Kaupunkikulttuurikoti

Viime sunnuntaina Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä sai ensi-iltansa Himo. Hanna Brotheruksen ohjaaman teoksen työryhmään kuuluu joukko toipuvia addikteja, Teatterikorkeakoulun opiskelijoita sekä näyttelijäntyön että tanssin puolelta, sekä teatterin ammattilaisia. Tällä porukalla on työstetty addiktiota aiheena viime keväästä lähtien. Alkutilanteesta osa jengistä ei tiennyt missä Kansallisteatteri sijaitsee, joten matka teatterin lavalle on ollut pitkä.

Esitys on erittäin fyysinen, hiki lentää ja välillä vaatteetkin. Tavoitteena onkin siirtyä addiktioiden käsittelystä puhumalla niiden kohtaamiseen kehollisesti ja etsiä vastausta kysymykseen: Mikä alkaa addiktion jälkeen? Tanssin ja liikkeen ohessa kuulemme projektissa tuotettuja tekstejä.

"Olemme samaa, addiktiivista ihmisen lihaa ja verta.
Vimmaa liikkeeseen, rahaan, seksiin tai huumeisiin.
Himoa nousta ja himoa pudota."

Kokonaisuus on vaikuttava, eikä katsomosta näe kuka on amatööri, kuka opiskelija ja kuka ammattinäyttelijä. Hieman kyllä pohdin voiko näyttelijäksi opiskelevalla olla noin näkyviä tatuointeja - eikö se rajoita tulevia roolimahdollisuuksia? No, saahan niitä meikattua piiloon. Esityksen jälkeen yleisöstä tulee pyyntö, että esiintyjät esittäytyisivät. Tulee vähän tirkistelevä olo kun toipuvat addiktit "tunnustavat" roolinsa. Hämmentää myös havaita miten näyttelijäopiskelijat ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Onko tähän produktioon tarkoituksella valittu vain pitkiä, hoikkia ja kauniita nuoria naisia? Vai eikö muunlaisiin rooleihin ole tarpeen näyttelijöitä kouluttaa?

Mietin myös miksi esityksiä on vain muutama - Kansallisteatterissa sunnuntaina kaksi, sekä Teatterikorkeakoululla vielä kolme lisää. Epäiltiinkö ettei esitykselle riittäisi katsojia, vai eivätkö amatöörit jaksaisi vetää useampaa esitystä? Teoksen takana on kuitenkin niin huima määrä työtä, että tuntuu tuhlaukselta mikäli esitykset jäävät näihin viiteen. Suosittelen vierailua Teatterikorkeakoululle!

Himo
Ke 30.8. klo 19 ja to 31.8. klo 14 ja 19 Teatterikorkeakoulu, Studio 4

Kuva: Kansallisteatteri/Nico Backström

Kansallisteatterin uusi lastennäytelmä Mauri ja vähä-älypuhelin kertoo 8-vuotiaasta Maurista, joka kaivaa tunnelia Pasilasta Egyptiin päästäkseen parhaan ystävänsä Bashirin luokse. Mauria harmittaa kun äidillä ei ole rahaa lentolippuihin, eikä älypuhelimeen. Unessa Maurin puhelin kuitenkin muuttuu älypuhelimeksi, jonka watsappilla saa yhteyden halihalien heimoon Nakuna Uusi-Beban saarella. Päivisin Maurin kaverina on naapurin Chi, joka ei puhu sanaakaan.

Mauri ja vähä-älypuhelin on Veera Salmen kirjaan pohjautuva teatteriesitys. Musiikkia on paljon ja erityisen riemastuttava on Leila Koivukankaan sanoittama räppi, johon Maurilla (Harri Nousiainen) on hyvä koreografia. Esityksessä on muutama hauska kohta, mutta vilkaistessa muuhun yleisöön näyttää siltä, että huumori kolahtaa lähinnä aikuisiin. Tosin isä, jonka mielestä älypuhelimesta haaveilevan pojan on parempi halia enemmän ja haluta vähemmän saa kyllä koko katsomon nauramaan. Lapsi sen sijaan ymmärsi paremmin Chin ja Maurin maailmaa: kun äiti pohti esityksen jälkeen miksi Chi ei puhu mitään, lapsi totesi itsestäänselvyytenä tämän olevan ulkomaalainen, joka ei vielä osaa suomea niin hyvin, että uskaltaisi puhua. No niinpä tietenkin. Selväähän tämä on jos omassa eskariryhmässä on kaksikin tällaista chitä.

