Kaupunkikulttuurikoti

Ellen Thesleff on palannut parrasvaloihin kahden viime vuonna ilmestyneen teoksen myötä. Hanna-Reetta Schrekin elämäkerta käy läpi taiteilijan koko elämän, Kati Tervon romaani Iltalaulaja sen sijaan keskittyy yhden kesän tunnelmiin. Kirjallisten nautintojen tueksi sopii Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttely.

Olisin saattanut ohittaa Ellen Thesleffin elämäkerran samoin kuin monet muut vastaavat teokset: ehkä ihan kiinnostavaa, mutta luen kuitenkin mieluummin romaaneja. Onneksi teos sattui lukupiirin lukulistalle, ja kun Thesleff on taiteilijanakin jäänyt vähän vieraaksi päätin lukea kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi. Onneksi päätin, sillä teos vei mukanaan alusta lähtien! On huikeaa lukea viime vuosisadan vaihteessa eläneestä taiteilijasta, joka sukupuolestaan huolimatta onnistui omistautumaan taiteelle. Toki tämän mahdollisti lähtökohta, jossa oli varaa matkustella ja viettää pitempiä aikoja Euroopassa. Kiittäminen on kuitenkin myös avarakatseista isää, joka ei syrjinyt poikatukan leikannutta tytärtään, vaan lähti tämän kanssa kiertämään Eurooppaa - matkalle, joka yleensä oli tapana tehdä aikuistuvien poikien kanssa. Toisaalta Thesleff myös valitsi köyhyyden jättämällä tilaustyönä tehtävät muotokuvat ja opetustehtävät muille ja keskittymällä vain taiteeseensa. Perheen tuki oli hänelle tärkeä ja hän asuikin sisarensa Gerdan kanssa aina tämän kuolemaan asti.

Hanna-Reetta Schreck kuvaa Ellenin elämää kiinnostavasti lainaten Ellenin kirjeenvaihtoa ja kertoen teoksista. Elämäkerta ei ole vain kuivaa taidehistoriaa, vaan mukana on rakkaustarina, perheenjäsenten elämät ja maailmanhistorian tapahtumat. Tämä teos toi yleissivistykseen paljon enemmän kuin vain Thesleffin osuuden Suomen taiteen historiassa. Kuitenkin yleisen kiinnostavuuden ohella myös tarkemmat teosesittelyt kunkin luvun alussa sopivat elämäkertaan ja tuovat lisätietoa. Niitä olisi suonut kirjaan enemmänkin.

Elämäkerran luettua olikin kiinnostavaa käydä tutustumassa Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelyyn. Monet nimistä olivat tuttuja kirjan sivuilta, alkaen Ellenin nuoruuden ystävistä ja Ateneumin opiskelukavereista Magnus Enckellistä ja Beda Stjernschantzista. Pettymyksekseni Thesleffin teoksia ei näyttelyyn ollut mahtunut kuin kaksi: Viulunsoittajatar vuodelta 1896 ja pikkusisko Thyra Thesleffin muotokuva vuodelta 1900. Tämä herättikin kysymyksen oliko Thesleffin myöhempi ura vähäpätöinen Suomen taiteen historiassa?

Näiden yleissivistävämpien kulttuuripläjäysten jälkeen oli ihana vetäytyä vielä hetkeksi tunnelmoimaan Kati Tervon Iltalaulaja -teoksen parissa. Tämä romaani kertoo yhdestä kesästä Thesleffien Casa Bianca-kesähuvilalla. Jo ikääntynyt Ellen saapuu viettämään viimeisen kesän rakastamallaan huvilalla, ja palkkaa avukseen nuoren Taimin. Taimi ihailee taiteilijaa ja haaveilee itsekin taiteilijan urasta, mutta erilaisista lähtökohdista tulevalla maalaistytöllä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia haaveidensa toteuttamiseen. Taimin isä on sodan vaurioittama juoppo, eikä äiti tue tyttärensä taiteilijahaaveita - päinvastoin. Kirja koostuu lyhyistä tunnelmapaloista ja toimii jäähyväisinä Ellenille, joka puolestaan jättää jäähyväisiä rapistumaan päässeelle rakkaalle huvilalleen. Schreckin elämäkerran jälkeen hämmentää hieman Tervon valinta muuttaa Ellenin sukulaisten nimet ja menee hetki hahmottaa Gerdan ja Thyran yhteys Sofiaan ja Annaan. Samoin Henry kuulostaa aluksi vieraalta, ennen kuin ymmärtää kenestä onkaan kysymys. Ehkä tämä valinta on tarkoitettu korostamaan romaanin fiktioluonnetta.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos, 2017.
Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava, 2017.
Suomen taiteen tarina. Ateneum 18.3.2016-31.12. 2020

 Antti Holman Järjestäjä on miehisyys-projektin kimpussa painiva Tarmo. Tutustumme häneen ensin kirjastonhoitajana, mutta pian hän ottaa lähtöpassit kirjastosta ja saa unelmiensa työpaikan "Suomalaisen teatterin" järjestäjänä. Tarmo tutustuu näyttelijöihin ja ystävystyy ihastuksensa Danielin kanssa - tällä vaan taitaa olla tyttöystävä...

