. Tarina on kaunis ja yllättävän koukuttava myös tällaiselle fantasiakirjallisuutta välttelevälle lukijalle. Mitä kaiken takana on? Onko unirutto totta vai onko kyse jostain muusta? Ja lopulta lukija ei enää tiedä tapahtuvatko asiat saaren todellisuudessa vai Elianan mielessä - ja onko näillä eroa.

"Kasvoissaan merkkejä kantavat ja seinien sisälle teljetyt raapivat ovia kunnes heidän kyntensä katkeavat, ja heidän untensa painon alla kaupunki vajoaa ja rakoilee, paalut ja peruskivet talojen alla siirtyvät sijoiltaan ja murenevat, rantojen ja kanaalien reunaviivat syöpyvät mereen."

Kirjan kansilieve kertoo Itärannan kirjoittaneen kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Jään miettimään minkälaisia termejä hän on käyttänyt englanniksi. Saaren elämästä kertovat sanat ovat kauniita ja kuvaavia: Unennäkijät, Sanantuhkaus, Musteellamerkintä. Voiko tällaisia sanoja olla englannin kielellä?

Hesari listasi kesällä 21 suomalaista sateenkaariromaania. Emmi Itärannan lisäksi listalta löytyi myös Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjan sankari, valokuvaaja Mikael pelastaa metsänpeikon kiusaajien kynsistä ja vie kotiinsa tervehtymään. Hän kiintyy peikkoon ja on valmis ottamaan melkoisia riskejä suojattinsa puolesta. Siinä ohessa luemme enkelinkiharaisen sankarin miesseikkailuista ja nämä todellisuuden palaset ovatkin se kiinnostava osa kirjassa, kaikessa tavanomaisuudessaan. Yhtä ei voi saada, ja niitä, jotka saisi ei halua. Ihmis-eläinsuhteen kuvauksesta jää sen sijaan vähän huono maku suuhun: ovatko homot vähän sellaisia eläimiinsekaantujia? Vai tekeekö Sinisalo tässä pilaa näistä ajatuksista? Toisaalta juuri villipedon tuominen urbaaniin kerrostaloasuntoon tuo kontrastia. Loppuratkaisu on sadunomaisuudessaan herttainen.

Sinisalon teoksessa vuorottelevat eri kertojat sekä "faktat": peikoista kertovat lehtiartikkelit ja kirjallisuuskatkelmat. Tämä ratkaisu tuo lukukokemukseen toden tuntua, ikäänkuin meiltä olisi vain jäänyt jotain huomaamatta ja todellisuudessa metsissämme asuisikin peikkoja. Tämä kerronta tekee kuitenkin lukukokemuksesta pätkittäisen, eikä pitkiä tietokirjakatkelmia jaksaisi lukea. Kirja sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000 ja hetken mietin miten olen onnistunut välttämään minkään tiedon kirjan sisällöstä tai muodosta. Asuin kuitenkin silloin ulkomailla, joten ilmeisesti on jäänyt suomalaisen kirjallisuuskeskustelun seuraaminen silloin väliin.

Kirjassa on kohta, jossa Enkelin exä kritisoi homobaarissa istuvaa heteronaista baarinvalinnasta imagonsa kohentamiseksi. Muistan, miten juuri 2000-luvun alkupuolella oli muotia käydä homobaareissa ja osoittaa näin avomielisyyttään ja ehkä sitä "rankkuuttaan". Nyt jäin miettimään onko tämä mennyt pois muodista, vai olenko muuten itse niin pihalla baariskenestä, etten vain tiedä missä baareissa "rankat" tyypit nykyään käyvät.

Molemmat teokset olivat omalla tavallaan kiinnostavia lukukokemuksia. Joskus on hyvä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja lukea ihan jotain muuta, mutta kyllä nyt saa taas tovi vierähtää ennen seuraavaa spekulatiivisen fiktion annosta.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000

Hesarin vuoden 2015 parhaat -listalta bongattu Vihan kadut oli vetävä lukukokemus ja ansainnut paikkansa listalla. Rodney Kingin pahoinpitelystä alkaneita Los Angelesin vuoden 1992 mellakoita seurataan mukana olleiden näkökulmasta. Kirja alkaa uhrin kertomalla pahoinpitelykuvauksella. Tulee tunne, etten halua lukea tällaista väkivallan kuvausta: uhrin pelko muuttuu omaksi peloksi ja poskiluiden murtumisen melkein tuntee. Jotenkin on kuitenkin tunne, että tästä selvitään. Miten uhri muuten pystyisi kertomaan tarinansa? Kunnes tajuan: tämähän on fiktiota ja ryömin kauhuissani syvemmälle peiton alle. Ernesto Vera kuolee silmittömän väkivallan uhrina, ja laukaisee samalla väkivallan kierteen.

"Sääntöjä ei enää ole. Kun mellakat alkoivat, säännöt menettivät merkityksensä." Kertoja vaihtuu Erneston siskoon, jengiläiseen, joka haluaa kostaa veljensä kuoleman. Tarina kerrallaan käydään mellakoiden tapahtumia läpi eri osapuolten näkökulmista. Jengiläisten elämä on kovaa, mutta niin on myös palomiesten, joita mellakoitsijat houkuttelevat ansoihin voidakseen pahoinpidellä näitä huvikseen. Ääneen pääsevät myös liikkeitään suojelevat korealaiset yrittäjät, sairaanhoitaja ja oman käden oikeudella mellakointia rauhoittamaan pyrkivä poliisi. Joku taisi päästä jengejä pakoonkin.

Kirjan kansimainos lainaa Jens Lapidusta: "Parasta mitä olen lukenut vuosikymmeneen." Fiilis tätä kirjaa lukiessa oli vähän sama kuin Lapiduksen Rahalla saa -kirjan kanssa. Miten paljon onkaan asioita, joita en tiedä LA:n jengeistä - tai Ruotsin alamaailmasta. Ja yhtä koukuttavasti kirjoitettuja. Vaikken oikeastaan tiennyt olevani kiinnostunut LA:n jengeistä tai Ruotsin alamaailmasta, tuli molemmat kirjat ahmittua mielenkiinnolla. Jatko-osat taidan kuitenkin jättää väliin molemmilta.

Vinkkinä tuleville lukijoille: kirjan lopussa on sanasto, jossa slangiespanjan termit on selitetty.

Ryan Gattis: Vihan kadut (All Involved)
Like 2015

Ensi kosketukseni Katja Ketun tuotantoon tuli keväällä kun viereiselle yöpöydälle ilmestyi Piippuhylly ja kuulin maininnan Pietarista tapahtumapaikkana. Samoihin aikoihin olin lukenut Yöperhosesta ja se oli päätynyt kirjaston varauslistalle. Piippuhyllyn vapauduttua kävin sitten ensin sen kimppuun, kirjailijaan tutustuakseni.

