Kiasman tarjosi upean taidepläjäyksen kesän kunniaksi: korealaisen Choi Jeong Hwan Happy Together -näyttelyn. Tämä oli pääasiassa sellaista helposti lähestyttävää nykytaidetta: iloista, värikästä, hauskaa, osallistavaa. Choi yhdistelee näyttelyssä uutta ja vanhaa, korealaista ja länsimaista. Siinä missä korealaisen PSYn Gangnam style kritisoi Soulin hienostokaupunginosa Gangnamin elämänmenoa, on Choi lähtenyt kauemmaksi, Gangbukin työläiskaupunginosaan ja sen katumarkkinoiden muoviseen tarjontaan.

Osallistumaan pääsi heti näyttelyn alussa rakentamalla jotain kukanmuotoisista värikkäistä palikoista Open flower -teoksessa. Teos, joka rakentuu kun yleisö sitä rakentaa ja purkaa. Heti alkuun huomasin, että tämä näyttely olisi loistava myös lasten kanssa vierailtavaksi.

Näyttelyn varmasti kuvatuin teos on kokonaisen huoneen täyttävä Happy happy. Katosta roikkuviin naruihin on ripustettu vieriviereen värikkäitä muoviastioita ja yleisö pääsee seikkailemaan niiden keskelle. Nyt tiedän miltä tuntuu eksyä muoviviidakkoon! Suurin osa teoksesta tuli rahtina Aasiasta, mutta osan taiteilija hankki paikan päällä Kallion kirpputoreilta ja Kierrätyskeskuksesta. Oikeaa kierrätystaidetta siis.


Katossa pullisteleva kukkakristallikruunu - Flower chandelier - on ihastuttava ja rauhoittavaa katseltavaa kukkien täyttyessä ja tyhjentyessä oman rytminsä mukaan.


Hurmaava on myös Love me -teoksen pinkki possu, joka levittää siipensä kuin lentoon lähdössä. Sika, joka on vaurauden merkki toisaalla, kielletty ja likainen toisaalla. Ja nyt pinkki ja kiiltävä ja rakastettava.

Samalla kun näyttely on hauska ja muovinen, se on myös kriittinen kulutuskulttuuria ja kaiken sarjatuotantomaista muovisuutta kohtaan. Huomenna vielä ehtii - me taidetaan ottaa uusintakäynti, että lapsetkin pääsevät näkemään tämän!

Choi Jeong Hwa: Happy Together
Kiasma 22.4.-18.9.2016

Ympäri ämpäri on lapsille suunnattua nykysirkusta. Esitys kertoo pienestä sirkusseurueesta ja sen kiertue-elämästä. Esiintyjinä ovat Kalle Lehto ja Susanna Liinamaa, ja musiikista vastaavat Ben Rogers sekä Sami Tammela. Esitykseen mahtuu jongleerausta, tanssia, akrobatiaa ja saippuakuplia. Ja ilmapallonnielijä. Ja apina ja banaani. Tosin yleisön joukosta valistetaan heti esityksen aluksi, ettei se kyllä mikään oikea banaani ole, vaan banaaniksi pukeutunut mies. Koska sen JALAT näkyy!

Apina ja banaani olivat myös meidän pienempien suosikki, vaikka aluksi vähän jännittikin eikö esityksessä ole muuta kuin kitaraa soittava apina. Banaania jahtaava apina sai kuitenkin yleisön vääntelehtimään naurusta ja vielä kotimatkalla mietittiin miten se banaani käänsi sitä silmälasien lippaa siinä lopussa. Ennen esitystä lapset pohtivat, ettei tässä esityksessä varmaan ole eläimiä kun ollaan Suomessa. Niin vaan lavalle ilmestyi apinan lisäksi heppoja, elefantteja ja käärme. Aikuiskatsojaa nauratti poistuessa bongattu keppihevosparkki salin ulkopuolella. Ja aika moni muukin kohta esityksessä! Silloinkin kun ei naurattanut oli hymy huulilla, tämä oli sellainen hyvän mielen esitys: taitavaa, hauskaa, tyylikästä.

Race Horse Company on tuttu Suvilahden White Nights -kabareesta. Siinä missä kabareen kaikkia osia ei missään nimessä voi sanoa lapsille sopiviksi, voi tämän lapsille suunnatun esityksen kaikkia osia kyllä hyvinkin sanoa aikuisille sopiviksi. Itse asiassa yleisössä oli aika monta aikuista, joilla ei edes näön vuoksi ollut lapsia mukana. Tässä esityksessä oli mukana kabareista tutuksi tullut hieman kajahtanut hyvä meininki, hyvällä musiikilla säestettynä. Musiikki on tätä esitystä varten sävelletty.