Näyttelijänä Antti Holma tuntee teatterinteon salat, ja lukija pääsee vilkaisemaan kulissien taakse. Kirjan parasta antia on kuitenkin alun kirjasto-osuus - ehkä yhtymäkohdat kirjakauppaan saavat entisen kirjakaupan tädin nostalgiafiiliksiin. Tapahtumapaikan vaihtuessa teatteriin pääsee lukija tutustumaan ihan uuteen maailmaan. Jokin kuitenkin mättää ja ote herpaantuu. En tiedä herpaantuiko lukijan ote kirjasta vai kirjailijan ote kerronnasta. Tarina alkaa saada absurdeja piirteitä, eikä lopulta enää ole ihan selvää mikä tapahtuu ja mikä on kuvitelmaa. Jostain syystä jo siinä vaiheessa kun järjestäjä kostaa häntä kiusanneelle näyttelijälle saattamalla tämän sairaalakuntoon tulee tunne, ettei noin voisi oikeasti tapahtua, ja sitten ei enää huvita lukea. Tämä on tavallaan hassua kun kyse on fiktiosta, mutta jostain syystä haluan lukiessa ylläpitää illusiota todellisista tapahtumista.

Kirjan kertoja vaihtui välillä Danieliin ja tämä ratkaisu oli hyvin hämmentävä. Tarmon osuudet kuitenkin olivat pääasiassa tarkkanäköisiä ja osin hillittömän hauskoja. Tämä kirja päätyi lukulistalle luettuani Holman muuttavan Lontooseen kirjoittamaan toista kirjaansa. Pitihän se selvittää millä pohjalla hän kirjailijan uraansa edistää. Kiinnostuksella jään odottamaan seuraavaa teosta.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014

Kudottujen kujien kaupunki kertoo Elianan ja Valeria tarinan Seittien talosta. Talo sijaitsee saarella, jota johtaa Neuvosto ja jolla noudatetaan Neuvoston sääntöjä. Neuvosto suojelee kansalaisia unennäöltä ja lukitsee Unennäkijät Tahrattujen taloon. Eliana ja Valeria kohtaavat kun Seittien talon edestä löytyy nainen, jonka kimppuun on hyökätty. Nainen on Valeria ja häneltä on leikattu kieli, joten hän ei pysty kertomaan mitä on tapahtunut. Hänen kädestään löytyy kuitenkin tatuoituna Elianan nimi, joten tämä pyydetään paikalle. Vähitellen Eliana ja Valeria ystävystyvät ja alkavat selvittää Valerian vanhempien kuolemaa ja saaren outoja tapahtumia.

Kirjan maailma saa lukijan tuntemaan itsensä Unennäkijäksi. Vähän kerrallaan selviää lisää saaren todellisuudesta Kutojaneitsyen silmien alla, mutta kaikki on kudottujen seittien takana piilossa ja näkyy sieltä välähdyksinä kuin seittien läpi heijastuen. Tarina on kaunis ja yllättävän koukuttava myös tällaiselle fantasiakirjallisuutta välttelevälle lukijalle. Mitä kaiken takana on? Onko unirutto totta vai onko kyse jostain muusta? Ja lopulta lukija ei enää tiedä tapahtuvatko asiat saaren todellisuudessa vai Elianan mielessä - ja onko näillä eroa.

"Kasvoissaan merkkejä kantavat ja seinien sisälle teljetyt raapivat ovia kunnes heidän kyntensä katkeavat, ja heidän untensa painon alla kaupunki vajoaa ja rakoilee, paalut ja peruskivet talojen alla siirtyvät sijoiltaan ja murenevat, rantojen ja kanaalien reunaviivat syöpyvät mereen."

Kirjan kansilieve kertoo Itärannan kirjoittaneen kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Jään miettimään minkälaisia termejä hän on käyttänyt englanniksi. Saaren elämästä kertovat sanat ovat kauniita ja kuvaavia: Unennäkijät, Sanantuhkaus, Musteellamerkintä. Voiko tällaisia sanoja olla englannin kielellä?

