Kaupunkikulttuurikoti

Ellen Thesleff on palannut parrasvaloihin kahden viime vuonna ilmestyneen teoksen myötä. Hanna-Reetta Schrekin elämäkerta käy läpi taiteilijan koko elämän, Kati Tervon romaani Iltalaulaja sen sijaan keskittyy yhden kesän tunnelmiin. Kirjallisten nautintojen tueksi sopii Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttely.

Olisin saattanut ohittaa Ellen Thesleffin elämäkerran samoin kuin monet muut vastaavat teokset: ehkä ihan kiinnostavaa, mutta luen kuitenkin mieluummin romaaneja. Onneksi teos sattui lukupiirin lukulistalle, ja kun Thesleff on taiteilijanakin jäänyt vähän vieraaksi päätin lukea kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi. Onneksi päätin, sillä teos vei mukanaan alusta lähtien! On huikeaa lukea viime vuosisadan vaihteessa eläneestä taiteilijasta, joka sukupuolestaan huolimatta onnistui omistautumaan taiteelle. Toki tämän mahdollisti lähtökohta, jossa oli varaa matkustella ja viettää pitempiä aikoja Euroopassa. Kiittäminen on kuitenkin myös avarakatseista isää, joka ei syrjinyt poikatukan leikannutta tytärtään, vaan lähti tämän kanssa kiertämään Eurooppaa - matkalle, joka yleensä oli tapana tehdä aikuistuvien poikien kanssa. Toisaalta Thesleff myös valitsi köyhyyden jättämällä tilaustyönä tehtävät muotokuvat ja opetustehtävät muille ja keskittymällä vain taiteeseensa. Perheen tuki oli hänelle tärkeä ja hän asuikin sisarensa Gerdan kanssa aina tämän kuolemaan asti.

Hanna-Reetta Schreck kuvaa Ellenin elämää kiinnostavasti lainaten Ellenin kirjeenvaihtoa ja kertoen teoksista. Elämäkerta ei ole vain kuivaa taidehistoriaa, vaan mukana on rakkaustarina, perheenjäsenten elämät ja maailmanhistorian tapahtumat. Tämä teos toi yleissivistykseen paljon enemmän kuin vain Thesleffin osuuden Suomen taiteen historiassa. Kuitenkin yleisen kiinnostavuuden ohella myös tarkemmat teosesittelyt kunkin luvun alussa sopivat elämäkertaan ja tuovat lisätietoa. Niitä olisi suonut kirjaan enemmänkin.

Elämäkerran luettua olikin kiinnostavaa käydä tutustumassa Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelyyn. Monet nimistä olivat tuttuja kirjan sivuilta, alkaen Ellenin nuoruuden ystävistä ja Ateneumin opiskelukavereista Magnus Enckellistä ja Beda Stjernschantzista. Pettymyksekseni Thesleffin teoksia ei näyttelyyn ollut mahtunut kuin kaksi: Viulunsoittajatar vuodelta 1896 ja pikkusisko Thyra Thesleffin muotokuva vuodelta 1900. Tämä herättikin kysymyksen oliko Thesleffin myöhempi ura vähäpätöinen Suomen taiteen historiassa?

Näiden yleissivistävämpien kulttuuripläjäysten jälkeen oli ihana vetäytyä vielä hetkeksi tunnelmoimaan Kati Tervon Iltalaulaja -teoksen parissa. Tämä romaani kertoo yhdestä kesästä Thesleffien Casa Bianca-kesähuvilalla. Jo ikääntynyt Ellen saapuu viettämään viimeisen kesän rakastamallaan huvilalla, ja palkkaa avukseen nuoren Taimin. Taimi ihailee taiteilijaa ja haaveilee itsekin taiteilijan urasta, mutta erilaisista lähtökohdista tulevalla maalaistytöllä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia haaveidensa toteuttamiseen. Taimin isä on sodan vaurioittama juoppo, eikä äiti tue tyttärensä taiteilijahaaveita - päinvastoin. Kirja koostuu lyhyistä tunnelmapaloista ja toimii jäähyväisinä Ellenille, joka puolestaan jättää jäähyväisiä rapistumaan päässeelle rakkaalle huvilalleen. Schreckin elämäkerran jälkeen hämmentää hieman Tervon valinta muuttaa Ellenin sukulaisten nimet ja menee hetki hahmottaa Gerdan ja Thyran yhteys Sofiaan ja Annaan. Samoin Henry kuulostaa aluksi vieraalta, ennen kuin ymmärtää kenestä onkaan kysymys. Ehkä tämä valinta on tarkoitettu korostamaan romaanin fiktioluonnetta.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos, 2017.
Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava, 2017.
Suomen taiteen tarina. Ateneum 18.3.2016-31.12. 2020

Viime sunnuntaina Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä sai ensi-iltansa Himo. Hanna Brotheruksen ohjaaman teoksen työryhmään kuuluu joukko toipuvia addikteja, Teatterikorkeakoulun opiskelijoita sekä näyttelijäntyön että tanssin puolelta, sekä teatterin ammattilaisia. Tällä porukalla on työstetty addiktiota aiheena viime keväästä lähtien. Alkutilanteesta osa jengistä ei tiennyt missä Kansallisteatteri sijaitsee, joten matka teatterin lavalle on ollut pitkä.

Esitys on erittäin fyysinen, hiki lentää ja välillä vaatteetkin. Tavoitteena onkin siirtyä addiktioiden käsittelystä puhumalla niiden kohtaamiseen kehollisesti ja etsiä vastausta kysymykseen: Mikä alkaa addiktion jälkeen? Tanssin ja liikkeen ohessa kuulemme projektissa tuotettuja tekstejä.

"Olemme samaa, addiktiivista ihmisen lihaa ja verta.
Vimmaa liikkeeseen, rahaan, seksiin tai huumeisiin.
Himoa nousta ja himoa pudota."

Kokonaisuus on vaikuttava, eikä katsomosta näe kuka on amatööri, kuka opiskelija ja kuka ammattinäyttelijä. Hieman kyllä pohdin voiko näyttelijäksi opiskelevalla olla noin näkyviä tatuointeja - eikö se rajoita tulevia roolimahdollisuuksia? No, saahan niitä meikattua piiloon. Esityksen jälkeen yleisöstä tulee pyyntö, että esiintyjät esittäytyisivät. Tulee vähän tirkistelevä olo kun toipuvat addiktit "tunnustavat" roolinsa. Hämmentää myös havaita miten näyttelijäopiskelijat ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Onko tähän produktioon tarkoituksella valittu vain pitkiä, hoikkia ja kauniita nuoria naisia? Vai eikö muunlaisiin rooleihin ole tarpeen näyttelijöitä kouluttaa?

Mietin myös miksi esityksiä on vain muutama - Kansallisteatterissa sunnuntaina kaksi, sekä Teatterikorkeakoululla vielä kolme lisää. Epäiltiinkö ettei esitykselle riittäisi katsojia, vai eivätkö amatöörit jaksaisi vetää useampaa esitystä? Teoksen takana on kuitenkin niin huima määrä työtä, että tuntuu tuhlaukselta mikäli esitykset jäävät näihin viiteen. Suosittelen vierailua Teatterikorkeakoululle!

Himo
Ke 30.8. klo 19 ja to 31.8. klo 14 ja 19 Teatterikorkeakoulu, Studio 4

Kuva: Kansallisteatteri/Nico Backström

Julia Varela: X/5.000

ARS17 nykytaiteen suurnäyttelyn teemana on digitaalinen murros: Internet ja digitaaliset palvelut. Näyttely täyttää lähes koko Kiasman ja mukana on teoksia 24 taiteilijalta (lisäksi näyttelyn online-osiossa on vielä 15 taiteilijan töitä).