Race Horse Company: Ympäri ämpäri
Uuden sirkuksen keskus Cirko
15.-18.9.2016
(kuva: RHC)

Kapsäkin lasten ohjelmistosta löytyi Keski-Uudenmaan Teatterin vierailu Viiru, Pesonen ja Kososen kukko. Viiru ja Pesonen lähtevät Lappiin telttavaellukselle, vaikkei retki ihan Lappiin asti taida viedäkään. Kotiin palattuaan heidän luokseen tulee naapurin Kosonen, joka tuo heille kukon. Pesosen kanat ilahtuvat kovasti saadessaan kukon joukkoonsa, mutta Viiru ei kestä kukon jatkuvaa kiekumista. Pesonen koittaa neuvotella sopimusta kukon kanssa, jotta rauha palaisi eläinten keskuuteen.

Lapset ovat täysillä mukana esityksessä, ja mitä enemmän Viiru tuskastuu kukon kiekuessa, sitä kovempaa yleisö kannustaa kukkoa: "Uudestaan!!". Ammuvaa lehmää säikähtävä Viiru räjäyttää yleisön nauruun - niin lapset kuin vanhemmatkin.

Jari Hämäläisen kukko on juuri niin rehvakas kuin pitääkin ja saa lapset innostumaan "se kun se kukko pullisteli niin paljon, se oli hauskaa!". Oma suosikkini oli kuitenkin Seppo Halttunen, joka oli aivan loistava Pesosena jahkaillessaan. Puvustusta myöten loistohahmo! KUT on aallonharjalla sukupuoliroolien sekoittamisessa (vrt. Ryhmäteatterin Kesäyön uni), ja kanana oli Kasper Kaijanen. Lapset väittivät esityksen jälkeen kivenkovaan, että kana oli nainen, joten roolisuoritus lienee onnistunut.

Esitys on nähty alunperin Krapin kesäteatterissa. Mukavaa, että Helsinkiläisillekin tarjoutui mahdollisuus nähdä näytelmä. Matka Keravalle kun olisi vähän turhan haastava!

Keski-Uudenmaan Teatteri: Viisu, Pesonen ja Kososen kukko
Esitykset jatkuvat keväällä 2017
(Kuva: KUT)

Meeri Koutaniemen Maattomat-näyttely kertoo Kolumbian maattomien ihmisten kohtaloista. Näyttely on esillä Kampin kappelin aulatiloissa suurina julisteina. Euroopan pakolaiskriisin keskellä saattaa unohtua, että Kolumbiassa on ollut käynnissä vuosikymmeniä kestänyt konflikti, jonka seurauksena maassa on kuusi miljoonaa pakolaista. Maanviljelijät ovat menettäneet maansa ja kotinsa paetessaan taisteluita ja pahimmassa tapauksessa maat on myyty eteenpäin epäselvissä olosuhteissa. Konfliktin aikana on anastettu kahdeksan miljoonaa hehtaaria maata ja maaomaisuuden epätasainen jakautuminen suurtilallisten ja pienviljelijöiden välillä on yksi konfliktin syistä. Vaikka omistusoikeus maahan olisikin säilynyt, voi palaaminen olla liian vaarallista.

Koutaniemen upeat potretit maattomista näyttävät heidät rohkeina ja eteenpäin katsovina. Lähetysseuran Lea Pakkasen tekstit kertovat koruttomasti tarinat kuvien takana. Näyttely pohjautuu Koutaniemen ja Pakkasen Kolumbiassa tapaamien maattomien tarinoihin. Tämä on koskettava näyttely.

Tila on hieman haasteellinen näyttelylle, koska teokset sijaitsevat kapean aulatilan reunoilla ja kappeliin matkalla olevat ihmiset kulkevat aulan halki. Toki kappeli itsessään on upea rakennus ja hieno paikka näyttelylle. Kesäaikaan sisäänkäynti on jostain syystä eri puolella kappelia kuin talvisin.

Näyttely on osa Suomen Lähetysseuran Tasaus-kampanjaa, ja näyttelytilasta löytyy kampanjaesitteitä lahjoitustietoineen.

Meeri Koutaniemi: Maattomat
Kampin kappeli 5.–11.9.
ma–pe klo 8–20, la–su klo 10–18

Syksyn perinteisistä Korkeasaaren Kissojen öistä ensimmäinen oli perjantaina. Me suuntasimme paikalle pian tapahtuman alettua, tähtäimessä ehtiä amurinleopardien ruokintaan klo 16.30. Melkein siihen ehdimmekin, eikä haitannut olla vähän myöhässä: leopardit eivät juuri olleet herkkuihin koskeneet. Eivätkä kyllä vaikuttaneet olevan niistä kovin kiinnostuneita sinä aikanakaan mitä vietimme Kissalaaksossa.


