Kaupunkikulttuurikoti

Suffragette -elokuva kertoo brittinaisten taistelusta äänioikeutensa puolesta. Elokuvan päähenkilö Maud (Carey Mulligan) on töissä pesulassa, paikassa, jossa hän on syntynyt ja jossa jo hänen äitinsä on ollut töissä. Työt hän on aloittanut 7-vuotiaana osa-aikaisena, 12-vuotiaasta täyttä päivää tehden. Palkkaa pesulan naisille maksetaan vähemmän kuin miehille, vaikka miehet saavat tehdä töitä raittiissa ulkoilmassa naisten sairastuessa pesulan myrkyistä. Maud päätyy sattumalta kertomaan tarinansa ylähuoneen päättäjille naisten äänioikeusasian yhteydessä ja näkee pilkahduksen toivoa paremmasta. Vaan miehet päättävät toisin: äänioikeutta ei naisille anneta. Maud lähtee mukaan naisten taisteluun kohtalokkain seurauksin. Elokuva kertoo minkälaisia uhrauksia nämä esiäitimme joutuivat taistelussaan tekemään. Maud jatkaa sisukkaasti taistelua, vaikka kouluttamatonta naista uhkaillaan eri puolilta. Ahdistavaa ja surullista, mutta samalla niin voimaannuttavaa.

Nämä naiset ovat nähneet, ettei 50 vuoden rauhallinen protestointi ole johtanut mihinkään. Niinpä he ryhtyvät taistoon. Näiden varhaisten anarkistien ja terroristien johdosta minäkin voin tänään pitää tätä blogia. Kuten elokuvan sankari, Mrs. Pankhurst (Meryl Streep) puheessaan toteaa: "We do not want to be law breakers, we want to be law makers!" Mainitsemisen arvoinen on myös Edith Ellyn (Helena Bonham Carter) mies, joka tukee vaimoaan taistelussa ja on kuskina terroristeille.

Sarah Gavronin ohjaama teos on hieno myös elokuvana, ei vain aiheensa takia. Jännitys pysyy yllä, puvustus on loistava ja näyttelijät tekevät upeaa työtä. Siinä missä kyynel vierähtää poskelle kun elokuvan äidillä ei ole oikeuksia omaan lapseensa joutuu muistamaan, ettei niitä oikeuksia vieläkään ole kaikilla naisilla. Naisten taistelua ei ole voitettu Briteissä tai Suomessakaan (esim. naisiin kohdistuva väkivalta), muttei varsinkaan maailmanlaajuisesti.

Tämä elokuva kuuluu niihin, jotka jokaisen "en ole mikään feministi, mutta..." -lausuntoja antavan henkilön tulisi nähdä. Vaan eipä taida kuulua heitä kiinnostavien elokuvien listalle. Aihehan on mitä ajankohtaisin, kun vasta hiljattain Hesarin mielipidepalstalla käytiin keskustelua siitä onko "tasa-arvo mennyt liian pitkälle". Kunpa nämä perinteisiin naisen rooleihin mieltyneet naiset ymmärtäisivät, ettei aina ole ollut itsestäänselvää, että naisen kirjoittamaa mielipidekirjoitusta edes julkaistaisiin maan ykköslehdessä! Puhumattakaan siitä mikä ero on saada valita perinteinen naisen rooli tai olla pakotettu siihen.

Suomalaiselle katsojalle pieni pettymys tulee elokuvan lopputeksteissä, jossa listataan maita ja vuosilukuja koska naiset ovat saaneet äänioikeuden. Listalla ei tietenkään ole kaikkia maailman maita, mutta olisihan se ollut hienoa jos kolmantena maailmassa naisille äänioikeuden antanut Suomi olisi mainittu listalla.

Pääsin katsomaan elokuvan ennakkonäytöstä Naisasialiitto Unionin kutsumana. Näytöksen aluksi unionin Niina Järviö totesi tervetuliaissanoissaan, että "äänioikeus otettiin, harvoin sitä annettiin". Elokuvan nähtyään ymmärsi kuinka totta tämä lause on. Kiitokset hienosta tilaisuudesta!