Voisi kuvitella kaiken digidigi-hehkutuksen keskellä tämän näyttelyn olevan aivan viimeisen päälle ajan hermolla. Jokin vaan tökkää jo pelkässä ajatuksessa. En ole koskaan ollut innostunut vuorovaikutteisista digiteoksista, kutsuttiin niitä sitten multimediaksi tai verkkotaiteeksi. Valitettavasti näyttely alkaa juuri kuten pelkäsinkin. Teoksissa haetaan jotain mistä ei sitten kuitenkaan ihan saa kiinni, ja kävelemme Kiasman läpi melkoista vauhtia. Välillä laitetaan VR-lasit päähän ja katsellaan jotain, mihin katsojan liikkeiden pitäisi vaikuttaa. Hieman epäselväksi jää mihin liike vaikuttaa ja lopputulos tuntuu vain harvinaisen kömpelöltä VR-toteutukselta. Sama fiilis jäi Blairwitch project -henkisestä tutkimusretkikuvauksesta ja digitaalisista fantasiamaailmoista.

Hito Steyerl: Factory of the Sun

Jossain vaiheessa toisen tai kolmannen kerroksen paikkeilla alkaa kuitenkin löytyä kiinnostavia teoksia. Tykkäsin Julia Varelan kaapatuista näytöistä (X/5.000) ja Anna Uddenbergin veistoshahmoista matkalaukkuineen. Juha van Ingenin tuhat vuotta kestävä GIF-animaatio ASLAP (As Long As Possible) herätti huvittuneita mietteitä Kiasman sitoumuksesta pitää teos käynnissä mahdollisimman kauan. Jossain Kiasman varastossa siis pyörii tuhatvuotinen GIF täältä ikuisuuteen. Kuinkakohan pitkälle päästään? Ja onko Kiasmalla myös velvoite tiedottaa yleisölle kun teosta ei enää voida pitää käynnissä - kun on saavutettu "As Possible"? Hito Steyerlin Factory of the Sun -installaatio oli niin koukuttava, että sitä olisi voinut jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa.

Andrey Bogush: Proposal for image placement (stretched, curtain)

Andrey Bogushin teos Proposal for image placement (stretched, curtain) herättää kysymyksen kuvausluvan tarpeesta tässä näyttelyssä: mikäli näyttelyn teoksissa on käytetty netistä löytyneitä kuvia, eikö vastaavasti netistä löydetystä kuvasta tehdystä taideteoksesta otettua kuvaa saa jakaa omana teoksenaan? No, nämä kuvat kuitenkin julkaistu kuvausluvan kanssa.

Mainittakoon vielä puolustuksekseni, etten pidä itseäni minään luddiittina vaan työskentelen itsekin digitalisaation ilosanoman parissa. Jostain syystä kuitenkin ajatus digitaiteesta tökki niin että meinasi jäädä koko näyttely väliin. Onneksi on Museokortti ja eräänä päivänä sitten oli sopiva hetki piipahtaa ex tempore kiertämässä näyttely. Ehkäpä pitää vielä ottaa toinen kierros lasten kanssa ja katsoa miltä näyttely näyttää heidän näkökulmastaan!

ARS17 Hello World!
Kiasma 31.3.2017-14.1.2018

Neljäs kesä Puotilan kesäteatteria meinasi mennä meidän porukalta ohi, mutta onneksi huomattiin mahdollinen virhe ajoissa ja päästiin vielä katsomaan tämän kesän näytös, Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys. Edellisten kesien malliin kyseessä on Karo Laurosen ja Mikko Laurosen kahden hengen näytelmä, muutamien nukkeavustajien tukemana ja Samu Loijaksen ohjaamana (viime kesän Saapasjalkakissasta kirjoitin täällä).


Esitys oli tuttua Puotilan kesäteatterin meininkiä alun yleisön lämmittelystä hersyvän hauskaan näytelmätoteutukseen. Erehdyin esityksen jälkeen kommentoimaan, ettei tällä kertaa tarinassa oikeastaan ollut juonta, mutta nuoret seuralaiset korjasivat välittömästi: tarina kertoi Tarmo Tassulasta, joka ei tykännyt urheilla vaan halusi vain pelata kännykällä. Vaan eräänä päivänä liikunnan open sijaiseksi tulikin Herra Hakkarainen ja hänen johdollaan kokeiltiin sitten lajeja mäkihypystä yleisurheiluun, eri tanssityylit huomioiden ja vielä jääkiekkotaklaukset hidastettuna. Ja niinhän siinä kävi, että hiki tuli, eikä se ollutkaan ollenkaan kamalaa. Ruokakin maistui paremmin.

Jokaisessa suuressa urheilujuhlassa tarvitaan tietenkin selostaja, ja tällä selostajalla oli vielä marsu kaverina. Esitys pohjautuu Mauri Kunnaksen kirjaan ja tuttu hämähäkkikin löytyy yllättäen nuoren Hakkaraisen kainalosta.


Tokaluokkalaisen mielestä esitys oli hauska ja opettavainen. Hauskaa oli varsinkin se kohta missä pallo pysähtyi, mutta Tarmo ei. Tarinan opetus kuulemma oli, ettei pidä vaan pelata kännykällä vaan pitää myös urheilla. Eskarilaisen mielestä hauskinta oli painonnosto laulun tahdissa ja olihan sekin hauskaa kun yksi käsipaino lensi puuhun ja jäi sinne. Tosin vähän oli kuulemma myös tylsää kun siinä vaan urheiltiin ja urheiltiin. Äitiä nauratti hidastettu toisto jääkiekkomatsin taklauksesta sekä opettavainen tarina pienestä likaisesta pukista, eikä äiti tosiaan tajunnut tarinassa olleen juonta, muttei se teatterielämystä haitannut.

Ensi kesänä pitää kyllä olla ajoissa liikkeellä, ettei tule tällaista riskiä esityksen missaamisesta! Huomenna tosin olisi vielä ehtinyt.

Herra Hakkaraisen suuri urheiluesitys
Puotilan kesäteatteri
Esitykset vielä 13.8. klo 13 ja 15

Avasin kesäteatterikauden Tervasaaressa Bonnie & Clyde -esityksen ensi-illassa 1.7.2017. Perinteiseen kesäteatterityyliin ilta oli viileä ja sateinen, mutta huolimatta ilmasta ja samaan aikaan esiintyvästä The Weekndistä, Tuska-festareista ja Prideistä oli Tervasaareen kokoontunut ihan mukavasti väkeä. Oletettavasti tosin enimmäkseen esiintyjien kavereita ja vanhempia.

Esitys alkaa Bonnien (Eeva Kaihola) ja Clyden (Elias Salonen) tarinan kertauksella, ja tämän jälkeen pakomatka jatkuu 90-luvun puolivälissä syntyneen sukupolven näkökulmasta. Nuoret esiintyjät purkavat näköalattomuutta, Y-sukupolven halua tulla nähdyksi ja jättää maailmaan jälki sekä tavallisten unelmien pelkoa.

Lähtötilanteessa istuin siis sateessa katsomassa opiskelijoiden esitystä, jonka aluksi ei ihan näyttelijöilläkään pitänyt pokka. Mietin jo lähdenkö tekemään mitä tahansa muuta, mutta jäin vielä hetkeksi. Siinä vaiheessa kun Lumi Aunio kertoi yhden toiveensa esitykselle olleen päästä laulamaan auton katolta olin valmistautunut myötähäpeään ja pakoon, mutta kun tämä nuori näyttelijä kipusi sinne auton katolle ja alkoi laulaa muutin mieleni. Osaa nimittäin laulaa tämä näyttelijä, ilman mikkiä ja kannettavan mankan säestyksellä.