Kyseessä on novellikokoelma, kertomuksia erilaisista piipuista. Osan tapahtumapaikkana Pietari, mutta oli niitä muitakin. Piippujen lisäksi tarinoita yhdistivät osin brutaalit seksikuvaukset, enkä aluksi oikein tiennyt mitä mieltä olin kirjasta. Tarinat veivät kuitenkin mennessään ja upposin surrealistisiin kuvauksiin. Myös kieli oli herkullista ja nyt harmittaakin, että tuli palautettua kirja kirjastoon ennen kuin tätä kirjoitan. Jäävät esimerkit tällä kertaa. Parasta kirjassa olivat tapahtumat Venäjällä, saivat muistelemaan Ketun siellä viettäneen pitempiäkin aikoja. Voi olla, että muistan ihan väärin, mutta minuun ainakin menivät ne kuvaukset täydestä. Vähän sitten harmitti kun yht'äkkiä ruvettiin puhumaan Hiekkanaisista, mikä oli niin absurdia eikä ollenkaan venäläistä, että tuli vähän petetty olo. Vaan niin sitten seuraava novelli taas palkitsi.

Yöperhosen pitkä varausjono sai minut valitsemaan äänikirjaversion. Tämä saattoi olla vähän huono veto, koska CD-soittimen sijainnista johtuen kuuntelin kirjaa lähinnä ruokaa laittaessa. Tällöin keskittyminen ei ehkä ole parhaimmillaan luku(kuuntelu?)kokemusta ajatellen. Tämä tarina ei kuitenkaan ollut yhtä absurdi ja rujon seksuaalinen, ellei Vovan osuuksia lasketa mukaan. Kertomus Sudenhampaan perässä raskaana Neuvostoliiton puolelle hiihtäneestä Irgasta oli mukaansatempaava. Vankileirillehän sitä loikkari tietenkin joutui, mutta tapasi matkalla Elnan, josta tuli kuin sisko. Samaan aikaan nykyhetkessä nuori nainen matkustaa Lavran kylään selvittämään isänsä kuolemaa ja pikku hiljaa nämä kaksi tarinaa kietoutuvat toisiinsa kiehtovalla tavalla. Myös Piippuhyllyssä tavattu Aleksei Ignatenko löytyy Vorkutan gulagilta.

Jostain syystä Vovan (Vladimirin hellittelynimi) osuus häiritsi minua liian pitkälle menevänä. Muuten tuntui siltä, että tarina voisi olla totta, mutta salaliittoteoria tällä tasolla oli jotenkin liikaa. Erityisesti marilaisten elämään ja uskontoon liittyvät osiot olivat kiinnostavia - ja toivottavasti todenmukaisia. Ainakin luulen nyt tietäväni heidän tavoistaan enemmän.

Varovainen suositus Piippuhyllylle ja vahva suositus Yöperhoselle.

Katja Kettu: Piippuhylly
WSOY 2013

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015

 Sitra on tänä keväänä järjestänyt Uusi juoni -lukupiiriä. Ideana on lukea kaunokirjallisuutta ja keskustella lukukokemusten pohjalta Sitran Kestävä hyvinvointi -visiosta. Tämähän on hauska idea, ja ilmoittauduin heti mukaan kun bongasin lukupiirin Twitteristä. Valitettavasti pari ekaa kertaa meni ohi, ja seuraavankin olen reissussa, mutta ainakin tämän ensimmäisen kerran perusteella koitan päästä syksyllä taas mukaan.

Tällä kertaa vuorossa oli Kari Hotakaisen Jumalan sana ja Kestävän hyvinvoinnin vision Talous uudistavaksi ja yhteisölliseksi -osio. Tilaisuus alkoi Sitran Paula Laineen alustuksella aiheesta Miten talouden uudistumisen teema näkyy Kari Hotakaisen Jumalan sana -teoksessa. Tämän jälkeen käytiin kommenttikierros, jolla kaikki saivat kertoa omat ajatuksensa aiheesta. Yleinen näkemys oli, että kirja kuvasi yllättävän 90-lukulaista talouselämää ja päähenkilön yhteneväisyys Björn Wahlroosiin oli jopa häiritsevän selvä. Pohdittiin, oliko tämä vain helppo valinta mennä siitä missä aita on matalin vai olisiko muunlaisia malleja ollut olemassakaan. St1:n Mika Anttosta ehdotettiin, mutta tämä ehdotus tyrmättiin, koska häntä eivät sido samat rajaehdot kuin pörssityhtiöiden johtajia.

Itse teos ei ole 90-luvulta, vaan on ilmestynyt 2011. Kirja kertoo Konserni Oyj:n toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemen matkasta Suomen halki ehtiäkseen aamu-TV:n haastatteluun. Islantilaisen tulivuoren purkauksen seurauksena lennot Lapista Helsinkiin on peruutettu ja Hopeaniemi hälyttää apuun edesmenneen isänsä jo eläkkeelle jääneen autonkuljettajan Armaksen. Armas suostuu viimeiselle työkeikalle pelastaakseen tyttärensä peliveloista. Matkalla kuunnellaan välillä edesmenneen Ukon, Hopeaniemen isän, viimeisiä terveisiä Armakselle ja pojalleen perinnöksi jättämiltä c-kaseteilta. Konserni Oyj on yritysjärjestelyjen keskellä ja Hopeaniemi pohtii omaa ja yrityksen historiaa öisen matkan aikana välillä torkkuen, välillä Armaksen kanssa keskustellen.

Hotakaisen teksti soljuu niin sujuvasti, että ehtii vasta kirjan luettuaan pysähtyä miettimään mitä oikein tulikaan luettua, totesi eräs lukupiirin osallistujista. Jostain syystä itselläni oli ennakkoluuloja Hotakaista kohtaan, ja sainkin yllättyä iloisesti kun teksti vei mukanaan. Pidin erityisesti Hopeaniemen tavasta vastata itse retorisiin kysymyksiinsä:

"Voinko ohittaa pikkupuheet, voin." "Saanko puhua suoraan, saan."

Jokin Hopeaniemen puhetyylissä muistutti samoin ajattelevien kollegoiden puhetta. Ja olihan siellä ihan hyviä huomiota, vaikka johtopäätöksistä olisinkin mahdollisesti eri mieltä:

"Kohta tilanne on sellainen, että kolmasosa kansasta lojuu taajamissa ilman töitä ja ahmii katkeruutta kuin porot jäkälää [...] Montako kertaa, monta, on tehnyt mieli huutaa kesken jonkun ajankohtaisohjelman, ettei kansalaisia rikkaus vituta, vaan se ettei heillä ole mitään tekemistä, työtä."