Suffragette
Ohjaus: Sarah Gavron
Iso-Britannia 2015
Suomen ensi-ilta 8.4.2016

Kulutuskriittinen sirkusta, tanssia ja teatteria yhdistelevä Tomusta -näytös ilahduttaa pääsiäistä kaupungissa viettäviä Suvilahdessa. Esityksen hieno lavastus koostuu roskasta (osin tosin taisi olla myös sirkuskoulun löytötavaralaatikosta!) ja erityisen hyvin on onnistuttu puvustuksessa ja maskeerauksessa. 


Esitys alkaa kahviosta, jossa kuulemme taustatarinan esiintyjien istuessa häkissä. Siitä siirrytään katsomoon. Lavalla tapahtuu paljon: tanssia, akrobatiaa, jongleerausta ja nuorallakävelyä. Esiintyjiä on paljon ja osa tarttuu välillä soittimiinkin. Kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin hanskassa ja näyttää hallitulta. Ainoa kysymys herää esiintyjien sukupuolijakaumasta: parinkymmenen hengen porukassa on mukana kaksi (2) miestä. Samaa ihmettelimme viime kevään sirkuskoulunäytöksissä: mitä vanhemmista lapsista on kyse, sitä vähemmän joukossa on poikia. Miksi sirkus on "tyttöjen laji"? Eräs tuttu jopa totesi, että heillä molemmat lapset ovat vielä sirkuskoulussa, mutta pian he ottavat pojan sieltä pois ja laittavat jalkapallotreeneihin. Että miksiköhän häh ja mitä en nyt ole ymmärtänyt?


Toisen näytöksen loppupuolella kaivetaan esiin hyppynarut ja hetkeksi aikaa iskee vaivaantuneisuus. Viime kevään oppilasnäytösten yllätys tuli nimittäin juuri hyppynaruosioista: sirkuskoululaiset esittivät lavalla perushyppynaruhyppyjä ja tällaiselle vanhemman polven edustajalle heräsi vain kysymys eivätkö nykylapset enää hyppää välitunneilla narua? Meidän lapsuudessamme koulun pihalla hypättiin narua monella narulla ja tehtiin vaikka mitä temppuja - tarvitaanko nykyään sirkuskoulua hyppynarun hyppäämiseen? Vaan nyt oli vuorossa naruhyppelyn edistyneempi osio ja samalla selvisi, että perushypytkin ovat vain välietappi ennen voltteja hyppynarun kanssa. Ja mitä kaikkea muuta siellä lavalla tapahtuikaan!


Pienille seuralaisille parasta oli ensimmäisen näytöksen aikana tehty havainto: esiintyjien joukossa on kaksi sirkuskoulun opea! Tai ehkä opeja on enemmänkin, mutta erityisesti kaksi ja näytöksen jälkeen kotiin kävellessämme ensimmäinen kommentti olikin: "Täytyy muistuttaa Karkkia ja Fannia, et oli tosi hieno esitys!" Muuten lapsille mieleenpainuvinta oli "se kun tuli se punainen valojuttu, missä se tyttö kiipeili siinä tangossa". Myös hyppynaruesitys sai kiitosta. Pienin katsojista muisti erityisesti "sen nuorallakävelyjutun, missä oli hyvä musiikki ja sit ne kauniisti käveli siinä".

Esitys sopiikin koko perheelle ja 4- ja 6-vuotiaat katsojat jaksoivat innostuneena koko esityksen. Katsomo sen sijaan ei sovi koko perheelle. Taaemmilla riveillä joka toinen rivi on samassa tasossa edeltävän kanssa, eikä niiltä näe aikuinenkaan, mutta edes tasoerolla varustetuilta istuimilta pienemmät eivät näe lavan tapahtumia. Lapset seisoivatkin ensimmäisen näytöksen ajan penkkirivien vieressä. Toisen näytöksen ajaksi lapset saivat luvan mennä istumaan ensimmäisen penkkirivin eteen, joten ehkä seuraaviin näytöksiin voisi varata pienimmille istuintyynyjä lattialle?

Erityiset kiitokset kahvilan varustamisesta näytöksen teeman mukaisesti: popcornit tarjoiltiin kangaspusseista ja mehu laseista. Toivottavasti tämä käytäntö jatkuu muissakin näytöksissä! Eikä haittaa vaikka tällainen käytäntö leviäisi laajemmallekin.