Hesari listasi kesällä 21 suomalaista sateenkaariromaania. Emmi Itärannan lisäksi listalta löytyi myös Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjan sankari, valokuvaaja Mikael pelastaa metsänpeikon kiusaajien kynsistä ja vie kotiinsa tervehtymään. Hän kiintyy peikkoon ja on valmis ottamaan melkoisia riskejä suojattinsa puolesta. Siinä ohessa luemme enkelinkiharaisen sankarin miesseikkailuista ja nämä todellisuuden palaset ovatkin se kiinnostava osa kirjassa, kaikessa tavanomaisuudessaan. Yhtä ei voi saada, ja niitä, jotka saisi ei halua. Ihmis-eläinsuhteen kuvauksesta jää sen sijaan vähän huono maku suuhun: ovatko homot vähän sellaisia eläimiinsekaantujia? Vai tekeekö Sinisalo tässä pilaa näistä ajatuksista? Toisaalta juuri villipedon tuominen urbaaniin kerrostaloasuntoon tuo kontrastia. Loppuratkaisu on sadunomaisuudessaan herttainen.

Sinisalon teoksessa vuorottelevat eri kertojat sekä "faktat": peikoista kertovat lehtiartikkelit ja kirjallisuuskatkelmat. Tämä ratkaisu tuo lukukokemukseen toden tuntua, ikäänkuin meiltä olisi vain jäänyt jotain huomaamatta ja todellisuudessa metsissämme asuisikin peikkoja. Tämä kerronta tekee kuitenkin lukukokemuksesta pätkittäisen, eikä pitkiä tietokirjakatkelmia jaksaisi lukea. Kirja sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000 ja hetken mietin miten olen onnistunut välttämään minkään tiedon kirjan sisällöstä tai muodosta. Asuin kuitenkin silloin ulkomailla, joten ilmeisesti on jäänyt suomalaisen kirjallisuuskeskustelun seuraaminen silloin väliin.

Kirjassa on kohta, jossa Enkelin exä kritisoi homobaarissa istuvaa heteronaista baarinvalinnasta imagonsa kohentamiseksi. Muistan, miten juuri 2000-luvun alkupuolella oli muotia käydä homobaareissa ja osoittaa näin avomielisyyttään ja ehkä sitä "rankkuuttaan". Nyt jäin miettimään onko tämä mennyt pois muodista, vai olenko muuten itse niin pihalla baariskenestä, etten vain tiedä missä baareissa "rankat" tyypit nykyään käyvät.

Molemmat teokset olivat omalla tavallaan kiinnostavia lukukokemuksia. Joskus on hyvä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja lukea ihan jotain muuta, mutta kyllä nyt saa taas tovi vierähtää ennen seuraavaa spekulatiivisen fiktion annosta.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000

Hesarin vuoden 2015 parhaat -listalta bongattu Vihan kadut oli vetävä lukukokemus ja ansainnut paikkansa listalla. Rodney Kingin pahoinpitelystä alkaneita Los Angelesin vuoden 1992 mellakoita seurataan mukana olleiden näkökulmasta. Kirja alkaa uhrin kertomalla pahoinpitelykuvauksella. Tulee tunne, etten halua lukea tällaista väkivallan kuvausta: uhrin pelko muuttuu omaksi peloksi ja poskiluiden murtumisen melkein tuntee. Jotenkin on kuitenkin tunne, että tästä selvitään. Miten uhri muuten pystyisi kertomaan tarinansa? Kunnes tajuan: tämähän on fiktiota ja ryömin kauhuissani syvemmälle peiton alle. Ernesto Vera kuolee silmittömän väkivallan uhrina, ja laukaisee samalla väkivallan kierteen.

"Sääntöjä ei enää ole. Kun mellakat alkoivat, säännöt menettivät merkityksensä." Kertoja vaihtuu Erneston siskoon, jengiläiseen, joka haluaa kostaa veljensä kuoleman. Tarina kerrallaan käydään mellakoiden tapahtumia läpi eri osapuolten näkökulmista. Jengiläisten elämä on kovaa, mutta niin on myös palomiesten, joita mellakoitsijat houkuttelevat ansoihin voidakseen pahoinpidellä näitä huvikseen. Ääneen pääsevät myös liikkeitään suojelevat korealaiset yrittäjät, sairaanhoitaja ja oman käden oikeudella mellakointia rauhoittamaan pyrkivä poliisi. Joku taisi päästä jengejä pakoonkin.

