Kaupunkikulttuurikoti

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa oli hyvä kirja, jota luki ilolla. Se ei kuitenkaan tarjonnut paljon samaistumiskohtia teinipojan vaikean isäsuhteen käsittelyssään, alkoholisti-isän perinnön käsittelystä puhumattakaan. Kiinnostavaa, muttei omakohtaisesti koskettavaa, ellei lasketa introvertin minäkertojan tuskastumista sosiaalisissa tilanteissa. Jokin kirjassa kuitenkin viehätti riittävästi, että hain kirjastosta myös toisen osan. Se kannatti.

Knausgård kertoo Taisteluni -sarjan toisessa osassa minun elämästäni niin osuvasti, että moneen otteeseen on pitänyt laittaa kirja yöpöydälle odottamaan, että ehdin prosessoimaan tekstiä mielessäni. Toisessa osassa kirjailija perustaa perheen ja kertoo kirjailijan työn ja perhe-elämän yhdistämisestä - tai oikeastaan yhdistämisen vaikeudesta. Sitähän tämä perhe-elämä on: rakkautta ja niistä seuraavia velvollisuuksia, joita ei voi paeta vaikka tietäisi intohimon olevan jossain aivan muualla. Vaikken itse kirjoita, niin osaan tunnistaa sen kaipuun flow-tilaan, siihen hetkeen kun saa toteuttaa itseään ja luoda jotain uutta. Samalla kuitenkin tiedostaen, että kun näitä lapsia nyt on tullut hankittua niin pitää niiden kanssa viettää aikaakin. Työhuone kutsuu ja silti valitsen leikkipuistoon lähdön, tiedostaen väitöskirjan ja uusimman neulemallin ohjeen kirjoittamisen jäävän odottamaan jotain myöhempää ajankohtaa.

Tunnistin kirjasta myös aiemman itseni kohdassa, jossa väsynyt pariskunta etsii leffahyllystä viihdettä jättäen taide-elokuvat odottamaan jotain pirteämpää ajankohtaa. Muistan ne digiboxiin tallennetut leffat, joita ei koskaan tullut katsottua kun aina siinä vaiheessa kun päätyi sohvalle telkkarin ääreen oli liian väsynyt katsomaan mitään kehittävää ja ajatuksia herättävää. Itse asiassa siellä ne leffat edelleen on digiboxilla, meillä ei vaan enää päästä edes niitä viihdeleffoja katsomaan. Silti tunnistin itseni ja yöpöydälläni odottavan kirjapinon kappaleesta: "Ei, kun ilta tuli ja me istuuduimme katsomaan elokuvaa, halusimme viihdettä, niin helppoa ja huomaamatonta kuin mahdollista. Sama koski kaikkea muutakin. Tuskin luin enää kirjoja; jos lähistöllä oli sanomalehti, luin mieluummin sitä. Kynnys nousi yhä vain korkeammaksi. Se oli idioottimaista, koska se elämä ei antanut mitään, se oli pelkkää ajankulua."

Siinä tausta tälle blogille. Kertomuksia pyrkimyksestä elämään, joka ei olisi pelkkää ajankulua. Kaupunkikulttuuria, korkeakulttuuria, kotia. Itsensä toteuttamista. Perheen kaikille jäsenille. Olen allerginen ilmaisulle "lasten ehdoilla". Minä en halua laittaa omaa elämääni odottamaan siksi aikaa kun lapset ovat pieniä. En myöskään usko, että voisin kasvattaa älykkäitä ja empaattisia lapsia jos itse eläisin samat vuodet jonkinlaisessa älyllisessä tyhjiössä rantalomien, Ti-Ti Nallen maailman ja lasten futistreenien keskellä. Tämä ei silti tarkoita, ettei meillä koskaan tehtäisi mitään lasten mielestä kivaa. Kesälomareissullamme vierailtiin Unescon maailmanperintökohteissa ja uitiin joka päivä. Lapset nauttivat museoiden asekokoelmista ja linnanraunioilla kiipeilystä siinä missä aikuisetkin, eikä aikuisia tarvinnut houkutella jätskille ja uimaan kun oli sen vuoro. Ehkäpä lapsetkin oppivat ottamaan muita ihmisiä huomioon ja odottamaan vuoroaan kun ei koko ajan mennä "lasten ehdoilla". Ainakin he innostuvat ehdotuksesta "lähdettäiskö käymään jossain museossa?".