Tämän kappaleen jälkeen esityskin alkoi toimia. Nuoret pohtivat elämän suuria kysymyksiä kuten nuoret kautta aikojen, ja saivat minutkin muistelemaan niitä aikoja kun eksistentiaalinen tuska sekoittui elämän riemuun. Kuten yhdessä näytöksessä pohdittiin: kannattaisiko kuolla nyt jos elämä on nyt onnellisimmillaan? Mietin myös omaa asemaani suhteessa esiintyjiin - en ole enää nuori, mutten vielä ikäloppukaan. Sitten yksi esiintyjistä kertoi syntyneensä 90-luvun puolivälissä ja tajusin, että olisin itse voinut saada lapsen 90-luvun puolivälissä. Ei siis olla samaa sukupolvea, ei. Siinä missä esiintyjät pohtivat miten piirtyvät maailmaa vasten huomasinkin itse ajattelevani omia lapsiani, en niinkään enää omaa jälkeäni maailmaan. Miten olo helpottuu vanhemmiten ja vaikka monia omaan olemassaoloonsa liittyviä kysymyksiä joutuu tietenkin edelleen pohtimaan, se pohdinta ei ole enää niin äärimmäisyyksiin menevää. It get's better, nuoret!

Teos on ohjaaja Pauli Patisen koollekutsuman ylioppilasteatterilaisista ja Teatterikorkeakoululaisista koostuvan työryhmän tuotos. Oivaltavat musiikkikappaleet on säveltänyt ja (osin yhdessä ohjaajan kanssa) sanoittanut Henna Helasvuo. Ryhmän tavoitteena on tuoda teatteri osaksi julkista kaupunkitilaa ja osaksi kaupunkikulttuuria. Pääsylipuista katsoja saa maksaa minkä pystyy, tosin esityksen aluksi vielä muistutetaan pääsylipputulojen tärkeydestä kiertueen rahoituksessa.


Bonnie & Clyde

4. ja 5.7. Kaartin Lasaretti, Lönnrotinkatu 37, 00180 Helsinki
6.7. Sompasauna, Sompasaaren laituri, 00540 Helsinki
Kaikki esitykset alkavat klo 19

KIERTUEKAUPUNGIT:
Kajaani, Jyväskylä, Joensuu, Savonlinna, Turku, Tampere

Kiitos kutsusta esitykseen!
(Kuva: Heidi Bergström ja Lauri Laukkanen)

DocPointissa sai ensi-iltansa venäläisestä taide- ja queer-aktivistista kertova dokumentti Grey Violet - Odd One Out. Voina-ryhmän kanssa Putininkin huomion saaneen performanssin tekijä ja moneen kertaan mielenosoituksissa väkivaltaa kohdannut Grey Violet päättää erään matematiikan konferenssin jälkeen hakea turvapaikkaa Suomesta. Dokumentti seuraa turvapaikanhakuprosessia epäpätevine tulkkeineen, mutta myös oman paikan etsimistä helsinkiläisten aktivistien keskuudesta ja syrjintää, joka venäläisten keskuudessa jatkuu vielä suomalaisessa vastaanottokeskuksessakin.

Dokumentissa nähdään jälleen kerran miten lohduton venäläinen yhteiskunta on niille, jotka eivät ole valtaapitävien kanssa samaa mieltä asioista. Mielenosoituksissa yleisö voi kohdistaa väkivaltaa mielenosoittajiin, eikä miliisi (nyk. poliisi) ole millänsäkään. Aikoinaan näkemäni dokumentti Ilja Jashinista teki hänestä poliittisen idolini - että joku jaksaa vaan jatkaa taistelua kaikesta vainosta huolimatta. Joskus toki mitta tulee täyteen ja terveytensä jatkuva uhraaminen hyvän asian eteen riittää. Toivottavasti edelleen on mahdollista silloin hakea turvapaikkaa.

Dokumentin jälkeen ohjaaja Reetta Aalto, tuottaja Liisa Juntunen ja Grey Violet itse keskustelevat teoksesta ja yleisö pääsee esittämään kysymyksiä. Yksi kysymys koskee homojen tämänhetkistä tilannetta Venäjällä ja Grey kertoo erään tärkeän seikan Venäjän aktivistiskenestä: tavalliset venäläiset eivät halua olla missään tekemisissä aktivistien kanssa. Tämä koskee niin LGBTI-aktivisteja kuin muitakin poliittiseen oppositioon kuuluvia. Siinä missä Helsinki Pride on koko kansan iloinen sateenkaarijuhla, ei suurin osa venäläisestä sateenkaariväestä voisi kuvitellakaan osallistuvansa Pride-paraatiin.

Grey Violetin kohtaloa miettiessä ei voi olla ajattelematta kuinka hyvät lähtökohdat hänellä kuitenkin on: kuvataiteilijana itsekin toimiva äiti ymmärtää ja tukee poikaansa (hän oli myös mukana elokuvan ensi-illassa) ja siinä missä moni muu turvapaikanhakija koittaa oppia tarpeeksi suomea saadakseen siivoojan töitä oli Grey saanut vierailevan tutkijan post-doc -paikan Aalto-yliopistosta. Hän myös tuli Suomeen ennen suurta turvapaikanhakija-aaltoa, jonka myötä linja on monelta osin tiukentunut. Toisaalta ihmetyttää miten Voinassa vaikuttanut Grey on jäänyt Suomessa lähes ilman mediahuomiota. Suomen kannalta tarina saakin surullisen lopun.

Kiinnostava ja tärkeä dokumentti. Hienosta kuvauksesta vastaa Joona Pettersson.

Reetta Aalto: Grey Violet - Odd One Out
Seuraavan kerran nähtävillä DocPoint-jatkoilla Sellosalissa 31.1.2017
(Kuva: Napa Films Oy)

Taiteiden yönä ohjelmatarjontaa on aina vähän enemmän kuin mitenkään ehtii katsoa. Monena vuonna olemme lasten kanssa valinneet kiinnostavimmat kohtuullisen järkevän reitin varrelta ja kiertäneet suunnitelman mukaan. Tänä vuonna ei mitään selkeää reittiä tahtonut muodostua, sen sijaan Stoan ohjelma houkutteli monipuolisuudellaan. Päädyimme siis hyppäämään metroon ja matkustamaan Itä-Helsinkiin. Valinta oli erittäin onnistunut - Stoan koko perheen Taiteiden yö tarjosi jokaiselle jotakin. Tai ainakin lapsille.


Ehdimme paikalle sopivasti Maria Baric Companyn Salaisuuksien Sateenvarjo -juhlakonserttiin. Hienosti valaistu ja lavastettu konsertti tarjosi kivaa kuunneltavaa lapsille. Lapset pääsivät myös osallistumaan kun onnenpyörällä arvottiin aina seuraavan sateenvarjon väri. Maria Baric Companyn Salaisuuksien Sateenvarjo -levynjulkaisukonsertti on muuten 4.2.2017 Kanneltalossa!


Helsingin sarjakuvafestivaalit ja Runokuu esittivät yhteistyössä Kylli-täti -kilpailun, jossa sarjakuvapiirtäjät kuvittivat runoilijoiden lausumia runoja livenä. Haastava tehtävä, eikä ehkä ihan saanut sitä sarjakuvamaisuutta esiin mitä nuori sarjis-fani odotti. Kaikki kolme jaksettiin kuitenkin katsoa. Ohjelman mukaan voittaja valittiin lapsituomariston äänillä, mutta äänestämään pääsi koko yleisö. Se, missä määrin yleisöäänet vaikuttivat voittajan valintaan jäi hieman kyseenalaiseksi, niin ylimalkaisesti äänet laskettiin.

Kylli-täti -kilpailun aikana nuorempi taiteilija pääsi osallistumaan työpajoihin, joissa kokeiltiin haarukkamaalausta ja askarreltiin ötökkä.


Ääniä Le-Alem -konsertissa kuultiin etiopialaisia ja suomalaisia lauluja reggae-rytmeillä etiopialaiseen tyyliin. Tästä konsertista nauttivat aikuisetkin, ja lapsille ehkä selvisi suuntaa antavasti mitä se reggae tarkoittaa.