Kirjan kansimainos lainaa Jens Lapidusta: "Parasta mitä olen lukenut vuosikymmeneen." Fiilis tätä kirjaa lukiessa oli vähän sama kuin Lapiduksen Rahalla saa -kirjan kanssa. Miten paljon onkaan asioita, joita en tiedä LA:n jengeistä - tai Ruotsin alamaailmasta. Ja yhtä koukuttavasti kirjoitettuja. Vaikken oikeastaan tiennyt olevani kiinnostunut LA:n jengeistä tai Ruotsin alamaailmasta, tuli molemmat kirjat ahmittua mielenkiinnolla. Jatko-osat taidan kuitenkin jättää väliin molemmilta.

Vinkkinä tuleville lukijoille: kirjan lopussa on sanasto, jossa slangiespanjan termit on selitetty.

Ryan Gattis: Vihan kadut (All Involved)
Like 2015

Ensi kosketukseni Katja Ketun tuotantoon tuli keväällä kun viereiselle yöpöydälle ilmestyi Piippuhylly ja kuulin maininnan Pietarista tapahtumapaikkana. Samoihin aikoihin olin lukenut Yöperhosesta ja se oli päätynyt kirjaston varauslistalle. Piippuhyllyn vapauduttua kävin sitten ensin sen kimppuun, kirjailijaan tutustuakseni.

Kyseessä on novellikokoelma, kertomuksia erilaisista piipuista. Osan tapahtumapaikkana Pietari, mutta oli niitä muitakin. Piippujen lisäksi tarinoita yhdistivät osin brutaalit seksikuvaukset, enkä aluksi oikein tiennyt mitä mieltä olin kirjasta. Tarinat veivät kuitenkin mennessään ja upposin surrealistisiin kuvauksiin. Myös kieli oli herkullista ja nyt harmittaakin, että tuli palautettua kirja kirjastoon ennen kuin tätä kirjoitan. Jäävät esimerkit tällä kertaa. Parasta kirjassa olivat tapahtumat Venäjällä, saivat muistelemaan Ketun siellä viettäneen pitempiäkin aikoja. Voi olla, että muistan ihan väärin, mutta minuun ainakin menivät ne kuvaukset täydestä. Vähän sitten harmitti kun yht'äkkiä ruvettiin puhumaan Hiekkanaisista, mikä oli niin absurdia eikä ollenkaan venäläistä, että tuli vähän petetty olo. Vaan niin sitten seuraava novelli taas palkitsi.

Yöperhosen pitkä varausjono sai minut valitsemaan äänikirjaversion. Tämä saattoi olla vähän huono veto, koska CD-soittimen sijainnista johtuen kuuntelin kirjaa lähinnä ruokaa laittaessa. Tällöin keskittyminen ei ehkä ole parhaimmillaan luku(kuuntelu?)kokemusta ajatellen. Tämä tarina ei kuitenkaan ollut yhtä absurdi ja rujon seksuaalinen, ellei Vovan osuuksia lasketa mukaan. Kertomus Sudenhampaan perässä raskaana Neuvostoliiton puolelle hiihtäneestä Irgasta oli mukaansatempaava. Vankileirillehän sitä loikkari tietenkin joutui, mutta tapasi matkalla Elnan, josta tuli kuin sisko. Samaan aikaan nykyhetkessä nuori nainen matkustaa Lavran kylään selvittämään isänsä kuolemaa ja pikku hiljaa nämä kaksi tarinaa kietoutuvat toisiinsa kiehtovalla tavalla. Myös Piippuhyllyssä tavattu Aleksei Ignatenko löytyy Vorkutan gulagilta.

Jostain syystä Vovan (Vladimirin hellittelynimi) osuus häiritsi minua liian pitkälle menevänä. Muuten tuntui siltä, että tarina voisi olla totta, mutta salaliittoteoria tällä tasolla oli jotenkin liikaa. Erityisesti marilaisten elämään ja uskontoon liittyvät osiot olivat kiinnostavia - ja toivottavasti todenmukaisia. Ainakin luulen nyt tietäväni heidän tavoistaan enemmän.

Varovainen suositus Piippuhyllylle ja vahva suositus Yöperhoselle.

Katja Kettu: Piippuhylly
WSOY 2013

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015

 Sitra on tänä keväänä järjestänyt Uusi juoni -lukupiiriä. Ideana on lukea kaunokirjallisuutta ja keskustella lukukokemusten pohjalta Sitran Kestävä hyvinvointi -visiosta. Tämähän on hauska idea, ja ilmoittauduin heti mukaan kun bongasin lukupiirin Twitteristä. Valitettavasti pari ekaa kertaa meni ohi, ja seuraavankin olen reissussa, mutta ainakin tämän ensimmäisen kerran perusteella koitan päästä syksyllä taas mukaan.