Oma tulkintani matkasta Suomen halki kohti omaa tuhoaan oli vertauskuva yhden aikakauden lopusta. Siinä missä Ukon maailma oli mennyttä maailmaa, jossa bisnekset hoituivat viinan voimin, on myös Hopeaniemen maailma auton takapenkillä ja muiden yläpuolella mennyttä. Eivät vuorineuvoksen tittelit enää hänen kavereilleen kelvanneet kirjassakaan. Uudet talousidolit ovatkin pelikehittäjiä, start up -yrittäjiä ja muita erinäisen pöhinän tuottajia, eivät niitä vuorineuvoksia. Hopeaniemi ajaa kohti omaa tuhoaan, ja maksaa matkasta kovan hinnan - niin autonkuljettajalle, satunnaiselle liftarille, kuin lopulta yritykselleen.

Lukupiirissä keskustelijoita oli paikalla järjestäjän ja alustajan lisäksi kuusi henkeä, mikä oli oikein sopiva määrä. Keskustelua syntyi ja kaikki pääsivät ääneen. Lopuksi heitin kuitenkin kysymyksen siitä kuka saa puhua taloudesta - kaikki muut osallistujat kun olivat miehiä (järjestävää tahoa lukuunottamatta). Eivätkö naiset uskalla puhua taloudesta, vai eikö aihe vain kiinnosta?

Sitran Uusi juoni -lukupiiri
25.5.2016
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Siltala 2011

Klovniteatteri oli minulle jotain uutta, ja avoimin mielin suuntasimme Teatteri Avoimiin oviin katsomaan Red Nose Companyn esitystä Punainen viiva. Katsomossa törmäsimme ensimmäiseksi Kujerruksia-blogin Linneaan siippansa kanssa ja saimme pohjustuksen esitykselle - tai lähinnä varoituksen, että takaamme saattaa kuulua kovaäänistä hirnuntaa esityksen alusta loppuun. Varoitus piti paikkansa, taisipa Linnean siippa saada välillä esiintyjätkin pysähtymään loputonta naura kuuntelemaan!

Klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) kertoivat Punaisen viivan tarinan: Korpiloukon Topin ja Riikan köyhästä elämästä viiden lapsen kanssa, ja kuinka soli-sali-ratti toi lupauksen paremmasta - kunhan vaan hankkiutuisi kirkonkylälle vetämään sen punaisen viivan äänestyslippuun. Tämä tietenkin köyhää kansaa järkytti ja vähän pelottikin, mutta rohkeasti he käyvät kuuntelemassa agitaattoreita, keskustelevat asiasta naapurien kanssa ja lopulta hiihtävät parin päivän matkan kylille tekemään sen. Tarinalla ei kuitenkaan ole onnellinen loppu, ja kaiken naurun jälkeen vierähtää kyynel poskelle kun kuulee kuinka sitten kävikään.

Klovnit pitävät yleisön hallussaan koko esityksen ajan. Välikommentit tarinaan naurattavat, mutta juoni ei katkea. Välillä tulee musiikkipätkiä, ja yllättävän hyvin nykymusiikki sopii yli sadan vuoden takaiseen tarinaan. Kuulemme myös Ilmari Kiannon elämän käänteistä. Otso Kauton ohjaus toimii.

Eniten tämä esitys kuitenkin innosti minut tarttumaan Kiantoon. Mahdollisesti olen teoksen jossain koulutukseni vaiheessa ollut pakotettu lukemaan, mutta nyt teki mieli lukea voidakseen verrata omaa tulkintaansa klovnien tulkintaan. Ilahduin, kun Mike ja Zin kertoivat myyvänsä esityksen jälkeen Kiannon teoksia: olisin mielelläni ostanut kirjan omaksi. Vaan eipä ollut juuri tätä teosta valikoimassa. Onneksi kirjastossa oli.

Aluksi oli vaikea lukea romaania muuten kuin komediana - Miken ja Zinin tulkinnat olivat niin vahvasti mielessä. Vähän koomiseltahan Kiannon ilmaisukin kuulostaa näin yli sata vuotta myöhemmin. Luulin, että Retriika Euphrosyyne, Iita Linta Maria ja Peata Parpara Raakeli olivat klovnien väännöksiä, vaan ihanpa ovat Kiannon kynästä. Naurunpyrskähdysten välissä tulee kuitenkin eläydyttyä Korpiloukon emännän huoliin. Olen aina ajatellut, että kauheinta olisi jos ei voisi ruokkia nälkäisiä lapsiaan. Olen lukenut kuinka Afrikan pakolaisleireille saattaa kävellä hyväkuntoinen äiti nälkäkuoleman partaalla olevien lasten kanssa, samalla kun heikoimmat ovat jääneet matkan varrelle. Miten äiti voi syödä itse kun oma lapsi kuolee nälkään? Mutta jos äiti kuolisi nälkään, kuolisivat kaikki lapset. Miten sellaisesta voi selvitä järjissään? Ja niin luen Riikan tarinaa, kun ei ole lapsille vaatteita eikä ruokaa tarjota. Ja kuinka sitten käykään kun tauti iskee nälän heikentämään katraaseen? Kyllähän tämä tragedia on. Eikä tuonut punaisen viivan vetäminen kaivattua tulosta: "Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja vaikeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille?". Agitaattorien vaalilupaukset eivät pitäneetkään, ja Riika on jäänyt yksin mökkiinsä Topin jouduttua tukkitöihin. Eikä osaa äiti auttaa viikkokausia taudin kourissa kärsineitä lapsiaan. Taas itkettää.

Tämän kevään osalta klovnit on pakattu kuplamuoviin, mutta syksyllä taas jatkuu. Katso esityskalenteri täältä. Sitä odotellessa ehtii hyvin lukemaan alkuperäisteoksen. Suosittelen molempia!

Red Nose Company/Teatteri Avoimet ovet
Punainen viiva
1.3. - 12.5.2016

Ilmari Kianto: Punainen viiva
Otava 1909

Pärttyli Rinteen esikoisteos Viimeinen sana ei käsittele helppoa aihetta. Kirja kertoo Franzista, lukiolaispojasta, joka kokee olevansa tosiajattelun filosofi - ja jota kiusataan armotta koulussa.

"- Mä täytän luentosalit. Ihmiset tulee Ruotsista ja Venäjältä asti kuuntelemaan kun mä puhun.
Hän piti tauon. Näitä asioita ajatellessaan hän oli monesti liikuttunut, ja vaikka hän ymmärsi, että kyse oli unelmista, elivät mielikuvat hänessä niin kirkkaina, ettei hän hetkeäkään epäillyt niiden toteutumista."

Franzilla on kuitenkin yksi ystävä ja sielunkumppani, jonka kanssa hän käy harjoittelemassa ampumista. Tai oikeastaan Franz istuskelee kivellä lukemassa kirjaa Kolehmaisen ampuessa aseellaan. Lopulta tilanne kuitenkin etenee pisteeseen, jossa Franz nostaa perintörahat tililtään ja hankkii Kolehmaisen avustuksella oman mutkan. Tätä ennen hänellä ja Virpillä on ollut orastava suhde, jonka perusteella Franz kokee rakastavansa "Virpi-jumalatarta". Tätä ei muuta se, että Virpillä on uusi suhde Jereen, joka sylkee Franzia kasvoihin.