Ohjelman lisäksi kirjastossa oli poistokirjojen hylly, ja huolimatta viikottaisista kirjastovierailuista parasta illassa taisi olla kirjojen lainaaminen. Itse asiassa esikoinen ehdotti kirjaston huomattuaan, että jättäisimme ohjelman väliin ja menisimme kirjastoon! Onneksi nämä pystyi yhdistämään ja saimme lainattua lukemista kotimatkalle. Vielä kun lähtiessä saatiin ilmapallot mukaan oli ilta kokonaisuudessaan menestys!

Stoan Taiteiden yö
25.8.2016

Supermarsu on kuulunut meillä lukusuosikkeihin jo pitkään. Paula Norosen hillittömät kirjat naurattavat aikuista lukijaa vähintään yhtä paljon kuin pieniä kuulijoita. Kun huomasin Tikkurilan teatterin tehneen Supermarsusta musiikkinäytelmän olikin siis selvää, että sinne pitää päästä.

Tarina alkaa Emilian luokan lähtiessä luokkaretkelle Tuusulanjärven rannalle. Oppilaat käyvät läpi Suomen taiteen kulta-aikaa ja päätyvät lopulta itse aikamatkalle vuoteen 1876. Sieltä he löytävät oppaakseen erään Jannen, jonka matkassa lähtevät Helsinkiin etsimään 1800-luvun Supermarsua. Marsuvettä kulauttamalla Emilia voisi pelastaa heidät takaisin nykyaikaan. Matkalla koitetaan sanoittaa Jannen Finlandia-sävellystä ja mietitään voiko ihmisten Heikinkaduksi kutsuma tie kuitenkin olla Mannerheimintie.

Finlandiaa lukuunottamatta esityksen musiikki on Tuija Rantalaisen tätä teosta varten säveltämää. Ohjaaja Tanja Hautakangas antoi hänelle vapaat kädet musiikin suhteen, ja varsin tarttuvia kappaleita kuullaankin. Pienin katsoja lauleskeli sateesta kalsareihin vielä junassa.

Esityksen alkua odotellessa mietittiin keitä hahmoja eniten odotimme näkevämme. Emilia ja Simo sekä tietenkin Rasva-Antero mainittiin ja tokihan heidät nähtiin myös esityksessä. Aluksi tosin koululaista hieman epäilytti: "Ei toi voi olla Rasva-Antero ku se on tyttö!". Epäilykset kuitenkin haihtuivat ja Rasvis oli juuri niin rasvainen kuin pitääkin. Suosikiksi niin äidin kuin koululaisen mielestä nousi kuitenkin Simo, joka oli vaan juuri sellainen kuin Simo on. Vaikka koululaista naurattikin eniten kun Simo esitti päinvastaista kuin mitä on, eli tyhmää.

Näytelmään oli otettu mukaan melkein kaikki kirjan hahmot, ja aika pitkään kesti hahmojen esittelyssä ennen kuin tarina pääsi vauhtiin. Luokkaretkitunnelman olisi ehkä saanut aikaan vähän pienemmällä opettajajoukolla ja lapsiakin olisi riittänyt puolet. Nuoremmat katsojat eivät kuitenkaan löytäneet esityksestä moittimista, ja äidin varovainen yritys poistua väliajalla tyrmättiin täysin. Tähän saattoivat kyllä vaikuttaa myös kahvion ihanat voisilmäpullat, jotka kyllä paransivat äidinkin tunnelmaa.

Etukäteen hieman jännitti kuudelta alkava näytös Tikkurilassa, kun kestoksi oli annettu väliaikoineen kaksi tuntia. Vernissa sijaitsee kuitenkin aivan aseman lähellä, eikä esityskään kestänyt kuin 1 h 40 min. Kukaan ei siis nukahtanut junassa paluumatkalla, vaikka vähän toki väsyttikin. Pieni riski otettiin ikärajojen kanssa, mutta hyvin jaksoi 5,5 -vuotiaskin yli 6-vuotiaille suositellun esityksen.

Supermarsu ja jääräpää Janne
Tikkurilan teatteri
14.1.-11.2. Vernissasalissa

Wusheng Company vieraili Aleksanterin teatterissa "suomalaisen Peking-oopperan klassikko"-esityksellään Vartija - arjen sankari. Kolme armeijan säästötoimenpiteiden seurauksena irtisanottua upseeria päättää kostaa valtaamalla postikeskuksen ja lamauttamalla Suomen postinjakelun. Koston tiellä on vain yövartija - ja taisteluhan siitä tulee.

Esitys oli hulvattoman hauska, ja samalla Peking-oopperan periaatteita kunnioittava. Olin itse ajatellut Peking-oopperaa jokseenkin samassa kategoriassa kuin mongolialaista kurkkulaulua - kuriositeetti, jota on kiva käydä katsomassa Ulaanbaatarissa tai Pekingissä, mutta se sitten siitä. Olin kuitenkin jo aikaisemmin lukenut Antti Silvennoisesta ja hänen Peking-oopperaopinnoistaan Kiinassa. On tavallaan hämmentävää, että tällainen taidemuoto saa oman seurueen Suomessa. Esitystä seuratessa kuitenkin joutuu toteamaan, että hyvinhän tämä meidän kulttuuritarjontaamme mahtuu.

Esityksen puvustus on sekoitus perinteistä ja modernia. Vartijan asu Peking-oopperan vaatimine lisäosineen on loistava ja katkeroituneen vääpelin perinteisempi asu kasvonaamioine ja pitkine partoineen erityisen näyttävä. Vääpelin katse kasvomaalin takaa on aivan uskomaton!

Yleisöllä tuntui olevan vähän haastetta esitykseen suhtautumisessa: osa uskalsi nauraa, osa katsoi hiljaa. Kukaan ei erehtynyt taputtamaan kohdissa, joissa esiintyjä pysähtyy odottamaan aplodeja. Tähän seurue kuulemma tosin on Suomessa tottunut, eivätkä esiintyjät tosissaan aplodeja odottaneetkaan.

Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus, jossa yleisö sai esittää kysymyksiä. Kysymyksiä tulikin laidasta laitaan - alkaen nuoren katsojan pohdinnasta "Kuoliko se siinä lopussa?" aina Peking-oopperan historiaan. Keskustelu olikin oiva tapa päättää esitys, siinä sai kivasti taustatietoa ja vastauksia mielessä pyörineisiin kysymyksiin.

Tämän esityksen osalta jäi harmittamaan vain se, ettei tullut otettua erästä tanssista ja miekkailusta kiinnostunutta nuorta miestä mukaan. Jäämme odottamaan seuraavaa mahdollisuutta nähdä esitys koko perheen voimin!

Wusheng Company: Vartija - arjen sankari
Aleksanterin teatteri 13.1.2017
(Kuva: Teemu Ullgren/Wusheng Company)

 Antti Holman Järjestäjä on miehisyys-projektin kimpussa painiva Tarmo. Tutustumme häneen ensin kirjastonhoitajana, mutta pian hän ottaa lähtöpassit kirjastosta ja saa unelmiensa työpaikan "Suomalaisen teatterin" järjestäjänä. Tarmo tutustuu näyttelijöihin ja ystävystyy ihastuksensa Danielin kanssa - tällä vaan taitaa olla tyttöystävä...