Tällä kertaa vuorossa oli Kari Hotakaisen Jumalan sana ja Kestävän hyvinvoinnin vision Talous uudistavaksi ja yhteisölliseksi -osio. Tilaisuus alkoi Sitran Paula Laineen alustuksella aiheesta Miten talouden uudistumisen teema näkyy Kari Hotakaisen Jumalan sana -teoksessa. Tämän jälkeen käytiin kommenttikierros, jolla kaikki saivat kertoa omat ajatuksensa aiheesta. Yleinen näkemys oli, että kirja kuvasi yllättävän 90-lukulaista talouselämää ja päähenkilön yhteneväisyys Björn Wahlroosiin oli jopa häiritsevän selvä. Pohdittiin, oliko tämä vain helppo valinta mennä siitä missä aita on matalin vai olisiko muunlaisia malleja ollut olemassakaan. St1:n Mika Anttosta ehdotettiin, mutta tämä ehdotus tyrmättiin, koska häntä eivät sido samat rajaehdot kuin pörssityhtiöiden johtajia.

Itse teos ei ole 90-luvulta, vaan on ilmestynyt 2011. Kirja kertoo Konserni Oyj:n toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemen matkasta Suomen halki ehtiäkseen aamu-TV:n haastatteluun. Islantilaisen tulivuoren purkauksen seurauksena lennot Lapista Helsinkiin on peruutettu ja Hopeaniemi hälyttää apuun edesmenneen isänsä jo eläkkeelle jääneen autonkuljettajan Armaksen. Armas suostuu viimeiselle työkeikalle pelastaakseen tyttärensä peliveloista. Matkalla kuunnellaan välillä edesmenneen Ukon, Hopeaniemen isän, viimeisiä terveisiä Armakselle ja pojalleen perinnöksi jättämiltä c-kaseteilta. Konserni Oyj on yritysjärjestelyjen keskellä ja Hopeaniemi pohtii omaa ja yrityksen historiaa öisen matkan aikana välillä torkkuen, välillä Armaksen kanssa keskustellen.

Hotakaisen teksti soljuu niin sujuvasti, että ehtii vasta kirjan luettuaan pysähtyä miettimään mitä oikein tulikaan luettua, totesi eräs lukupiirin osallistujista. Jostain syystä itselläni oli ennakkoluuloja Hotakaista kohtaan, ja sainkin yllättyä iloisesti kun teksti vei mukanaan. Pidin erityisesti Hopeaniemen tavasta vastata itse retorisiin kysymyksiinsä:

"Voinko ohittaa pikkupuheet, voin." "Saanko puhua suoraan, saan."

Jokin Hopeaniemen puhetyylissä muistutti samoin ajattelevien kollegoiden puhetta. Ja olihan siellä ihan hyviä huomiota, vaikka johtopäätöksistä olisinkin mahdollisesti eri mieltä:

"Kohta tilanne on sellainen, että kolmasosa kansasta lojuu taajamissa ilman töitä ja ahmii katkeruutta kuin porot jäkälää [...] Montako kertaa, monta, on tehnyt mieli huutaa kesken jonkun ajankohtaisohjelman, ettei kansalaisia rikkaus vituta, vaan se ettei heillä ole mitään tekemistä, työtä."

Oma tulkintani matkasta Suomen halki kohti omaa tuhoaan oli vertauskuva yhden aikakauden lopusta. Siinä missä Ukon maailma oli mennyttä maailmaa, jossa bisnekset hoituivat viinan voimin, on myös Hopeaniemen maailma auton takapenkillä ja muiden yläpuolella mennyttä. Eivät vuorineuvoksen tittelit enää hänen kavereilleen kelvanneet kirjassakaan. Uudet talousidolit ovatkin pelikehittäjiä, start up -yrittäjiä ja muita erinäisen pöhinän tuottajia, eivät niitä vuorineuvoksia. Hopeaniemi ajaa kohti omaa tuhoaan, ja maksaa matkasta kovan hinnan - niin autonkuljettajalle, satunnaiselle liftarille, kuin lopulta yritykselleen.

Lukupiirissä keskustelijoita oli paikalla järjestäjän ja alustajan lisäksi kuusi henkeä, mikä oli oikein sopiva määrä. Keskustelua syntyi ja kaikki pääsivät ääneen. Lopuksi heitin kuitenkin kysymyksen siitä kuka saa puhua taloudesta - kaikki muut osallistujat kun olivat miehiä (järjestävää tahoa lukuunottamatta). Eivätkö naiset uskalla puhua taloudesta, vai eikö aihe vain kiinnosta?

Sitran Uusi juoni -lukupiiri
25.5.2016
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Siltala 2011