Kansallisteatterin uusi lastennäytelmä Mauri ja vähä-älypuhelin kertoo 8-vuotiaasta Maurista, joka kaivaa tunnelia Pasilasta Egyptiin päästäkseen parhaan ystävänsä Bashirin luokse. Mauria harmittaa kun äidillä ei ole rahaa lentolippuihin, eikä älypuhelimeen. Unessa Maurin puhelin kuitenkin muuttuu älypuhelimeksi, jonka watsappilla saa yhteyden halihalien heimoon Nakuna Uusi-Beban saarella. Päivisin Maurin kaverina on naapurin Chi, joka ei puhu sanaakaan.

Mauri ja vähä-älypuhelin on Veera Salmen kirjaan pohjautuva teatteriesitys. Musiikkia on paljon ja erityisen riemastuttava on Leila Koivukankaan sanoittama räppi, johon Maurilla (Harri Nousiainen) on hyvä koreografia. Esityksessä on muutama hauska kohta, mutta vilkaistessa muuhun yleisöön näyttää siltä, että huumori kolahtaa lähinnä aikuisiin. Tosin isä, jonka mielestä älypuhelimesta haaveilevan pojan on parempi halia enemmän ja haluta vähemmän saa kyllä koko katsomon nauramaan. Lapsi sen sijaan ymmärsi paremmin Chin ja Maurin maailmaa: kun äiti pohti esityksen jälkeen miksi Chi ei puhu mitään, lapsi totesi itsestäänselvyytenä tämän olevan ulkomaalainen, joka ei vielä osaa suomea niin hyvin, että uskaltaisi puhua. No niinpä tietenkin. Selväähän tämä on jos omassa eskariryhmässä on kaksikin tällaista chitä.

Tämä oli taas äidin ja esikoisen yhteinen teatteri-ilta, koska lippuja ostaessani suositus oli yli 6-vuotiaalle. Pelottavaa Saiturin joulua muistellen en edes kuvitellut ottavani 4-vuotiasta mukaan. Esityksen jälkeen ihmettelin ikäsuositusta ja mietin, ettei tässä nyt mitään ollut mitä 4-vuotias ei kestäisi. Nyt kun katsoin teatterin suositusta, niin yli 4-vuotiaillehan se suositus onkin ja varmaan oikein sopiva niin. Seuralainen ilmeisesti muisteli vielä Saiturin joulun kokemuksia ja laittoi välillä varmuudeksi kädet silmien eteen ja sormet korviin. Jälkeenpäin hän selitti luulleensa sieltä tulevan jotain pelottavaa, muttei sitten ollutkaan yhtään pelottava.

Veera Salmi
Mauri ja vähä-älypuhelin
Kansallisteatteri
Kantaesitys 13.4.2016

 "Äitiys ei ole laskeutunut syliini ihonlämpimänä ja luonnollisena, niin kuin ette ole tekään."

Essi Kummun teos Lasteni tarina kertoo kirjailijan traumatisoitumisesta keskosina syntyneiden kaksostensa varhaisina vuosina. 25 -vuotiaana lapset saanut kirjailija on vasta kymmenisen vuotta tapahtumien jälkeen toipunut niin paljon, että voi kirjoittaa aiheesta. Raskausviikolla 27+5 syntyneiden lasten syntymätarina on kuitenkin unohtunut ja alkaa poukkoileva tarina, jossa kirjailija käy läpi traumatisoitumiseensa johtaneita seikkoja. Kyseessä ei olekaan lasten tarina, ei kertomus pienistä keskosvauvoista tai elämästä heidän ensikuukausinaan. Sen sijaan käsitellään kirjailijan perhetaustaa ja parisuhteita, menneitä ja nykyisiä, tapahtumia ennen lasten syntymää ja kymmenen vuotta sen jälkeen.

Kirjailija puhuu sairaalassa vahvistuvista vauvoistaan "syntymättöminä" ja pelkää, ettei koskaan saa viedä näitä kotiin: "Sillä minusta tuntuu, ettei syntymätön ole minun, vaan sairaalan. Se on sairaalan syntymätön vauva." Ja kun vauvat saadaan vihdoin kotiin, ovat vanhemmat hämmentyneitä tilanteen saamasta käänteestä. Kuten varmasti kaikki, jotka tuovat esikoisensa synnytyssairaalasta kotiin. Yht'äkkiä kaikki onkin muuttunut, eikä paluuta vanhaan arkeen ole. Siinä pitäisi sitten osata kasvaa vanhemmaksi, mutta Kummun osalta esteenä on lasten menettämisen pelko, mitä hän on joutunut ennen tätä kokemaan. Hän kuvaa hyvin miten vaikea on käsittää muuta kuin hapettumisarvoja ja seurata vierestä kun pientä keskosta elvytetään ja viedään leikkauksiin toisensa jälkeen. Ja sitten kun eräänä aamuna tuttu keskoskaappi onkin tyhjä: "Olin valmistautunut kaikkeen muuhun paitsi siihen, että hän selviytyy."