Franz ei juuri arvosta saati kunnioita vanhempiaan. Hän puhuu heille röyhkeästi - huorittelee äitiään ja haistattelee isälleen - jos vaivautuu ollenkaan puhumaan. Hän myös tietää kuinka saada haluamansa: ostosreissu äidin kanssa päättyy 700 euron nahkatakin hankintaan, vaikkei äidillä siihen ehkä varaa olisikaan.

"Franz haki lautasensa ja vetäytyi tiskipöydän ääreen. Äiti näytti pettyneeltä ja harmistuneelta, mutta isä ei ollut huomaavinaan. Kaikki haarukoivat makaronilaatikkoa hiljaisuuden vallitessa. Franz nojaili keittiökaapistoon ja närkki annostaan. Vanhemmat pitivät kiinni perheen yhteisestä ruokahetkestä, ja vaikka tällainen tapa olikin Franzista porvarillista teeskentelyä, oli hän päättänyt sietää sitä osoituksena omasta kohoamisestaan aineellisten käytäntöjen yläpuolelle."

Rinne on luonut kirjan päähenkilöstä hyvin vastenmielisen tyypin. Mietin syytä tähän: onko lukijan helpompi kestää Franzin koettelemukset, kun hän on niin inhottava? Vai onko Franzista kiusauksen seurauksena tullut inhottava? Tosiajattelun suuri filosofi tuntuu kiusatun pojan itselleen rakentamalta mielikuvitushahmolta, eikä tositilanteen tullen filosofilta irtoakaan syvällisiä pohdintoja. Tulee mieleen tosielämän pieni prinsessa, joka kuoli tiara päässään oman isän käden kautta. Omassa mielikuvituksessaan voi olla prinsessa - tai Suomen suurin filosofi. Mielikuvitusmaailman ulkopuolella sitten isä tekee mitä tekee tai tämän kirjan tapauksessa luokkakaverit sylkevät naamalle.

Franzia kohtaan on vaikea tuntea empatiaa kun hänet kuvataan haistattelemassa äidilleen tai (omassa mielessään) halveksumassa filosofian opettajansa ajattelua. Ja silti, kun Virpi-jumalatar herättää yöllä hakemaan kassillisen herkkuja itselleen ja uudelle poikaystävälleen, tai kun uusi hieno takki tuhotaan. Eihän ketään voi noin kohdella, eihän? Ja kuitenkin kohdellaan, joka päivä. Ihan oikeassa elämässä. Ihan oikeassa elämässä on ollut niitä kiusattuja, jotka ovat tarttuneet aseeseen ja marssineet kouluun. Mutta sitten ovat ne kaikki, jotka ovat vain kärsineet hiljaa. Kenestä sitten tulee kouluampuja? Ja lopulta yksi pelottavimmista asioista vanhemmuudessa onkin lapsen kohtelu kaveriporukassa. Miten voisi vaikuttaa siihen, ettei omasta lapsesta tulisi se kiusattu, tai vielä pahempaa - kiusaaja?

"- Mä antaisin sulle kaikki maailman kaverit, äiti sanoi.
Franz kallisti päätään ja kuunteli.
- Mutta kun niitä kavereita, ei niitä Anttilasta osteta."

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxboox 2014

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa oli hyvä kirja, jota luki ilolla. Se ei kuitenkaan tarjonnut paljon samaistumiskohtia teinipojan vaikean isäsuhteen käsittelyssään, alkoholisti-isän perinnön käsittelystä puhumattakaan. Kiinnostavaa, muttei omakohtaisesti koskettavaa, ellei lasketa introvertin minäkertojan tuskastumista sosiaalisissa tilanteissa. Jokin kirjassa kuitenkin viehätti riittävästi, että hain kirjastosta myös toisen osan. Se kannatti.

Knausgård kertoo Taisteluni -sarjan toisessa osassa minun elämästäni niin osuvasti, että moneen otteeseen on pitänyt laittaa kirja yöpöydälle odottamaan, että ehdin prosessoimaan tekstiä mielessäni. Toisessa osassa kirjailija perustaa perheen ja kertoo kirjailijan työn ja perhe-elämän yhdistämisestä - tai oikeastaan yhdistämisen vaikeudesta. Sitähän tämä perhe-elämä on: rakkautta ja niistä seuraavia velvollisuuksia, joita ei voi paeta vaikka tietäisi intohimon olevan jossain aivan muualla. Vaikken itse kirjoita, niin osaan tunnistaa sen kaipuun flow-tilaan, siihen hetkeen kun saa toteuttaa itseään ja luoda jotain uutta. Samalla kuitenkin tiedostaen, että kun näitä lapsia nyt on tullut hankittua niin pitää niiden kanssa viettää aikaakin. Työhuone kutsuu ja silti valitsen leikkipuistoon lähdön, tiedostaen väitöskirjan ja uusimman neulemallin ohjeen kirjoittamisen jäävän odottamaan jotain myöhempää ajankohtaa.

Tunnistin kirjasta myös aiemman itseni kohdassa, jossa väsynyt pariskunta etsii leffahyllystä viihdettä jättäen taide-elokuvat odottamaan jotain pirteämpää ajankohtaa. Muistan ne digiboxiin tallennetut leffat, joita ei koskaan tullut katsottua kun aina siinä vaiheessa kun päätyi sohvalle telkkarin ääreen oli liian väsynyt katsomaan mitään kehittävää ja ajatuksia herättävää. Itse asiassa siellä ne leffat edelleen on digiboxilla, meillä ei vaan enää päästä edes niitä viihdeleffoja katsomaan. Silti tunnistin itseni ja yöpöydälläni odottavan kirjapinon kappaleesta: "Ei, kun ilta tuli ja me istuuduimme katsomaan elokuvaa, halusimme viihdettä, niin helppoa ja huomaamatonta kuin mahdollista. Sama koski kaikkea muutakin. Tuskin luin enää kirjoja; jos lähistöllä oli sanomalehti, luin mieluummin sitä. Kynnys nousi yhä vain korkeammaksi. Se oli idioottimaista, koska se elämä ei antanut mitään, se oli pelkkää ajankulua."