Kun Kissalaakson meininki vaikutti hiljaiselta, päätimme suunnata Amur-teltalle hakemaan kasvomaalaukset. Teltalla ei ollut jonoa, joten tämä ohjelmanumero sujui varsin jouhevasti ja hurjien kissapetojen kanssa jatkoimme ravintola Pukin grilliteltalle. Telttaa vasta viriteltiin, mutta ruokaa sai ja taskuleipien kanssa sai istua Pukin terassille. Miehet bondasivat siinä myyntitilanteessa niin, että lihaa tuli "kunnolla" ja yllättäen vannoutuneelta nuorelta lihansyöjältä jäi osa syömättä kun annos oli niin iso. Kiitokset myös korttimaksumahdollisuudesta teltalla (hätävaraksi lapsen säästöpossusta ryöstetty käteinen pääsi siis retken jälkeen takaisin säästöpossuun).

Korkeasaaren vuosikorttien paras puoli on niiden suoma vapaus: kun sinne voi mennä koska tahansa, ei koskaan ole tuskaa nähdä kaikkea kerralla. Niinpä vietimme taas pitkän tovin leikkipaikalla. Hymyilimme vain myötätuntoisesti lapsille, joiden vanhemmat kiirehtivät lapsia jatkamaan matkaa ehtiäkseen nähdä niitä eläimiä.

Kyllä mekin vielä palasimme Kissalaaksoon - tosin lähinnä äidin navigointivirheen takia - ja ehdimme nähdä juuri ruokitut pikkupandat ja manulit. Ilvekset olisivat olleet ruokintavuorossa, mutta tungos oli sellainen, ettei mitään olisi nähnyt, vaikka olisi paikalle jäänyt. Jatkoimme siis matkaa saaren toiselle puolelle Karhulinnaan, jossa pieni villipeto pääsi askartelemaan vielä kasvomaaliin sopivat korvat. Tassupaja, jossa korvat askarreltiin, oli erittäin hyvin toteutettu. Korvat olivat valmis konsepti: ovella materiaalit käteen ja pöydässä ohjeet toteutukseen. Lisäksi vielä avustajia kiertelemässä jakamassa vinkkejä. Tämä askartelu ei ollut kiinni äidin kekseliäisyydestä.

Puoli kahdeksan aikaan suuntasimme kotia kohti ja kauhistelimme jonoja portilla - näytti olevan yhtä pitkä jono ennakkolipuilla tuleville kuin kassallekin. Oli siis oikea valinta tulla heti tapahtuman alettua! Toisaalta tämä tarkoitti sitä, että bändit jäivät näkemättä, eikä hiekkadiskoonkaan ehditty. Ohjelmaa olisi siis riittänyt isommillekin vierailijoille. Toisen seuralaisen mielestä parasta illassa olivat värikkäät lyhdyt ja ulkotulet, vaikkemme jääneet hämäräntuloon asti niitä ihailemaan. Meidän iskujoukkomme poistui kuitenkin tyytyväisenä kivaan iltaan (ja ajoissa nukkumaan pääsyyn!).

Kiitokset tapahtumasta, joka toimi ja jossa pienet osallistujat oli otettu monin tavoin huomioon! Alkaen Korkeasaareen saapumisesta, missä heti portin jälkeen meidät huhuiltiin hakemaan lapsille rannekkeet, joihin kirjoitettiin äidin puhelinnumero. Loistavaa! Onneksi ei (tällä kertaa) tullut hukattua lapsia ja rannekkeet olivat vain kiva muisto illasta. Isompikin sankari totesi, ettei oikeastaan tarvitse sellaista kun voi soittaa omasta puhelimesta jos eksyy, muttei vastustellut rannekkeen laittamistakaan. Kotona ei olisi saanut pestä kasvoja, ja korvat olivat käytössä vielä seuraavana päivänä.

Korkeasaaren kissojen yö
2.9. & 9.9.2016 klo 16-24
(Sivun yläreunan tapahtumalogo Korkeasaaren)

Kudottujen kujien kaupunki kertoo Elianan ja Valeria tarinan Seittien talosta. Talo sijaitsee saarella, jota johtaa Neuvosto ja jolla noudatetaan Neuvoston sääntöjä. Neuvosto suojelee kansalaisia unennäöltä ja lukitsee Unennäkijät Tahrattujen taloon. Eliana ja Valeria kohtaavat kun Seittien talon edestä löytyy nainen, jonka kimppuun on hyökätty. Nainen on Valeria ja häneltä on leikattu kieli, joten hän ei pysty kertomaan mitä on tapahtunut. Hänen kädestään löytyy kuitenkin tatuoituna Elianan nimi, joten tämä pyydetään paikalle. Vähitellen Eliana ja Valeria ystävystyvät ja alkavat selvittää Valerian vanhempien kuolemaa ja saaren outoja tapahtumia.