"Olin aina halveksinut heikkoja miehiä.
Olin aina halveksinut heikkoja naisia.
Olin aina halveksinut heikkoutta.
Se oli verenperimä.
Minun suvussani ei jumalauta valiteta mistään."

Kummu kirjoittaa kuinka hyvää kirjan kirjoittaminen on hänelle tehnyt. Hän ennakoi "jonkun lyhytnäköisen puhumassa halventavaan sävyyn terapiakirjallisuudesta", mutta on vaikea nähdä tätä teosta muuten kuin terapiakirjana. Selkeästi kirjailijan on täytynyt kirjoittaa tuskansa ulos, mutta lukijana olisin kaivannut jäsennellympää kokonaisuutta. Nyt kirja poukkoilee aikajaksosta toiseen ja käy läpi tapahtumia ja henkilöitä, jotka varmasti ovat olleet kirjailijalle tärkeitä. On kuitenkin vaikea saada otetta kirjasta - mikä tämän kirjan tarkoitus on, ellei se ole juuri terapiakirja? Ja samalla: saako tästä kirjasta sanoa mitään kriittistä, kun ei itse ole kokenut vastaavaa kauhua ja lastensa menettämisen pelkoa? Lopulta voikin olla, että ärsytys kirjaa lukiessa onkin vain reaktio tämän äidin kokemaan tuskaan ja siihen, ettei hän saanut traumansa käsittelyyn apua. Jos joku äiti on ollut näin rikki pienten ennenaikaisena syntyneiden vauvojensa kanssa, niin miksei terveydenhuoltojärjestelmämme ole auttanut häntä? Miksi vain vauvat hoidettiin hengissä sairaalasta kotiin, mutta nuori äiti jätettiin selviämään yksin miten parhaiten taitaa?

Kirjan ansioksi on laskettava rehellinen kirjoittaminen äitiyden pimeästä puolesta. Äidinrakkaus ei aina ala sillä hetkellä kun saa tuhisevan käärön syliinsä - joskus sen tuhisevan käärön syliinottamistakin joutuu odottamaan viikkokaupalla. Itse synnytin elottoman lapsen, mutten edes ehtinyt hätääntyä kun olin niin tokkurassa synnytyksestä ja olisin itsekin kuollut synnytykseen, ellemme olisi olleet sairaalassa hyvän hoidon piirissä. Kiitos suomalaisen terveydenhuollon pääsin nukutuksesta herättyäni luomaan äitisuhdetta oman pienen kääröni kanssa. Seuraavana päivänä synnytyksessä mukana ollut kätilö tuli käymään tapahtumia läpi kanssani. Pisteet siitäkin Naistenklinikalle. Miksei kukaan käsitellyt Kummun kanssa tapahtumia?

Essi Kummu: Lasteni tarina
Tammi 2014

Kiasmassa on esillä Brasilialaisen Ernesto Neton psykedeelisiä töitä. Kiasma esittelee työt  virkkauksena, muttei tämä nyt ainakaan suomalaiselta virkkaukselta näytä. Ennemmin ehkä jotain makrameeta. Vaan eipä menetelmällä ole niin väliä, lopputuloshan se on mikä ratkaisee. Tässä tapauksessa lopputulos täyttää Kiasman viidennen kerroksen värikkäällä, loputtomalla installaatiolla, joka on luoto juuri tätä näyttelyä varten. Kengät pois ja riippukeinuun, tai isoon majaan muun yleisön kanssa fiilistelemään, tai pienempään soppeen rauhoittumaan. Neto pyrkii luomaan tiloja, joissa voi lakata ajattelemasta. Tämä onkin jossain määrin ristiriidassa oman ajatteluni kanssa - itse kun pidän taidetta nimenomaan ajattelun virittäjänä. Kiinnostava taide on jotain sellaista, joka herättää ajatuksia.