Näyttelijänä Antti Holma tuntee teatterinteon salat, ja lukija pääsee vilkaisemaan kulissien taakse. Kirjan parasta antia on kuitenkin alun kirjasto-osuus - ehkä yhtymäkohdat kirjakauppaan saavat entisen kirjakaupan tädin nostalgiafiiliksiin. Tapahtumapaikan vaihtuessa teatteriin pääsee lukija tutustumaan ihan uuteen maailmaan. Jokin kuitenkin mättää ja ote herpaantuu. En tiedä herpaantuiko lukijan ote kirjasta vai kirjailijan ote kerronnasta. Tarina alkaa saada absurdeja piirteitä, eikä lopulta enää ole ihan selvää mikä tapahtuu ja mikä on kuvitelmaa. Jostain syystä jo siinä vaiheessa kun järjestäjä kostaa häntä kiusanneelle näyttelijälle saattamalla tämän sairaalakuntoon tulee tunne, ettei noin voisi oikeasti tapahtua, ja sitten ei enää huvita lukea. Tämä on tavallaan hassua kun kyse on fiktiosta, mutta jostain syystä haluan lukiessa ylläpitää illusiota todellisista tapahtumista.

Kirjan kertoja vaihtui välillä Danieliin ja tämä ratkaisu oli hyvin hämmentävä. Tarmon osuudet kuitenkin olivat pääasiassa tarkkanäköisiä ja osin hillittömän hauskoja. Tämä kirja päätyi lukulistalle luettuani Holman muuttavan Lontooseen kirjoittamaan toista kirjaansa. Pitihän se selvittää millä pohjalla hän kirjailijan uraansa edistää. Kiinnostuksella jään odottamaan seuraavaa teosta.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014

Musiikkiteatteri Kapsäkin ohjelmistosta bongasimme kabareen Neuvosto-Venäjän historiasta. Satiiri alkaa lokakuun vallankumouksesta ja jatkuu aina Putiniin asti. Viiden esiintyjän (Lotta Kuusisto, Paavo Kerosuo, Kaija Kärkinen, Antti Korhonen ja Tommi Lindell) voimin lavalle marssitetaan johtajien kavalkadi: Lenin, Stalin, Brezhnev, Gorbatshov ja monta muuta. Näemme myös Juri Gagarinin, Saharovin, Trotskin vaimoineen maanpaossa, sekä kiinnostavia vähemmän tunnettuja hahmoja maan historiasta kuten Lazar Kaganovitsh ja Trofim Lysenko. Ensin mainittu seuraa johtajien kannoilla kautta historian, toinen on itseoppinut maatalousnero hämmentävine teorioineen. Ja se Gagarinin epäonninen kaveri - on jäänyt tämä historian käänne ainakin minulta piiloon, eikä edes nopealla googlauksella selvinnyt kenestä oli kyse ja mitä tapahtui.

Markus Leikolan käsikirjoittamaa ja Paavo Kerosuon ohjaamaa esitystä vievät eteenpäin venäläiset melodiat uudelleen sanoitettuna. Yllättävän monta venäläistä iskelmäsävelmää sitä tunteekin! Tosin voi olla, että tuttuus tulee suomalaisten versioiden myötä: Miljoona ruusua ja Krokotiili Geena lienevät tutumpia suomalaisin sanoituksin. Osin sanoitukset ovat hauskoja, mutta välillä tulee tunne, että pilkataan väärää tahoa. Kun lauletaan "Miljoona, miljoona, miljoona vankia, kulkee pitkin Siperian hankia" ja samalla taustalle heijastetaan kuvia vankileireiltä ei yleisössä naurata. Ja kun Leningradin piirityksestä lauletaan torakan olevan kuukauden juhla-ateria ja koiran maistuvan kuvitelmissa possulta, niin herää kyllä kysymys miten sodan uhrien kärsimys voi olla hauskaa kabaree-ohjelmaa? Onko venäläinen sodan uhri aina suomalaiselle sallittu pilkan kohde? Tähän ehkä osin liittyen: yllättäen kabareen yleisö koostui lähinnä eläkeläisistä ja heitä nämä kohdat tuntuivat kovasti naurattavan. Onko meillä sota-ajasta vielä niin lyhyt aika, että pilkka tuntuu oikeutetulta? Olisi kiinnostavaa nähdä voisiko kabareeta jatkaa vielä Syyrian sotaan asti ja nauraisiko yleisö sittenkin kun laulettaisiin lasten hautautumisesta raunioihin venäläisten pommitusten alla.

Huolimatta näistä kysymyksistä esityksellä oli hyvätkin hetkensä. Kommunismin haasteet selviävät johtajillekin, ja heidän luovat ratkaisunsa naurattavat. Pysähtyneisyyden aikaa kuvattiin aivan hulvattoman pysähtyneesti. Lopulta Prahan kevään päättymisen jalkapalloselostus saa yleisön nauramaan kippurassa. Alun kankeus ja kotikutoisuuden tunnelma väistyivät puoliajan jälkeen kun esitys pääsi vauhtiin ja lopulta osin ristiriitaisia tunteita herättäneestä esityksestä jäi hyvä fiilis. Hyvä, ettei poistuttu puoliajalla, mikä myös kävi mielessä.

Suuri ja Mahtava
Musiikkiteatteri Kapsäkki
Esitykset 16. ja 17.11. klo 19

Kiasman tarjosi upean taidepläjäyksen kesän kunniaksi: korealaisen Choi Jeong Hwan Happy Together -näyttelyn. Tämä oli pääasiassa sellaista helposti lähestyttävää nykytaidetta: iloista, värikästä, hauskaa, osallistavaa. Choi yhdistelee näyttelyssä uutta ja vanhaa, korealaista ja länsimaista. Siinä missä korealaisen PSYn Gangnam style kritisoi Soulin hienostokaupunginosa Gangnamin elämänmenoa, on Choi lähtenyt kauemmaksi, Gangbukin työläiskaupunginosaan ja sen katumarkkinoiden muoviseen tarjontaan.

Osallistumaan pääsi heti näyttelyn alussa rakentamalla jotain kukanmuotoisista värikkäistä palikoista Open flower -teoksessa. Teos, joka rakentuu kun yleisö sitä rakentaa ja purkaa. Heti alkuun huomasin, että tämä näyttely olisi loistava myös lasten kanssa vierailtavaksi.

Näyttelyn varmasti kuvatuin teos on kokonaisen huoneen täyttävä Happy happy. Katosta roikkuviin naruihin on ripustettu vieriviereen värikkäitä muoviastioita ja yleisö pääsee seikkailemaan niiden keskelle. Nyt tiedän miltä tuntuu eksyä muoviviidakkoon! Suurin osa teoksesta tuli rahtina Aasiasta, mutta osan taiteilija hankki paikan päällä Kallion kirpputoreilta ja Kierrätyskeskuksesta. Oikeaa kierrätystaidetta siis.


Katossa pullisteleva kukkakristallikruunu - Flower chandelier - on ihastuttava ja rauhoittavaa katseltavaa kukkien täyttyessä ja tyhjentyessä oman rytminsä mukaan.


Hurmaava on myös Love me -teoksen pinkki possu, joka levittää siipensä kuin lentoon lähdössä. Sika, joka on vaurauden merkki toisaalla, kielletty ja likainen toisaalla. Ja nyt pinkki ja kiiltävä ja rakastettava.

Samalla kun näyttely on hauska ja muovinen, se on myös kriittinen kulutuskulttuuria ja kaiken sarjatuotantomaista muovisuutta kohtaan. Huomenna vielä ehtii - me taidetaan ottaa uusintakäynti, että lapsetkin pääsevät näkemään tämän!

Choi Jeong Hwa: Happy Together
Kiasma 22.4.-18.9.2016

Ympäri ämpäri on lapsille suunnattua nykysirkusta. Esitys kertoo pienestä sirkusseurueesta ja sen kiertue-elämästä. Esiintyjinä ovat Kalle Lehto ja Susanna Liinamaa, ja musiikista vastaavat Ben Rogers sekä Sami Tammela. Esitykseen mahtuu jongleerausta, tanssia, akrobatiaa ja saippuakuplia. Ja ilmapallonnielijä. Ja apina ja banaani. Tosin yleisön joukosta valistetaan heti esityksen aluksi, ettei se kyllä mikään oikea banaani ole, vaan banaaniksi pukeutunut mies. Koska sen JALAT näkyy!