Siinä tausta tälle blogille. Kertomuksia pyrkimyksestä elämään, joka ei olisi pelkkää ajankulua. Kaupunkikulttuuria, korkeakulttuuria, kotia. Itsensä toteuttamista. Perheen kaikille jäsenille. Olen allerginen ilmaisulle "lasten ehdoilla". Minä en halua laittaa omaa elämääni odottamaan siksi aikaa kun lapset ovat pieniä. En myöskään usko, että voisin kasvattaa älykkäitä ja empaattisia lapsia jos itse eläisin samat vuodet jonkinlaisessa älyllisessä tyhjiössä rantalomien, Ti-Ti Nallen maailman ja lasten futistreenien keskellä. Tämä ei silti tarkoita, ettei meillä koskaan tehtäisi mitään lasten mielestä kivaa. Kesälomareissullamme vierailtiin Unescon maailmanperintökohteissa ja uitiin joka päivä. Lapset nauttivat museoiden asekokoelmista ja linnanraunioilla kiipeilystä siinä missä aikuisetkin, eikä aikuisia tarvinnut houkutella jätskille ja uimaan kun oli sen vuoro. Ehkäpä lapsetkin oppivat ottamaan muita ihmisiä huomioon ja odottamaan vuoroaan kun ei koko ajan mennä "lasten ehdoilla". Ainakin he innostuvat ehdotuksesta "lähdettäiskö käymään jossain museossa?".

 "Äitiys ei ole laskeutunut syliini ihonlämpimänä ja luonnollisena, niin kuin ette ole tekään."

Essi Kummun teos Lasteni tarina kertoo kirjailijan traumatisoitumisesta keskosina syntyneiden kaksostensa varhaisina vuosina. 25 -vuotiaana lapset saanut kirjailija on vasta kymmenisen vuotta tapahtumien jälkeen toipunut niin paljon, että voi kirjoittaa aiheesta. Raskausviikolla 27+5 syntyneiden lasten syntymätarina on kuitenkin unohtunut ja alkaa poukkoileva tarina, jossa kirjailija käy läpi traumatisoitumiseensa johtaneita seikkoja. Kyseessä ei olekaan lasten tarina, ei kertomus pienistä keskosvauvoista tai elämästä heidän ensikuukausinaan. Sen sijaan käsitellään kirjailijan perhetaustaa ja parisuhteita, menneitä ja nykyisiä, tapahtumia ennen lasten syntymää ja kymmenen vuotta sen jälkeen.

Kirjailija puhuu sairaalassa vahvistuvista vauvoistaan "syntymättöminä" ja pelkää, ettei koskaan saa viedä näitä kotiin: "Sillä minusta tuntuu, ettei syntymätön ole minun, vaan sairaalan. Se on sairaalan syntymätön vauva." Ja kun vauvat saadaan vihdoin kotiin, ovat vanhemmat hämmentyneitä tilanteen saamasta käänteestä. Kuten varmasti kaikki, jotka tuovat esikoisensa synnytyssairaalasta kotiin. Yht'äkkiä kaikki onkin muuttunut, eikä paluuta vanhaan arkeen ole. Siinä pitäisi sitten osata kasvaa vanhemmaksi, mutta Kummun osalta esteenä on lasten menettämisen pelko, mitä hän on joutunut ennen tätä kokemaan. Hän kuvaa hyvin miten vaikea on käsittää muuta kuin hapettumisarvoja ja seurata vierestä kun pientä keskosta elvytetään ja viedään leikkauksiin toisensa jälkeen. Ja sitten kun eräänä aamuna tuttu keskoskaappi onkin tyhjä: "Olin valmistautunut kaikkeen muuhun paitsi siihen, että hän selviytyy."

"Olin aina halveksinut heikkoja miehiä.
Olin aina halveksinut heikkoja naisia.
Olin aina halveksinut heikkoutta.
Se oli verenperimä.
Minun suvussani ei jumalauta valiteta mistään."

Kummu kirjoittaa kuinka hyvää kirjan kirjoittaminen on hänelle tehnyt. Hän ennakoi "jonkun lyhytnäköisen puhumassa halventavaan sävyyn terapiakirjallisuudesta", mutta on vaikea nähdä tätä teosta muuten kuin terapiakirjana. Selkeästi kirjailijan on täytynyt kirjoittaa tuskansa ulos, mutta lukijana olisin kaivannut jäsennellympää kokonaisuutta. Nyt kirja poukkoilee aikajaksosta toiseen ja käy läpi tapahtumia ja henkilöitä, jotka varmasti ovat olleet kirjailijalle tärkeitä. On kuitenkin vaikea saada otetta kirjasta - mikä tämän kirjan tarkoitus on, ellei se ole juuri terapiakirja? Ja samalla: saako tästä kirjasta sanoa mitään kriittistä, kun ei itse ole kokenut vastaavaa kauhua ja lastensa menettämisen pelkoa? Lopulta voikin olla, että ärsytys kirjaa lukiessa onkin vain reaktio tämän äidin kokemaan tuskaan ja siihen, ettei hän saanut traumansa käsittelyyn apua. Jos joku äiti on ollut näin rikki pienten ennenaikaisena syntyneiden vauvojensa kanssa, niin miksei terveydenhuoltojärjestelmämme ole auttanut häntä? Miksi vain vauvat hoidettiin hengissä sairaalasta kotiin, mutta nuori äiti jätettiin selviämään yksin miten parhaiten taitaa?

Kirjan ansioksi on laskettava rehellinen kirjoittaminen äitiyden pimeästä puolesta. Äidinrakkaus ei aina ala sillä hetkellä kun saa tuhisevan käärön syliinsä - joskus sen tuhisevan käärön syliinottamistakin joutuu odottamaan viikkokaupalla. Itse synnytin elottoman lapsen, mutten edes ehtinyt hätääntyä kun olin niin tokkurassa synnytyksestä ja olisin itsekin kuollut synnytykseen, ellemme olisi olleet sairaalassa hyvän hoidon piirissä. Kiitos suomalaisen terveydenhuollon pääsin nukutuksesta herättyäni luomaan äitisuhdetta oman pienen kääröni kanssa. Seuraavana päivänä synnytyksessä mukana ollut kätilö tuli käymään tapahtumia läpi kanssani. Pisteet siitäkin Naistenklinikalle. Miksei kukaan käsitellyt Kummun kanssa tapahtumia?

Essi Kummu: Lasteni tarina
Tammi 2014

 Pirkko Saision vaikeasti lokeroitava teos vie mukanaan. Saision kertoo kunniatohtorien hämmennyksestä tohtoripromootiossa, kesäisestä viikosta saarella taiteellista produktiota suunnitellessa, sekä - kolonoskopiasta. Tarinat etenevät kuin ajatukset, parin sivun mittaisesta katkelmasta sadan sivun pituiseen kuvaukseen useamman päivän tapahtumista. Kiinnostavia havaintoja, absurdeja yksityiskohtia, ajatuksia ja tajunnanvirtaa.

Kirjan päähenkilö on Pirkko Saisio -niminen kirjailija, joka löytää itsensä Romaniassa. Hän on myös äiti, elämäntoveri, näyttelijä osana tiivistä esiintyjäryhmää, koulukaveri, naapuri, potilas sinisissä paperihousuissa, kapinallinen kunniatohtori, taiteellisen suunnitteluprojektin ohella salaa juhannusjuhlia järjestävä näytelmäkirjailija ja isoäiti, joka koittaa noudattaa tyttärensä kasvatusperiaatteita niitä täysin ymmärtämättä. Tämän kirjan perusteella mitä kiinnostavin henkilö. Tarinoita lukiessa tuntee olevansa kirjailijan uskottu, ystävä, jolle hän kertoo tapahtumista ja ajatuksistaan. Tällaisen älykkään ystävän seurassa viihtyy.