Neton töissä on viitteitä Amazonin huni kuin -alkuperäiskansaan ja hän pyrkii tekemään huni kuin -kulttuuria tutuksi työnsä avulla. Ehkäpä siis taiteilija sittenkin haluaa jonkinlaisia ajatuksia herätellä, tämä kun on yksi niistä alkuperäiskansoista, jotka kamppailevat maaoikeuksiensa ja perinteidensä säilymisen puolesta. Alkuperäiskansojen innoittamana Neto on siirtynyt töissään luonnonmateriaalien käyttöön ja Kiasman työtkin koostuvat puuvillasta, bambusta, siemenistä jne. Hesarin haastattelu piirtää kuvan hallusinogeeneillä trippailevasta wanna-be shamaanista. Osin työt sopivat tästä saatuun ennakko-oletukseen: psykedeelisiä värejä ja muotoja, käärmeitä ja aurinkoja. Sinne vaan käärmeen kitaan musisoimaan! Osin taas herää kysymys omasta alkuperäiskansastamme: näemmekö seuraavaksi saamelaisten kulttuurista ammentavaa nykytaidetta?


Kävimme tutustumassa näyttelyyn lasten kanssa ja interaktiiviset työt sopivatkin hyvin lasten koettavaksi. Sen sijaan osa töistä on perinteisiä "ei saa koskea" -kyltein varustettuja taideteoksia, ja näiden vuorottelu tekee museokäynnistä vanhemmalle hieman haastavan: koko ajan pitää ehtiä vilkuilla onko seuraava teos nyt sellainen, johon saa mennä sisään ja koskea ja osallistua, vaiko sellainen, johon ei saa koskea. Ja sitten on vielä sellainen työ, johon saa mennä pötköttämään, mutta patjojen välisistä "ikkunoista" ei saa ryömiä viereiselle osastolle. Lapset kuitenkin pitivät näyttelystä ja ovat tottuneita siihen, ettei museossa yleensä saa koskea esineisiin. Kyllä tätä siis voi lasten kanssa koettavaksi suositella!

Älä toimi näin!

Ernesto Neto: Boa
Kiasma 4.3.-4.9.2016

Nukketeatteri Sampon uusissa tiloissa Erottajalla järjestettiin sunnuntaina Kansainvälinen teatteripäivä perheille. Tai no, ehkä ukrainalais-venäläis-suomalainen teatteripäivä kuvaisi ohjelmaa paremmin. Ideana oli kuitenkin järjestää Maailman teatterin päivän (27.3.) ja Kansainvälisen perhepäivän (15.5.) välissä Kansainvälinen teatteripäivä perheille. Kiva idea, ja hyvä toteutus.



Ehdimme paikalle kesken (pahoitteluni tästä!) Huhtikuun sopusoinnit (Runoudesta lumoutuneet) -runoesityksen. Tämä venäjänkielinen esitys koostui Natalia Meren, Olga Svanbergin ja Ivan Filippchenkon omista runoista musiikin säestyksellä. Hetken esitystä seurattuamme tajusin, että tämä olikin sitä koko perheelle sopivaa aikuisten ohjelmaa. Kuiskuttelin siinä pienille seuralaisille haluaisivatko nämä poistua, mutta eivät kuulemma halunneet. Kyllä venäläinen runous valloittaa pienen suomalaisenkin kuulijan - vaikkeivat omien sanojensa mukaan ymmärtäneet mitään. Paitsi sen lehmän. Ja jos siinä joku lehmäjuttu oli, niin se meni kyllä minulta ohi. Oletan meillä olevan hieman erilainen sanasto hallussa.

Aulassa oli näytillä käsinukkeja ja niiden tekijä tuli esittelemään nukkeja lapsille. Lisäksi oli ukrainalaista ruokaa tarjoava kahvio, ja mietin jo mielessäni, ettei mennäkään kotiin syömään jos lapset saisivatkin lempiruokaansa pelmenejä iltaruuaksi. Vaan pelmenit poistuivat paikalta ennen kuin ehdimme niiden kimppuun ja tyydyimme pillimehuihin ja korvapuusteihin. Kahvion pyörittäjien ukrainalaiset kansallispuvut toivat kivaa tunnelmaa.



Aulassa Nukketeatteri Sampo esitti Harakka huttua keittää -laulukokoelman. Lauluissa esiintyivät nuket: hiiri, peikko, perhonen, kissoja, muurahainen, muiden muassa. Lapset saivat leikkiä mukana ja ehdottaa eläimiä, joita sammakko kohtaa uintiretkellään. Pieni seuralainen huomasi, että tuon miehen olen nähnyt jossain ennenkin, ja kyllä - Sampon esityksissä olemme aiemmin vierailleet Puotilassa. Erottajan uudet tilat olivat kivat, joten varmaan vierailemme täällä jatkossakin.