Apina ja banaani olivat myös meidän pienempien suosikki, vaikka aluksi vähän jännittikin eikö esityksessä ole muuta kuin kitaraa soittava apina. Banaania jahtaava apina sai kuitenkin yleisön vääntelehtimään naurusta ja vielä kotimatkalla mietittiin miten se banaani käänsi sitä silmälasien lippaa siinä lopussa. Ennen esitystä lapset pohtivat, ettei tässä esityksessä varmaan ole eläimiä kun ollaan Suomessa. Niin vaan lavalle ilmestyi apinan lisäksi heppoja, elefantteja ja käärme. Aikuiskatsojaa nauratti poistuessa bongattu keppihevosparkki salin ulkopuolella. Ja aika moni muukin kohta esityksessä! Silloinkin kun ei naurattanut oli hymy huulilla, tämä oli sellainen hyvän mielen esitys: taitavaa, hauskaa, tyylikästä.

Race Horse Company on tuttu Suvilahden White Nights -kabareesta. Siinä missä kabareen kaikkia osia ei missään nimessä voi sanoa lapsille sopiviksi, voi tämän lapsille suunnatun esityksen kaikkia osia kyllä hyvinkin sanoa aikuisille sopiviksi. Itse asiassa yleisössä oli aika monta aikuista, joilla ei edes näön vuoksi ollut lapsia mukana. Tässä esityksessä oli mukana kabareista tutuksi tullut hieman kajahtanut hyvä meininki, hyvällä musiikilla säestettynä. Musiikki on tätä esitystä varten sävelletty.

Race Horse Company: Ympäri ämpäri
Uuden sirkuksen keskus Cirko
15.-18.9.2016
(kuva: RHC)

Kapsäkin lasten ohjelmistosta löytyi Keski-Uudenmaan Teatterin vierailu Viiru, Pesonen ja Kososen kukko. Viiru ja Pesonen lähtevät Lappiin telttavaellukselle, vaikkei retki ihan Lappiin asti taida viedäkään. Kotiin palattuaan heidän luokseen tulee naapurin Kosonen, joka tuo heille kukon. Pesosen kanat ilahtuvat kovasti saadessaan kukon joukkoonsa, mutta Viiru ei kestä kukon jatkuvaa kiekumista. Pesonen koittaa neuvotella sopimusta kukon kanssa, jotta rauha palaisi eläinten keskuuteen.

Lapset ovat täysillä mukana esityksessä, ja mitä enemmän Viiru tuskastuu kukon kiekuessa, sitä kovempaa yleisö kannustaa kukkoa: "Uudestaan!!". Ammuvaa lehmää säikähtävä Viiru räjäyttää yleisön nauruun - niin lapset kuin vanhemmatkin.

Jari Hämäläisen kukko on juuri niin rehvakas kuin pitääkin ja saa lapset innostumaan "se kun se kukko pullisteli niin paljon, se oli hauskaa!". Oma suosikkini oli kuitenkin Seppo Halttunen, joka oli aivan loistava Pesosena jahkaillessaan. Puvustusta myöten loistohahmo! KUT on aallonharjalla sukupuoliroolien sekoittamisessa (vrt. Ryhmäteatterin Kesäyön uni), ja kanana oli Kasper Kaijanen. Lapset väittivät esityksen jälkeen kivenkovaan, että kana oli nainen, joten roolisuoritus lienee onnistunut.

Esitys on nähty alunperin Krapin kesäteatterissa. Mukavaa, että Helsinkiläisillekin tarjoutui mahdollisuus nähdä näytelmä. Matka Keravalle kun olisi vähän turhan haastava!

Keski-Uudenmaan Teatteri: Viisu, Pesonen ja Kososen kukko
Esitykset jatkuvat keväällä 2017
(Kuva: KUT)

Meeri Koutaniemen Maattomat-näyttely kertoo Kolumbian maattomien ihmisten kohtaloista. Näyttely on esillä Kampin kappelin aulatiloissa suurina julisteina. Euroopan pakolaiskriisin keskellä saattaa unohtua, että Kolumbiassa on ollut käynnissä vuosikymmeniä kestänyt konflikti, jonka seurauksena maassa on kuusi miljoonaa pakolaista. Maanviljelijät ovat menettäneet maansa ja kotinsa paetessaan taisteluita ja pahimmassa tapauksessa maat on myyty eteenpäin epäselvissä olosuhteissa. Konfliktin aikana on anastettu kahdeksan miljoonaa hehtaaria maata ja maaomaisuuden epätasainen jakautuminen suurtilallisten ja pienviljelijöiden välillä on yksi konfliktin syistä. Vaikka omistusoikeus maahan olisikin säilynyt, voi palaaminen olla liian vaarallista.

Koutaniemen upeat potretit maattomista näyttävät heidät rohkeina ja eteenpäin katsovina. Lähetysseuran Lea Pakkasen tekstit kertovat koruttomasti tarinat kuvien takana. Näyttely pohjautuu Koutaniemen ja Pakkasen Kolumbiassa tapaamien maattomien tarinoihin. Tämä on koskettava näyttely.

Tila on hieman haasteellinen näyttelylle, koska teokset sijaitsevat kapean aulatilan reunoilla ja kappeliin matkalla olevat ihmiset kulkevat aulan halki. Toki kappeli itsessään on upea rakennus ja hieno paikka näyttelylle. Kesäaikaan sisäänkäynti on jostain syystä eri puolella kappelia kuin talvisin.

Näyttely on osa Suomen Lähetysseuran Tasaus-kampanjaa, ja näyttelytilasta löytyy kampanjaesitteitä lahjoitustietoineen.

Meeri Koutaniemi: Maattomat
Kampin kappeli 5.–11.9.
ma–pe klo 8–20, la–su klo 10–18

Syksyn perinteisistä Korkeasaaren Kissojen öistä ensimmäinen oli perjantaina. Me suuntasimme paikalle pian tapahtuman alettua, tähtäimessä ehtiä amurinleopardien ruokintaan klo 16.30. Melkein siihen ehdimmekin, eikä haitannut olla vähän myöhässä: leopardit eivät juuri olleet herkkuihin koskeneet. Eivätkä kyllä vaikuttaneet olevan niistä kovin kiinnostuneita sinä aikanakaan mitä vietimme Kissalaaksossa.


Kun Kissalaakson meininki vaikutti hiljaiselta, päätimme suunnata Amur-teltalle hakemaan kasvomaalaukset. Teltalla ei ollut jonoa, joten tämä ohjelmanumero sujui varsin jouhevasti ja hurjien kissapetojen kanssa jatkoimme ravintola Pukin grilliteltalle. Telttaa vasta viriteltiin, mutta ruokaa sai ja taskuleipien kanssa sai istua Pukin terassille. Miehet bondasivat siinä myyntitilanteessa niin, että lihaa tuli "kunnolla" ja yllättäen vannoutuneelta nuorelta lihansyöjältä jäi osa syömättä kun annos oli niin iso. Kiitokset myös korttimaksumahdollisuudesta teltalla (hätävaraksi lapsen säästöpossusta ryöstetty käteinen pääsi siis retken jälkeen takaisin säästöpossuun).

Korkeasaaren vuosikorttien paras puoli on niiden suoma vapaus: kun sinne voi mennä koska tahansa, ei koskaan ole tuskaa nähdä kaikkea kerralla. Niinpä vietimme taas pitkän tovin leikkipaikalla. Hymyilimme vain myötätuntoisesti lapsille, joiden vanhemmat kiirehtivät lapsia jatkamaan matkaa ehtiäkseen nähdä niitä eläimiä.