Tämä kirjahan on ilmestynyt jo 2014 ja sitä on paljon eri kirjablogeissa esitelty. Luetut, lukemattomat -blogissa on kiva taustoitus kirjailijan tapaamisesta kirjamessujen lukupiirissä. Sieltä selvisi, että kirjan kertomukset ovat kirjailijan itselleen antamiin otsikoihin nopeasti kirjoittamia tekstejä.

Kysymys, joka tämän kirjan luettuani jäi päällimmäisenä mieleeni: miksi ne lukulistallani olevat Saisiot ovat edelleen siellä listalla, enkä ole niitä vielä lukenut?

Pirkko Saisio: Signaali
Siltala 2014

Lastenkirja Meidän pihan perhesoppa kertoo neljästä erilaisesta perheestä. Mukaan ovat päässeet kaksilapsinen heteroydinperhe, yksinhuoltajaäiti lapsensa kanssa, hedelmöityshoidoin lapsen saanut heteropari ja kahden äidin lapsiperhe. Vilahtaapa lopussa vielä naapurin Etelä-Afrikasta adoptoitu poikakin. Tarina kulkee päiväkodista vuorotellen kunkin lapsen luokse yökylään pääsevän Pingviini Pontuksen mukana.

Kirja kertoo lapsille ymmärrettävällä tavalla miten lapset ovat saaneet alkunsa näissä neljässä perheessä. Itse en ihan vielä tällä tarkkuudella halunnut 4- ja 6-vuotiaille kuulijoille lukea kuinka se heteropari lapsen oikein saakaan aikaan vaan koitin vaivihkaa hypätä sänkykohtauksen yli. Tapa, jolla lahjasoluilla alkunsa saanut lapsi kertoo taustastaan kaverin luona kyläillessä tuntuu vähän teennäiseltä, mutta näinhän lapset asioista puhuvat. Muuten kirjassa on kivoja oivalluksia eri perhemuotojen eduista, kuten kahden äidin ja kahden tyttären perheestä, jossa kaikki pääsevät uimahallissa samalle puolelle, eikä kukaan joudu yksin saunaan.

Luettuamme kirjan pohdimme vielä hetken yhdessä miten lähipiirissämme on lapsia saatu aikaan. Erilaisia perheitä löytyy, mutta lopulta lapsia ei paljon tuntunut erilaisuus kiinnostavan. Kavereita kuin kavereita. Tämä kirja toimii kuitenkin myös kivana tarinana naapuruston lapsista, ja pääsi meillä pari kertaa iltasatutoiveeksi.

Riina Katajavuori, Riikka Toivanen ja Maiju Tokola: Meidän pihan perhesoppa
Kuvitus: Christel Rönns
Tammi 2015

Ian McEwanin Lapsen oikeus käsittelee vaikeaa aihetta: kenellä on oikeus päättää hoidosta kieltäytymisestä kun potilas on alaikäinen? Kirjan päähenkilö on tuomari, joka joutuu tämän päätöksen tekemään. Kyseessä on lähes täysi-ikäinen Jehovan todistaja, joka haluaa kieltäytyä verensiirrosta uskonnollisista syistä. Sairaala hakee lupaa hoitaa potilasta tämän omasta ja vanhempien pyynnöistä huolimatta. Leukemiapotilaalle verensiirrosta kieltäytyminen voi olla kohtalokasta. Seurakunnan vanhimmat vierailevat sairaalassa varmistamassa, etteivät potilas tai hänen vanhempansa lipsu Jehovan tieltä vaan kulkevat kirkasotsaisina kohti kuolemaa. Voiko oikeus tässä päättää, että lapsen etu on joutua seurakunnan hylkäämäksi - säilyä hengissä, mutta menettää se yhteisö, johon on koko elämänsä kuulunut?

Itse tarina kertoo kuitenkin enemmän tuomarista ja hänen omasta aviokriisistään, johon leukemiapotilaan kohtalo nivoutuu. Avioliitossa on kyse toisenlaisesta kysymyksestä: saako mies luvan käydä vieraissa kun naista ei haluta? Voiko mies edes ehdottaa tällaista vaimolleen? Ja pitääkö vaimon silloin vastata ja kertoa miksi ei haluta?

"Joko sinulla on se suhde?" Fiona kysyi hiljaa.
...
"Jos nimittäin on, niin haluan että pakkaat laukkusi ja lähdet nyt saman tien."
Itsetuhoinen, harkitsematon siirto, tornin vaihtaminen ratsuun, täysin järjetöntä, mutta takaisin sitä ei saanut. Jos Jack jäisi, se olisi nöyryytys, jos lähtisi, edessä olisi pohjaton kuilu.

Parisataasivuinen kirja tuntuu lyhyeltä näin isojen teemojen käsittelyyn. Kirjan luettua jäi tunne, että tässä saatiin vasta pintaraapaisu näihin asioihin ja mielellään olisi lukenut enemmänkin. Sujuvaa tekstiä toki oli tämäkin ja ymmärrettävästi nostettu Hesarin vuoden 2015 parhaat kirjat -listalle. Kirja kuvaa myös hyvin brittiläistä yläluokkaista elämää. Yleensä kotimaista kirjallisuutta lukevalle tämä oli hauskaa vaihtelua.

Ian McEwan: Lapsen oikeus
Otava 2015

Sain syksyllä mainoksen Iida Rauman uudesta teoksesta Seksistä ja matematiikasta ja pistin sen heti kirjaston varauslistalle. Sitä odotellessa lainasin hänen esikoisteoksensa Katoamisten kirja tutustuakseni kirjailijaan. Sittemmin Seksistä ja matematiikasta pääsi Hesarin vuoden parhaat -listalle, joten joku muukin sai idean lukea myös Katoamisten kirjan. Kun ei sitä siis enää saanut uusittua päätyi se lukujonossa seuraavaksi. Tätä kirjaa ei kyllä olisi kannattanut lykätä.

Kirjan päähenkilö on juuri muuttanut Turkuun tyttöystävänsä kanssa. Pääsykokeet jäivät väliin ja hän löytää töitä vanhainkodista. Isä on kadonnut ja äiti koittaa hoitaa omaa tuskaansa. Lapsuudenystävä tulee piirustuksiin ja ahdistusta hoidetaan sekakäytöllä ja maalaamalla. Nämä keinot eivät vie pahaa oloa vaan johtavat lopulta tilanteen kärjistymiseen ja parisuhteen kriisiytymiseen. Tueksi löytyy uusi ystävä: kosovolainen hoitajatoveri vanhainkodista. Kirjan taustalla on Turku, jokivarret ja lähiöt.