Tomusta
Circus Helsinki
25.3.2016 klo 18.00 LOPPUUNMYYTY
26.3.2016 klo 18.00
27.3.2016 klo 18.00

Kymmenen vuotta Tallinnan Kadriorgin puistossa sijainnut Viron taidemuseon päärakennus on hieno vierailukohde Tallinnan retkellä. Itse museo on hieno Pekka Vapaavuoren suunnittelema rakennus. Kivassa kahvilassa voi hengähtää näyttelyiden välillä - täällä saa pitempäänkin aikaa kulumaan. Me jaksoimme osan näyttelyistä: uuden pysyvän näyttelyn neuvostoajan virolaisesta taiteesta, varhaisen virolaisen tietokonetaiteen ja fotorealismin. Tähänkin settiin taisi pari tuntia vierähtää!




Neuvostoaikaisen taiteen jatkoksi on projektihuoneessa Viron varhaisen tietokonetaiteen katsaus. Teokset ovat hauskasti esillä aikakauden koneilla, joten samassa yhteydessä on tarjolla pieni tietokonemuseo. RAM -näyttelyn nimessä kuvaa näyttelyä eräänlaisena keskusmuistina, josta yleisö saa käydä hakemassa tietoa. Kyseessä on kuitenkin vain yksi pieni huone, joten pelkästään tämän näyttelyn takia ei ehkä kannata Kumuun lähteä.




Fotorealisminäyttely oli näistä ainoa, joka ei käsitellyt Viron taidetta. Pohjakerroksen isossa salissa esillä oleva näyttely esittelee useiden taiteilijoiden töiden avulla fotorealismin kolme sukupolvea 60-luvulta tähän päivään. Tämä näyttely oli sitä perinteisempää fotorealismia: autoja, moottoripyöriä, kaupunkinäkymiä ja urbaania elämää. Siis täysin päinvastaista kuin Karin Broosin työt. On ehkä aiemminkin käynyt ilmi, että kyseinen tyyli puhuttelee, joten tämä oli hieno lisä museokokemukseen. Toukokuussa olisi sitten luvassa oheisnäyttely fotorealismista virolaisessa taiteessa. Pitänee panna muistiin, jos tulee asiaa Tallinnaan.


Eesti Kunstimuuseum KUMU

Konflikteja ja mukautumista. Neuvostoajan virolainen taide (1940–1991)
Virolainen taide toisesta maailmansodasta uudelleen itsenäistymiseen
Pysyvä näyttely

RAM. Viron varhainen tietokonetaide
17.2.–4.9.2016

Fotorealismi. 50 vuotta hyperrealistista maalausta
18.3.–12.6.2016

Zemfira, tuo venäjänkielisen maailman supertähti. Kiertueellaan taas niin lähellä Helsinkiä, että pakkohan sitä oli lähteä. Lauantai-iltana suuntasimme siis Lasnamäkeen Tondiraban jäähalliin. Hienoista epätietoisuutta keikan alkamisajasta: Venäjällä keikat alkavat tasan sillä kellonlyömällä mitä lipussa lukee, ei esim. suomalaiseen tyyliin tunti tai pari sen jälkeen. Miten siis venäläinen artisti ulkomailla? Päättelimme, että parasta olla viimeistään klo 20 paikalla, mutta unohdimme, että tällä kertaa keikan aloittaisi lämppäri. Pääsimme siis kuuntelemaan DJ Taskerin melko monotonista jumppaa erikoisen lämppärivalinnan seurauksena. Vaan olipa sitten hyvät paikat lähellä lavaa.


Keikan aloitti poissaolevan ja ahdistuneen oloinen artisti, joka muisti edellisenä päivänä tippuneen venäläisiä turisteja kuljettaneen Air Dubain uhreja. Ahdistavaa tunnelmaa lisäsi myöhemmän Zhit v tvoe golove -biisin taustalla näytetty video puolisosta, jonka pää lopuksi räjähtää screenille. Vähitellen artisti alkoi kuitenkin lämmetä keikalle ja muutama hymykin saatiin. Bluesin aikana screenillä näkyi video nuoresta Zemfirasta skootteriajelulla. Lopulta nähtiin jopa stage diving!

Tällä kiertueella mukana oli uusi bändi. Brittisoittajien isä oli mukana yleisössä ja Zemfira koitti puhua vähän englantia, mutta meni sekaisin sanoissaan. Kuten aiemmillakin kiertueilla, tutut kappaleet olivat saaneet uudet sovitukset. Laulaja videoi myös yleisöä iPadillaan - ja latasi tuloksen You Tubeen.