Kyllä mekin vielä palasimme Kissalaaksoon - tosin lähinnä äidin navigointivirheen takia - ja ehdimme nähdä juuri ruokitut pikkupandat ja manulit. Ilvekset olisivat olleet ruokintavuorossa, mutta tungos oli sellainen, ettei mitään olisi nähnyt, vaikka olisi paikalle jäänyt. Jatkoimme siis matkaa saaren toiselle puolelle Karhulinnaan, jossa pieni villipeto pääsi askartelemaan vielä kasvomaaliin sopivat korvat. Tassupaja, jossa korvat askarreltiin, oli erittäin hyvin toteutettu. Korvat olivat valmis konsepti: ovella materiaalit käteen ja pöydässä ohjeet toteutukseen. Lisäksi vielä avustajia kiertelemässä jakamassa vinkkejä. Tämä askartelu ei ollut kiinni äidin kekseliäisyydestä.

Puoli kahdeksan aikaan suuntasimme kotia kohti ja kauhistelimme jonoja portilla - näytti olevan yhtä pitkä jono ennakkolipuilla tuleville kuin kassallekin. Oli siis oikea valinta tulla heti tapahtuman alettua! Toisaalta tämä tarkoitti sitä, että bändit jäivät näkemättä, eikä hiekkadiskoonkaan ehditty. Ohjelmaa olisi siis riittänyt isommillekin vierailijoille. Toisen seuralaisen mielestä parasta illassa olivat värikkäät lyhdyt ja ulkotulet, vaikkemme jääneet hämäräntuloon asti niitä ihailemaan. Meidän iskujoukkomme poistui kuitenkin tyytyväisenä kivaan iltaan (ja ajoissa nukkumaan pääsyyn!).

Kiitokset tapahtumasta, joka toimi ja jossa pienet osallistujat oli otettu monin tavoin huomioon! Alkaen Korkeasaareen saapumisesta, missä heti portin jälkeen meidät huhuiltiin hakemaan lapsille rannekkeet, joihin kirjoitettiin äidin puhelinnumero. Loistavaa! Onneksi ei (tällä kertaa) tullut hukattua lapsia ja rannekkeet olivat vain kiva muisto illasta. Isompikin sankari totesi, ettei oikeastaan tarvitse sellaista kun voi soittaa omasta puhelimesta jos eksyy, muttei vastustellut rannekkeen laittamistakaan. Kotona ei olisi saanut pestä kasvoja, ja korvat olivat käytössä vielä seuraavana päivänä.

Korkeasaaren kissojen yö
2.9. & 9.9.2016 klo 16-24
(Sivun yläreunan tapahtumalogo Korkeasaaren)

Kudottujen kujien kaupunki kertoo Elianan ja Valeria tarinan Seittien talosta. Talo sijaitsee saarella, jota johtaa Neuvosto ja jolla noudatetaan Neuvoston sääntöjä. Neuvosto suojelee kansalaisia unennäöltä ja lukitsee Unennäkijät Tahrattujen taloon. Eliana ja Valeria kohtaavat kun Seittien talon edestä löytyy nainen, jonka kimppuun on hyökätty. Nainen on Valeria ja häneltä on leikattu kieli, joten hän ei pysty kertomaan mitä on tapahtunut. Hänen kädestään löytyy kuitenkin tatuoituna Elianan nimi, joten tämä pyydetään paikalle. Vähitellen Eliana ja Valeria ystävystyvät ja alkavat selvittää Valerian vanhempien kuolemaa ja saaren outoja tapahtumia.

Kirjan maailma saa lukijan tuntemaan itsensä Unennäkijäksi. Vähän kerrallaan selviää lisää saaren todellisuudesta Kutojaneitsyen silmien alla, mutta kaikki on kudottujen seittien takana piilossa ja näkyy sieltä välähdyksinä kuin seittien läpi heijastuen. Tarina on kaunis ja yllättävän koukuttava myös tällaiselle fantasiakirjallisuutta välttelevälle lukijalle. Mitä kaiken takana on? Onko unirutto totta vai onko kyse jostain muusta? Ja lopulta lukija ei enää tiedä tapahtuvatko asiat saaren todellisuudessa vai Elianan mielessä - ja onko näillä eroa.

"Kasvoissaan merkkejä kantavat ja seinien sisälle teljetyt raapivat ovia kunnes heidän kyntensä katkeavat, ja heidän untensa painon alla kaupunki vajoaa ja rakoilee, paalut ja peruskivet talojen alla siirtyvät sijoiltaan ja murenevat, rantojen ja kanaalien reunaviivat syöpyvät mereen."

Kirjan kansilieve kertoo Itärannan kirjoittaneen kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Jään miettimään minkälaisia termejä hän on käyttänyt englanniksi. Saaren elämästä kertovat sanat ovat kauniita ja kuvaavia: Unennäkijät, Sanantuhkaus, Musteellamerkintä. Voiko tällaisia sanoja olla englannin kielellä?

Hesari listasi kesällä 21 suomalaista sateenkaariromaania. Emmi Itärannan lisäksi listalta löytyi myös Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjan sankari, valokuvaaja Mikael pelastaa metsänpeikon kiusaajien kynsistä ja vie kotiinsa tervehtymään. Hän kiintyy peikkoon ja on valmis ottamaan melkoisia riskejä suojattinsa puolesta. Siinä ohessa luemme enkelinkiharaisen sankarin miesseikkailuista ja nämä todellisuuden palaset ovatkin se kiinnostava osa kirjassa, kaikessa tavanomaisuudessaan. Yhtä ei voi saada, ja niitä, jotka saisi ei halua. Ihmis-eläinsuhteen kuvauksesta jää sen sijaan vähän huono maku suuhun: ovatko homot vähän sellaisia eläimiinsekaantujia? Vai tekeekö Sinisalo tässä pilaa näistä ajatuksista? Toisaalta juuri villipedon tuominen urbaaniin kerrostaloasuntoon tuo kontrastia. Loppuratkaisu on sadunomaisuudessaan herttainen.

Sinisalon teoksessa vuorottelevat eri kertojat sekä "faktat": peikoista kertovat lehtiartikkelit ja kirjallisuuskatkelmat. Tämä ratkaisu tuo lukukokemukseen toden tuntua, ikäänkuin meiltä olisi vain jäänyt jotain huomaamatta ja todellisuudessa metsissämme asuisikin peikkoja. Tämä kerronta tekee kuitenkin lukukokemuksesta pätkittäisen, eikä pitkiä tietokirjakatkelmia jaksaisi lukea. Kirja sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000 ja hetken mietin miten olen onnistunut välttämään minkään tiedon kirjan sisällöstä tai muodosta. Asuin kuitenkin silloin ulkomailla, joten ilmeisesti on jäänyt suomalaisen kirjallisuuskeskustelun seuraaminen silloin väliin.

Kirjassa on kohta, jossa Enkelin exä kritisoi homobaarissa istuvaa heteronaista baarinvalinnasta imagonsa kohentamiseksi. Muistan, miten juuri 2000-luvun alkupuolella oli muotia käydä homobaareissa ja osoittaa näin avomielisyyttään ja ehkä sitä "rankkuuttaan". Nyt jäin miettimään onko tämä mennyt pois muodista, vai olenko muuten itse niin pihalla baariskenestä, etten vain tiedä missä baareissa "rankat" tyypit nykyään käyvät.

Molemmat teokset olivat omalla tavallaan kiinnostavia lukukokemuksia. Joskus on hyvä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja lukea ihan jotain muuta, mutta kyllä nyt saa taas tovi vierähtää ennen seuraavaa spekulatiivisen fiktion annosta.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000

Puotilan kesäteatterista on muodostunut heti ensimmäisestä toimintavuodestaan lähtien kesän odotetuin lastenkulttuuripläjäys. Siis ainakin vanhemmille on muodostunut, ja kyllä lapsetkin ovat tuntuneet viihtyvän. Tänä kesänä käsittelyssä on Saapasjalkakissa. Totuttuun tapaan kahden näyttelijän (Karo Lauronen ja Mikko Lauronen) voimin esitetty klassikko saa yleisön seuraamaan esitystä intensiivisesti ja välillä räjähtämään nauruun. Välillä turvaudutaan käsinukkeihin kun näyttelijät loppuvat kesken, mutta kertaakaan ei ote herpaannu. Parasta on kun lapset ja aikuiset nauraa räkättävät samoille jutuille, vaikka osa vitseistä vaatiikiin ehkä hieman enemmän elämänkokemusta auetakseen. Musiikkinumero improvisoidaan lapsilta saatujen ehdotusten mukaan, ja yleisö elää täysillä mukana.