Tarina alkaa rauhalliseen tahtiin. Olen ehkä nuoruusvuosina saanut oman osuuteni huonoja leffoja ja kirjoja, joiden ainoa sisältö on päähenkilön seksuaalinen suuntautuminen. Ehkä tästä taustasta johtuen luin kirjaa aluksi hieman tympääntyneenä miettien, ettei ahdistuneen lesbon tylsä parisuhde jaksaisi kirjan verran kiinnostaa. Sitten kirja alkoi viedä mukanaan. Takautumat kertovat pikkuhiljaa mitä ennen ahdistumista ja parisuhteen tylsistymistä on tapahtunut. Lopulta kirjaa ei malta jättää käsistään kun haluaa saada selville mitä kaikkea oikeastaan onkaan tapahtunut.

Kirjassa on väkivaltaa muodossa jos toisessa. Vanhainkodissa hoitajiin ja potilaisiin kohdistuva väkivalta ei yllätä ja parisuhteissakin sitä tapahtuu. Sen sijaan tyttöjen välinen fyysinen väkivalta yllättää kouluaikojen kuvauksessa. Jään miettimään, etten itse asiassa muista poikienkaan nyrkkitappeluja kouluajoilta - elettiinkö me jossain lintukodossa siellä Kontulan ala-asteella? Vai onko aika kullannut muistot? Lopulta tuntuu, että jokaisen henkilön taustalta löytyy joku ahdistava väkivaltakokemus: koulukiusaamista, hyväksikäyttöä, sota, lapsen menettäminen.

Pieni sivujuonne heräsi päähenkilön puolison nimestä: Sofia. Muistuu mieleen toinen muutaman vuoden takainen teos, Laura Saven Paljain jaloin, jossa puolison nimi oli myös Sofia. Mietin, onko tämä joku tunnussana lesbopuolisolle - ne on nimettävä Sofioiksi. Eihän kenenkään nimi edes oikeasti ole Sofia! Piti ihan tarkistaa Väestöreksiteristä ja selitys löytyy sieltä: vuosina 1920-1979 ei "kenenkään" nimeksi ole annettu Sofia, sen sijaan vuodesta 1980 lähtien Sofia on ollut muotinimi. Kyse ei siis ole salaliitosta vaan tämän lukijan kuulumisesta eri sukupolveen.

Suosittelisin kirjaa kaikille Helsingin sanomien köyhyyskyselyyn vastanneille, joiden mielestä köyhyys ja syrjäytyminen johtuu omista valinnoista. Jäin itsekin kiinni ärsytyksestä päähenkilöä kohtaan kun luin, ettei hän ollut edes mennyt pääsykokeisiin. Kirjan edetessä selviää kyllä miksi pääsykokeet jäivät väliin, joten toivottavasti itsekin taas opin lisää empatiakykyä. Kun ei tiedä miltä taustalta ihmiset ovat elämäntilanteisiinsa päätyneet, ei kenelläkään pitäisi olla mahdollisuutta arvioida toisten mahdollisuuksia vaikuttaa köyhyyteensä tai syrjäytymiseensä.

Nyt odotan malttamattomana, että tulee minun vuoroni lukea Seksistä ja matematiikasta. Odotuksesta vaan tuleekin vähän suunniteltua pitempi, kun varauslistan sijalla 2/436 poistan varauksen sen vapauttamisen sijaan...

Iida Rauma: Katoamisten kirja
Gummerus 2011

Itkettää ja naurattaa. Helsingin sanomien esikoiskirjapalkintofinalisti Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kertoo tarinan kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna kuolee syöpään. Aapo jää yksin 6-vuotiaan Elsan kanssa. Kohtalo on epäreilu ja saamme lukea Aapon kiukusta ja surusta, sekä siinä sivussa pienen Elsan mietteitä äidin kuolemasta. Tätä kirjaa ei malta laskea käsistään.

Kirjan ensimmäisessä osassa käydään läpi Annan viimeiset hetket ja syöpähoidot, sekä takaumina Annan ja Aapon yhteinen historia. Toisessa osassa kerrotaan mitä tapahtuu Annan kuoltua; Aapon tuskasta ja lopulta uuden onnen löytymisestä.

Lehtolalla on sana hallussa ja hän kuvaa Aapon mielenliikkeitä huumorilla sävyttäen. Mitä kaikkea absurdia puolison menettämiseen liittyykään! Kirjan tapahtumat etenevät kuten asioiden toivoisikin etenevän. Kuten kansitekstissä sanotaan: "Aapo selviää, koska hänen on pakko". Niinhän se todellisessakin elämässä on, lesken on jatkettava elämää ja jos lapset ovat pieniä, ei aikaa omalle surutyölle ole helppo löytää. Kysymys kuuluukin: koska Aapo palaa loppuun tai aloittaa terapian selvitäkseen puolison kuoleman aiheuttamasta traumasta? Vai eikö puolison kuolema aiheuta hänelle pientä kiukuttelua pahempia seurauksia?

Kirjaa lukiessa muistui mieleeni toinen kertomus yksin pienen lapsen kanssa jääneestä isästä, Eve Hietamiehen Yösyöttö. Tässä vaiheessa alkoi myös ärsyttää vanhemmuuden käsittely kirjallisuudessa. Miksi yksinhuoltajaksi jääminen on kirjan arvoinen kokemus, jos kokijana on mies? Entä jos Aapo olisikin ollut nainen, jonka mies kuolee? Olisimmeko silloin saaneet lukea vaikeuksista valita tyttärelle mekko tarhakuvaan? Olisiko nainen voinut miehensä kuolinvuoteen äärestä tekstailla Tinderistä bongaamalleen miehelle?

Lehtola kertoo Tek-lehden (19.11.2015) jutussa mietteitä Aapon insinöörimäisyydestä: "Luulin kirjoittaessani, että romaanini insinööripäähenkilö Aapo on niin sanottu normaali ihminen. Lukijoilta olen sittemmin kuullut, että tämä juuri on meidän insinöörien yleinen harhakuvitelma itsestämme." Ehkäpä insinöörilukija myös lukee romaania kuvauksena normaaleista ihmisistä ja Aapon törmäily tuntuu vain luontevalta ja ainoalta oikealta tavalta reagoida tapahtumiin. "Sairaalassa Elsa istuu puisessa tuolissa sylissäni sänkysi vieressä, puree pilliä ja kysyy kahdeksantoista kertaa, milloin äiti tulee kotiin ja miksi sen puheesta ei saa selvää. - Lisähappilaitteen muovi muodostaa kaikukopan. Ja koska ääniaallot liikkuvat muovisessa umpiossa eri tavoin kuin ilmassa, äidin hengityksen ääni on erilainen, sanon Elsalle." Miten siihen muuten olisi voinut vastata?