Yleisö eli täysillä mukana: Zemfiran käskiessä koko lavan edusta kyykkäsi Dengi -biisissä, tietyn biisin kohdalla löytyivät pahvisydämet sykkimään käsiin ja lopulta koko katsomo huojui kännyköiden fikkarit kädessä kun Zemfira lauloi Malenkij chelovekissa näkevänsä tuhansia valoja. Progulkaa lauloivat kaikki kuorossa alusta loppuun.

Mahtava tunnelma, ihana artisti, upea musiikki. Kannatti tulla. Taas. Ihanin Zemfira.

Земфира: Маленький человек
Tondiraba Jäähall 19.3.2016

Maailman paras koodisatukirja on mitä oivallisinta luettavaa ainakin koodauksen parissa aikaansa viettäneelle äidille. Miten ihanasti Ruby toimiikaan kuin tietokone: isän käskiessä pukemaan hän pukee kyllä kouluvaatteet päälle - mutta jättää pyjamanhousut jalkaan, niitähän isä ei käskenyt riisumaan. Ja miten ne hahmot sattuivatkin olemaan juuri pingviinejä, kettuja, lumileopardeja ja robotteja!

Erityinen kiitos siitä, että tarinan sankari on tyttö. Vaikkei se niin kovin poikkeuksellista olekaan enää, niin ei näitä tyttöjen sankaritarinoita liikaa ole. Eikä tuntunut miespuolista kuulijaa haittaavan sankarin sukupuoli, ainakaan kirjaa ei kategorisoitu tyttöjen kirjaksi. Tarina tuntuikin kiinnostavan äidin lisäksi myös pienempiä satuhetkeen osallistujia. Takakannen suositus sanoo yli 5-vuotiaille, mutta hyvin meni pienemmällekin. Ikäsuositus tosin koski ehkä etupäässä kirjan lopussa olleita tehtäviä, mutta ne jäivät meiltä iltasatuhetken päätteeksi tekemättä. Palaamme siis kirjaan vielä päivänvalossa. Lisää harjoituksia olisi tarjolla kirjan verkkosivuilla.

Kirjan kuvitus on kiva: värikäs ja mielenkiintoinen, kauniskin. Erityisen kiinnostava on kirjan tausta: Liukas hankki rahoituksen kirjaprojektille Kickstarter-palvelun kautta. Voisiko joukkorahoitus olla kirjailija-apurahojen tulevaisuuden korvike? Jos kirjailijan pitäisikin apurahalautakunnan sijaan vakuuttaa tulevat lukijansa ostamaan kirja jo etukäteen?

Linda Liukas: Hello Ruby
Otava 2015

Savoy-teatterissa oli lauantaina tarjolla lapsille niin musiikkia kuin kirjallisuuttakin. Lasten kirjalauantai-tapahtuma kesti koko päivän, ja siinä välissä iltapäivällä oli myös Muumiperheen lauluretki -konsertti.


Muumiperheen lauluretki -konsertissa Eija Ahvo ja Markus Bäckman esiintyivät seitsenhenkisen orkesterin kanssa. Lavan taustalle heijastettiin animoituja kuvia muumikirjoista. Solistit olivat pukeutuneet värikkäästi ja juttelivat yleisön iän huomioiden. Soittimia esiteltiin, vaikkei ihan kaikkia - joitain oudoimpia en itsekään tunnistanut. Tällaisia lastenkonserttien pitäisi olla: oikeita soittajia, huolellinen lavastus, mietityt asut. Ja se musiikki: tätä levyä on meillä kuunneltu kotonakin, mutta kyllästymisen sijaan aikuinenkin nautti kivasta musiikista. Soili Perkiön sävellykset ja Hannele Huovin sanoitukset toimivat ja solistit ottivat yleisönsä. Tämä levy ansaitsi viime vuonna saamansa lastenlevyn Emman! Aluksi vähän hirvitti nelihenkisen perheen konserttiretkeen uppoava rahasumma (liput 26 e/kpl, ei lasten- tai perhelippuja), mutta kyllä täällä sai rahoille vastinetta.

Konsertin kesto, vajaa tunti, tuntui juuri sopivalta tälle yleisölle. Muutama ehti poistua kesken konsertin, mutta muuten pienetkin kuulijat jaksoivat konsertin loppuun. Meidän 4- ja 6-vuotiaat olivat yllättäen vanhimmasta päästä yleisöä, jos ei aikuiskuulijoita lasketa. Kyllähän tämä konsertti olisi vanhemmillekin sopinut!