7-vuotiaan katsojan arvio: "Se oli hauska ku siinä oli niitä yllättäviä käänteitä: ku se prinsessa tuli ja sit ku se kissa rupes puhumaan." (Lisäksi hän korosti, että on vähän vaikea enää muistaa esitystä kun siitä on jo yli kuukausi aikaa ja äiti häpeää bloginsa kesäistä laiminlyöntiä.) 5-vuotiaan mielestä parasta oli kun se prinsessa oli niin pieni ja se, että kissa alkoi puhumaan, eikä esityksen muistamisessa ollut mitään ongelmia. Vähän hauska ja vähän outo esitys, kuului yhteenveto.


Puotilan kartanon pihalla oleva näyttämö ja katsomo ovat ilahduttavan kesäinen kokonaisuus. Samaisella pihalla esiintyi aikanaan Ylioppilasteatterin kesäteatteri. Viime kesänä tarvittiin vilttejä katsomossa ja myötätunnolla katselimme katetusta katsomosta kylmässä sateessa esiintyviä taiteilijoita. Tällä kertaa pärjättiin ilman vilttejä, eikä edes satanut. Välillä vierestä kulkevan kävelytien käyttäjien päät kääntyvät ohi mennessä, mutta lähellä sijaitsevien palstojen viljelijät kitkevät tottuneesti rikkaruohoja näyttämön touhuista välittämättä. Kartanon pihapiiristä löytyy kahvila Svenkka välipalan nauttimiseen.

Saapajalkakissa
Ohjaus: Samu Loijas
Puotilan kesäteatteri
Esitykset elokuussa: 3.-7.8.2016

Kuva: Tanja Ahola

Shakespearen kuolemasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 400-vuotta ja juhlan kunniaksi Ryhmäteatteri on valinnut kesäteatterikappaleekseen Kesäyön unen. Komedia rakkaudentaikojen sekottamien ateenalaisten nuorten eksymisestä keijumetsään, aristokraattien häistä ja keijukaispariskunnan riidoista. Robin Svartström ja Minna Suuronen ovat sekä hääpari että keijukaispari: Theseus ja Hippolytes, Oberon ja Titania. Esityksen kantavia voimia molemmissa tyylikkäästi vedetyissä rooleissaan.

Esityksessä on sekoitettu esiintyjien ja roolihahmojen sukupuolia historiallisena kunnianosoituksena tyylille, jolla näytelmää joskus tehty. Pyry Äikää näyttelee Helenaa ja Noora Dadu Lysanderia. Tällä on ehkä haettu jotain syvempää merkitystä ja kommenttia sukupuoliin roolina ja performanssina, mutta karvaisten miesnäyttelijöiden esittämät keijut rintakarvat paljastavissa puvuissa tuovat mieleen vain halvan huumorin. Onhan se aina ollut hassunhauskaa kun raavas mies puetaan naisten vaatteisiin.

Hieman hämmennystä herättivät myös Anna-Riikka Rajalan Hermianan kyynärsauvat ja kipsattu jalka, mutta kun ei se tuntunut kuuluvan näytelmään niin päättelimme näyttelijän oikeasti loukanneen jalkansa. Ja hyvinhän se sujui kyynärsauvojen kanssakin.

Kuva: Tanja Ahola

Viime kesän Valheet ja viettelijät -teoksen jäljiltä odotukset olivat erittäin korkealla. Ensimmäinen puoliaika tuottikin pienen pettymyksen, eikä esitys oikein lähtenyt käyntiin. Puheesta oli vaikea saada selvää, vaikka Lauri Siparin suomennos varsin sujuvaa tekstiä onkin. Onneksi Niina Pasasen puvustus ja Riikka Virtasen maskeeraus tekivät hahmoista kauniita katsella. Toisella puoliajalla kierrokset kasvavat ja näyttämön tapahtumat heräävät eloon. Kun lopulta päästään teatteriin teatterissa nauran niin, että kyyneleet valuvat pitkin poskia. Ehkä odotukset lopulta purkautuvat kun näytelmässä on jotain aidosti hauskaa, enkä voi estää naurua ja kyyneliä. Lopulta jäi siis ihan hyvä fiilis ja kyllä Suomenlinnan kesäteatteri taitaa jatkossakin pysyä osana kesäperinteitä.

Kesäyön uni
Ohjaus: Esa Leskinen
Ryhmäteatteri Hyvän omantunnon linnake
Esitykset elokuussa
3.8. | 4.8. | 5.8. | 9.8. | 10.8. | 11.8. | 12.8. | 13.8. | 16.8. | 17.8. | 18.8. | 19.8. | 20.8. | 23.8. | 24.8. | 25.8. | 26.8. | 27.8. | 27.8. | 30.8. | 31.8.

Hesarin vuoden 2015 parhaat -listalta bongattu Vihan kadut oli vetävä lukukokemus ja ansainnut paikkansa listalla. Rodney Kingin pahoinpitelystä alkaneita Los Angelesin vuoden 1992 mellakoita seurataan mukana olleiden näkökulmasta. Kirja alkaa uhrin kertomalla pahoinpitelykuvauksella. Tulee tunne, etten halua lukea tällaista väkivallan kuvausta: uhrin pelko muuttuu omaksi peloksi ja poskiluiden murtumisen melkein tuntee. Jotenkin on kuitenkin tunne, että tästä selvitään. Miten uhri muuten pystyisi kertomaan tarinansa? Kunnes tajuan: tämähän on fiktiota ja ryömin kauhuissani syvemmälle peiton alle. Ernesto Vera kuolee silmittömän väkivallan uhrina, ja laukaisee samalla väkivallan kierteen.

"Sääntöjä ei enää ole. Kun mellakat alkoivat, säännöt menettivät merkityksensä." Kertoja vaihtuu Erneston siskoon, jengiläiseen, joka haluaa kostaa veljensä kuoleman. Tarina kerrallaan käydään mellakoiden tapahtumia läpi eri osapuolten näkökulmista. Jengiläisten elämä on kovaa, mutta niin on myös palomiesten, joita mellakoitsijat houkuttelevat ansoihin voidakseen pahoinpidellä näitä huvikseen. Ääneen pääsevät myös liikkeitään suojelevat korealaiset yrittäjät, sairaanhoitaja ja oman käden oikeudella mellakointia rauhoittamaan pyrkivä poliisi. Joku taisi päästä jengejä pakoonkin.

Kirjan kansimainos lainaa Jens Lapidusta: "Parasta mitä olen lukenut vuosikymmeneen." Fiilis tätä kirjaa lukiessa oli vähän sama kuin Lapiduksen Rahalla saa -kirjan kanssa. Miten paljon onkaan asioita, joita en tiedä LA:n jengeistä - tai Ruotsin alamaailmasta. Ja yhtä koukuttavasti kirjoitettuja. Vaikken oikeastaan tiennyt olevani kiinnostunut LA:n jengeistä tai Ruotsin alamaailmasta, tuli molemmat kirjat ahmittua mielenkiinnolla. Jatko-osat taidan kuitenkin jättää väliin molemmilta.

Vinkkinä tuleville lukijoille: kirjan lopussa on sanasto, jossa slangiespanjan termit on selitetty.

Ryan Gattis: Vihan kadut (All Involved)
Like 2015