Kirjailijan tuntien on vaikea lukea romaania vain fiktiona. Henkilöitä lukee vetäen yhtäläisyysmerkkejä todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Kyyneleet ovat silmissä useampaan otteeseen. Kirja ei kuitenkaan ole dokumentti, eikä sitä sellaisena pitäisi lukea. Koskettava se silti on.

Olen vaikuttuneena seurannut ystäväni muutosta tutkijasta kirjailijaksi. Esikoisromaanin ilmestyminen oli hieno saavutus ja iloitsin sen päästessä Helsingin sanomien kirjapalkintoehdokkaaksi. Odotan toki innostuneena myös alkuvuodesta julkaistavaa väitöskirjaa, mutta vielä enemmän toivon jatkoa Lehtolan kaunokirjalliselle uralle!

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Otava 2015

Anu Silfverbergin jo pari vuotta sitten ilmestynyt Äitikortti on taas ajankohtainen Olka Horilan dramatisoitua sen Kansallisteatterin näyttämölle. Tai no, ajankohtaistahan tämä teksti on aina jokaiselle ajattelevalle äidille. Silfverberg kirjoittaa kirjan alussa johdantona työlleen, ettei löytänyt kiinnostavaa pohdintaa äitiydestä vauvanhoito-oppaiden kivikautisten sukupuoliroolien ja mukarohkeiden huonoäiti-kirjoitusten väliltä. Tällä teoksella hän osuu kyllä juuri tuohon tarpeeseen ja harmittaa, etten lukenut tätä jo aikaisemmin - lukulistalla se toki on ollut ilmestymisestään lähtien.

Silfverberg kuvaa erittäin tarkkanäköisesti havainnoiden äitiyden ja vanhemmuuden kerrontaa mediassa. Yhteiskunnalliset näkökulmat jäävät tästä keskustelusta puuttumaan, koska kyseessä on niin suurta kansanosaa henkilökohtaisesti koskettava aihe. Olen tätä itsekin miettinyt: en olisi voinut viedä pientä 10 kk ikäistä esikoista päivähoitoon, vaan halusin jäädä kotiin häntä hoitamaan - ja samalla tiedostan kotihoidontuen naisille luoman loukun. Jatkuva vetoaminen siihen, että perheiden on saatava tehdä kullekin perheelle sopivia valintoja on todella hämmentävää kun samalla kaikki tilastot kertovat, että tämä kullekin perheelle erikseen sopiva ainoa vaihtoehto on se, että äiti jää vuosikausiksi pois työelämästä kotiin lasten kanssa.

Millaisen kuvan maailmasta kotiäiti sitten antaa lapsilleen: "Mitä täyspäiväisestä äidistä jää jäljelle kun identiteetti nostetaan pois? Äitiys - se on selvää. Ja mitä se on? Suhdetta lapseen. Entä millaista on olla lapsi, jos vanhempi kokee, että hänellä ei ole muuta identiteettiä kuin tuo suhde? Millaisen kuvan lapsi saa siitä, mitä ihminen noin ylipäänsä voi tehdä, ja millaista on olla ihminen ja elää tässä maailmassa toisten ihmisten keskellä, millaista on toimia yhteiskunnassa ja kulttuurissa, kokea asioita toisten kanssa?". Juuri tätä pohdin jo ensimmäisessä blogikirjoituksessani Knausgårdin innoittamana. Nämä kysymykset ovat juuri niitä, joiden takia meidän perheessämme ei mennä "lasten ehdoilla". En halua antaa lapsilleni käsitystä, että vanhempien olemassaolon tarkoitus on heidän viihdyttämisensä ja he ovat vanhempiensa ainoa ilon lähde.

Samalla kun kirja käsittelee niin osuvasti vanhemmuuden yhteiskunnallista puolta, ei Silfverberg pelkää myöskään tuoda henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita esille. Ei niitä lapsia noin vain tehdä. Eikä siihen tuskaan ja epätoivoon kun lasta ei kuulukaan oikein osaa varautua, vaikka olisi kuinka tietoinen siitä miten kauan raskaaksi tuleminen voi viedä ihan normitilanteessakin.

Silfverberg pohtii myös äitiyden absurdiutta: miten voi olla mahdollista, että toinen ihminen elää toisen ihmisen sisällä. Tämä on ajatus, jota itsekin olen pohtinut. Miten äitiys on jotain niin suurta ja erityistä ja käsittämätöntä ja kuitenkin niin tavallista ja jokapäiväistä ja yhteistä kaikille maailman äideille. Synnytys on jotain aivan uskomatonta, ja kuitenkin "kaikki nämä ihmiset ovat tehneet sen", kuten Silfverberg totesi synnärillä. Se ajatus synnyttämisen käsittämättömästä ihmeestä yhdistettynä sen jokapäiväisyyteen on jotain maailmankaikkeuden syntyyn verrattavissa olevaa.

Äitien jakaminen "kehityspuolueeseen" ja "kehitysmaapuolueeseen" on oivaltavaa. Tosiaan, "luonnonmukaiseen" äitiyteen pyrkivät "liinailijat" ja "vaippailijat" voisivat herättää ihmetystä kehitysmaissa, joissa vauvan jatkuva liinassa kantaminen on köyhyydestä nouseva pakko - ei mikään "luonnollinen" valinta. Itse kysyin intialaiselta kollegalta julki-imettämisestä häveliäässä Intiassa nähtyämme naisen temppelityömaalla vauvaa imettämässä ja hän totesi, että nainen on köyhä ja hänen on siksi pakko pitää vauva töissä mukana. Rinta ei ole rinta jos se on kastittoman köyhän rinta.

Tiedostava ihminen toki ymmärtää asioita rationaalisella tasolla, mutta äitiys saattaa sekoittaa pään. Silfverberg kuvaa hienosti pakkomiellettään imettämiseen, vaikka imetysopastukset välillä menevät täysin absurdin puolelle. Huomaan itsekin tuntevani outoa ylpeyttä siitä, että olen imettänyt molempia lapsia vuoden, vaikka rationaalisella tasolla ymmärrän täysin hyvin, ettei se ole mikään oma saavutukseni - sattui nyt vain maito riittämään ja lapset haluamaan rintaa. Toisaalta opin kyllä myöhemmin, ettei se mitään "oikeaa" imetystä ollut kun lapset äidin poissaollessa saivat korviketta pullosta. Mutta se tunne kun pieni ihminen käy ahnaasti rinnan kimppuun. "...se tuntuu lämpimältä ja pehmoiselta, historialliselta ja itkettävältä; se on silkkaa euforista, puhdasta, avaruuteen laajenevaa rakkaudentunnetta."

Kiitos Anu Silfverberg, että kirjoitit tämän kirjan! Juuri näitä ajatuksia olin itsekseni miettinyt ja tuntui hyvältä saada lukea niistä älykkäästi muotoiltuna ja laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin liitettynä.

Anu Silfverberg
Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013