Kirjan maailma saa lukijan tuntemaan itsensä Unennäkijäksi. Vähän kerrallaan selviää lisää saaren todellisuudesta Kutojaneitsyen silmien alla, mutta kaikki on kudottujen seittien takana piilossa ja näkyy sieltä välähdyksinä kuin seittien läpi heijastuen. Tarina on kaunis ja yllättävän koukuttava myös tällaiselle fantasiakirjallisuutta välttelevälle lukijalle. Mitä kaiken takana on? Onko unirutto totta vai onko kyse jostain muusta? Ja lopulta lukija ei enää tiedä tapahtuvatko asiat saaren todellisuudessa vai Elianan mielessä - ja onko näillä eroa.

"Kasvoissaan merkkejä kantavat ja seinien sisälle teljetyt raapivat ovia kunnes heidän kyntensä katkeavat, ja heidän untensa painon alla kaupunki vajoaa ja rakoilee, paalut ja peruskivet talojen alla siirtyvät sijoiltaan ja murenevat, rantojen ja kanaalien reunaviivat syöpyvät mereen."

Kirjan kansilieve kertoo Itärannan kirjoittaneen kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Jään miettimään minkälaisia termejä hän on käyttänyt englanniksi. Saaren elämästä kertovat sanat ovat kauniita ja kuvaavia: Unennäkijät, Sanantuhkaus, Musteellamerkintä. Voiko tällaisia sanoja olla englannin kielellä?

Hesari listasi kesällä 21 suomalaista sateenkaariromaania. Emmi Itärannan lisäksi listalta löytyi myös Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjan sankari, valokuvaaja Mikael pelastaa metsänpeikon kiusaajien kynsistä ja vie kotiinsa tervehtymään. Hän kiintyy peikkoon ja on valmis ottamaan melkoisia riskejä suojattinsa puolesta. Siinä ohessa luemme enkelinkiharaisen sankarin miesseikkailuista ja nämä todellisuuden palaset ovatkin se kiinnostava osa kirjassa, kaikessa tavanomaisuudessaan. Yhtä ei voi saada, ja niitä, jotka saisi ei halua. Ihmis-eläinsuhteen kuvauksesta jää sen sijaan vähän huono maku suuhun: ovatko homot vähän sellaisia eläimiinsekaantujia? Vai tekeekö Sinisalo tässä pilaa näistä ajatuksista? Toisaalta juuri villipedon tuominen urbaaniin kerrostaloasuntoon tuo kontrastia. Loppuratkaisu on sadunomaisuudessaan herttainen.

Sinisalon teoksessa vuorottelevat eri kertojat sekä "faktat": peikoista kertovat lehtiartikkelit ja kirjallisuuskatkelmat. Tämä ratkaisu tuo lukukokemukseen toden tuntua, ikäänkuin meiltä olisi vain jäänyt jotain huomaamatta ja todellisuudessa metsissämme asuisikin peikkoja. Tämä kerronta tekee kuitenkin lukukokemuksesta pätkittäisen, eikä pitkiä tietokirjakatkelmia jaksaisi lukea. Kirja sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000 ja hetken mietin miten olen onnistunut välttämään minkään tiedon kirjan sisällöstä tai muodosta. Asuin kuitenkin silloin ulkomailla, joten ilmeisesti on jäänyt suomalaisen kirjallisuuskeskustelun seuraaminen silloin väliin.

Kirjassa on kohta, jossa Enkelin exä kritisoi homobaarissa istuvaa heteronaista baarinvalinnasta imagonsa kohentamiseksi. Muistan, miten juuri 2000-luvun alkupuolella oli muotia käydä homobaareissa ja osoittaa näin avomielisyyttään ja ehkä sitä "rankkuuttaan". Nyt jäin miettimään onko tämä mennyt pois muodista, vai olenko muuten itse niin pihalla baariskenestä, etten vain tiedä missä baareissa "rankat" tyypit nykyään käyvät.

Molemmat teokset olivat omalla tavallaan kiinnostavia lukukokemuksia. Joskus on hyvä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja lukea ihan jotain muuta, mutta kyllä nyt saa taas tovi vierähtää ennen seuraavaa spekulatiivisen fiktion annosta.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000