4-vuotias halusi vielä konsertin jälkeen käydä "kertomassa tolle tädille et se lauloi hyvin" ja täti jaksoi istahtaa lavan reunalle juttelemaan ja esitellä pienelle fanilleen konsertissa käyttämäänsä silkkinauhaa.


Kadulla vastassa olleet muumit eivät esiintyneet itse konsertissa, mutta ennen konserttia pääsi tervehtimään Muumipeikkoa ja Niiskuneitiä.


Lasten kirjalauantai -tapahtuman piti kestää koko päivä, klo 10-17. Iltapäivällä jäljellä oli kuitenkin enää pari myyntipöytää: lastenkirjoja ja muumipaitoja. Aiemmin olisi ollut ohjelmaakin ja olihan konsertin jälkeenkin kiva katsoa lastenkirjatarjonta, mutta jos pelkän kirjalauantain takia olisi iltapäivällä tullut paikalle olisi kyllä saanut vähän pettyä.

Kaisa Rautaheimo: Karjaan keskusta, lauantaiaamuyö, joulukuu 2014.

"Olis kiva herätä aamulla niin, että tietäisi mitä tekisi ja olis innostunut siitä. Haluisin että asiat muuttuis, mutten osaa tehdä mitään sen eteen, kun en oo varma mistään. On mulla visioita, mutta tuntuu, että ne pysyy pään sisällä. Sitä on vaan niin vitun aikaansaamaton. Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua, niin kuin muutkin ihmiset. Sitä kävis baarissa. Harrastais, nauttis perusasioista, ei tekis pienistä asioista isoja. Olis silleen rento, eikä ahdistunut ja masentunut. Tajuun että oon risteyksessä. Tajuun että oon jo tän ikäinen. Mut mulla ei oo mitään, ei koulutusta, ei töitä – pitäis päättää mihin suuntaan lähteä. Sitä ihmettelee, miks muille kaikki on ollut aina jotenkin yksinkertaisempaa. Kyl mä kuitenkin luotan siihen, että kaikki järjestyy, että kaikki menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa."

Tässä on valokuvanäyttely, jonka sisältö on yhtä lailla teksteissä kuin itse valokuvissa. Kaisa Rautaheimon hieno projekti kertoo nuorista miehistä - tai pojista - jotka ovat vähän hukassa. Syrjäytymisestä lukee yleensä lehdistä ilmiönä, jolle pitäisi tehdä jotain. Usein vain mainintana sivulauseessa. Tämä näyttely tarjoaa mahdollisuuden päästä vähän syvemmälle syrjäytyneiden maailmaan. Rautaheimo on viettänyt tuntikausia näiden nuorten sohvalla istuen heidän luottamuksensa voittaakseen. Tekstejä lukiessa huomaa, että luottamus tosiaan on voitettu, niin avoimia kirjoitukset ovat. Ja sitten sitä ihmettelee, miten pieneen näyttelytilaan mahtuu näin valtavan taustatyön vaatinut projekti!

Jäin pitkäksi aikaa pohtimaan avaustekstiä. Miten vaikea on asettua tällaisen ihmisen asemaan. Miten he nyt eivät saa tehtyä mitään?  Ryhdistäytyisivät! Tarttuisivat johonkin ja toimisivat! Vaan ei kaikista ole siihen. Kaikki eivät tule lähtökohdista, joista valitaan oman elämänsä polku ja edetään sitä määrätietoisesti. Joillakin on jo lähtökohdat pielessä, toisilla pielessä on jotain muuta. Tuskin kukaan kuitenkaan valitsee ajelehtimista ja näköalattomuutta, vähitellen syrjäytymistä. Johdantoteksti kertoo sen niin hienosti: vaikka haluaisi haluta, ei se välttämättä aina onnistu. Näille pojille toivoisi kaiken sen tuen mitä he tarvitsisivat saadakseen elämänsyrjästä kiinni. Valitettavasti taitaa vain olla niin, että kolmen S:n kopla tarjoaa heille leikkauksia ja keppiä.

Kaisa Rautaheimo
Pojat
Suomen valokuvataiteen museo
15.1. - 27.3.2016