Tämä oli taas äidin ja esikoisen yhteinen teatteri-ilta, koska lippuja ostaessani suositus oli yli 6-vuotiaalle. Pelottavaa Saiturin joulua muistellen en edes kuvitellut ottavani 4-vuotiasta mukaan. Esityksen jälkeen ihmettelin ikäsuositusta ja mietin, ettei tässä nyt mitään ollut mitä 4-vuotias ei kestäisi. Nyt kun katsoin teatterin suositusta, niin yli 4-vuotiaillehan se suositus onkin ja varmaan oikein sopiva niin. Seuralainen ilmeisesti muisteli vielä Saiturin joulun kokemuksia ja laittoi välillä varmuudeksi kädet silmien eteen ja sormet korviin. Jälkeenpäin hän selitti luulleensa sieltä tulevan jotain pelottavaa, muttei sitten ollutkaan yhtään pelottava.

Veera Salmi
Mauri ja vähä-älypuhelin
Kansallisteatteri
Kantaesitys 13.4.2016

Luettuani Anu Silfverbergin loistavan Äitikortin olivat odotukset korkealla tämän esityksen kohdalla. Ohjaaja Olka Horilan dramatisoima näytelmä lunastaa onneksi kaikki odotukset. Kolme eri-ikäistä pariskuntaa käyvät läpi äitiyden teemat: sen kun lasta ei vielä ole, sitten kun sitä yritetään tehdä, raskausajan, synnytyksen ja vauvavaiheen. Välillä lauletaan lastenlauluja ja sitten taas pohditaan mitä kaikkea älytöntä äitiyteen liittyykään. Yleisö ulvoo naurusta ja ainakin itse pyyhin välillä kyyneleitäkin. Vaikka legopalikoiden keskellä äitikortteja heittelevät näyttelijät tuovat esiin teemojen huvittavat piirteet, eivät he jätä niitä kipeimpiäkään käsittelemättä.

Näytelmä toisti kirjan teemat melko tarkalleen, muttei näyttämöllä tietenkään päästä samanlaiseen pohdintaan kuin kirjassa. Jäinkin miettimään, että olisi ehkä sittenkin pitänyt käydä ensin katsomassa näytelmä ja vasta sitten lukea kirja. Niinhän se toki yleensä aina menee, niin elokuvien kuin näytelmienkin kanssa.

Yleisö koostui lähinnä äideistä, Kansallisteatterin mainosta mukaillen: biologisista, adoptio-, sateenkaari-, sympatia- ja wannabe-äideistä. Esitystä voisi kyllä suositella myös isille - vai kiinnostavatko vanhemmuuden teemat vain sitä äitikorttiaan heiluttavaa osapuolta?

Äitikortti
Kansallisteatteri
Esityksiä 2.5.2016 asti.

Kuva: Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Saiturin joulu oli virtuoosimaisen Vesa Vierikon juhlaa. Saituri piti yleisön otteessaan alusta loppuun asti - toimi niin hirviönä kuin parannuksen tehneenäkin. Kurt Nuotion suomentama ja ohjaama Charles Dickensin klassikkoon pohjautuva näytelmä kertoo tutun tarinan saiturista, jonka menneiden, tämän ja tulevien joulujen henget saavat muuttumaan.

Esitykseen kuului sopivassa määrin myös tanssia ja laulua. Elsa Brotherus pienenä Tim-poikana sai syystä aplodit hienon lauluesityksensä jälkeen.

Esitys oli loistelias kaikilta osin. Jo pelkkä Kansallisteatterin suuri näyttämö riittää upeudessaan nostamaan tunnelman ja viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty sali malttoi tuskin odottaa esityksen alkua. Lavastus oli viimeisen päälle, lunta satoi ja kimalletta lensi. Maskeeraus ja puvustus siirsivät meidät illaksi 1800-luvulle. Valitettavasti maskeeraus ja äänet olivat niin onnistuneet, ettei 6,5-vuotias kestänyt yhtiökumppani Jacob Marleyn haamun ilmestymistä kahleitaan kalistelemaan. Osa esityksestä meni äidin sylissä peukalot korvissa ja muut sormet silmillä, varmuuden vuoksi vielä katse poispäin näyttämöltä. Onneksi menneiden joulujen henki oli lempeämpi ja pieni katsojakin rentoutui. Vähän jäi kuitenkin pelottamaan minkälaisia ne tulevat henget ovat. Tulevien joulujen henki olikin taas niin hurja, ettei pelkkä silmien ja korvien peittäminen auttanut, vaan sylistä kuului "mä en kestä tätä, mä en voi katsoa tätä". Erittäin onnistunut maskeeraus siis, mutta ikäraja olisi ehkä voinut olla enemmän kuin kuusi. Jälkeenpäin kuulin, että aiemmasta esityksestä olivat pienimmät katsojat poistuneet kesken esityksen. Harkitsisin ehkä ikäsuosituksen muuttamista muotoon "Saiturin joulu sopii hyvin 8-100 vuotiaille!".

Esityksen ensi-ilta oli 2011 ja se palasi nyt ohjelmistoon. Toivottavasti tämä esitys nähdään ohjelmistossa ensi joulunakin. Jos vaikka sitten ottaisi aikuisen seuralaisen joulun ja teatterin tunnelmasta nauttimaan.

Saiturin joulu
Kansallisteatteri
5.1.2015