Jäimme vielä odottamaan Logruksen nuorten teatteriryhmän esitystä Tyttö ja varis. Valitettavasti tekniikkaa ei meinattu saada haltuun ja esitys pääsi alkamaan lähes puoli tuntia myöhässä. Kannatti kuitenkin odottaa, koska tämä esitys teki lapsiin suurimman vaikutuksen: nyrkillä rikki lyöty ruukku ja seiniä hädissään koputteleva varis mietityttivät seuralaisia vielä kotimatkalla. Akvile Ruzgiten ohjaama venäläinen näytelmä kertoi ystävällisyydestä ja inhimillisyydestä.



Kiitokset kivasta ilmaistapahtumasta järjestäjille: Ukrainan kielen tukiyhdistys Movalle sekä Kansainvälisten nuorisoaloitteiden tukiyhdistys Logrukselle sekä osallistujille: Nukketeatteri Sampo, Kansainvälinen lastenkulttuurikeskus Superkids, Suomen venäjänkielisten kirjailijoiden liitto ja Ukrainalainen yhdistys Suomessa.

 Pirkko Saision vaikeasti lokeroitava teos vie mukanaan. Saision kertoo kunniatohtorien hämmennyksestä tohtoripromootiossa, kesäisestä viikosta saarella taiteellista produktiota suunnitellessa, sekä - kolonoskopiasta. Tarinat etenevät kuin ajatukset, parin sivun mittaisesta katkelmasta sadan sivun pituiseen kuvaukseen useamman päivän tapahtumista. Kiinnostavia havaintoja, absurdeja yksityiskohtia, ajatuksia ja tajunnanvirtaa.

Kirjan päähenkilö on Pirkko Saisio -niminen kirjailija, joka löytää itsensä Romaniassa. Hän on myös äiti, elämäntoveri, näyttelijä osana tiivistä esiintyjäryhmää, koulukaveri, naapuri, potilas sinisissä paperihousuissa, kapinallinen kunniatohtori, taiteellisen suunnitteluprojektin ohella salaa juhannusjuhlia järjestävä näytelmäkirjailija ja isoäiti, joka koittaa noudattaa tyttärensä kasvatusperiaatteita niitä täysin ymmärtämättä. Tämän kirjan perusteella mitä kiinnostavin henkilö. Tarinoita lukiessa tuntee olevansa kirjailijan uskottu, ystävä, jolle hän kertoo tapahtumista ja ajatuksistaan. Tällaisen älykkään ystävän seurassa viihtyy.

Tämä kirjahan on ilmestynyt jo 2014 ja sitä on paljon eri kirjablogeissa esitelty. Luetut, lukemattomat -blogissa on kiva taustoitus kirjailijan tapaamisesta kirjamessujen lukupiirissä. Sieltä selvisi, että kirjan kertomukset ovat kirjailijan itselleen antamiin otsikoihin nopeasti kirjoittamia tekstejä.

Kysymys, joka tämän kirjan luettuani jäi päällimmäisenä mieleeni: miksi ne lukulistallani olevat Saisiot ovat edelleen siellä listalla, enkä ole niitä vielä lukenut?

Pirkko Saisio: Signaali
Siltala 2014

Season Film Festivalin avajaisleffana oli Mustang: ranskalais-turkkilaisen Deniz Gamze Ergüven esikoisohjaus. Leffa kertoo kesästä, joka muutti viiden orposisaruksen elämän. Viaton leikki koulukaverien kanssa viimeisenä koulupäivänä johtaa häpeään, jonka seurauksena tytöt lukitaan isoäitinsä ja setänsä taloon. Heitä aletaan kouluttaa vaimoiksi, puetaan siveästi ja viedään kylille näytille. Sitten alkavatkin kosijat saapua taloon ja tytöt naitetaan yksi toisensa jälkeen kenelle kelpaavat. Ja kelpaavathan he, kun on näyttää lääkärin allekirjoittama neitsyystodistus. Syksyllä ei koulu jatku enää nuorimmillekaan ja salaisten yöretkien paljastuttua ikkunoihin asennetaan kalterit. Nämä tytöt laitetaan ruotuun.

Laitoin itse Turkin matkustusboikottiin joskus tiedostavana teininä luettuani kurdien kohtelusta maassa. 15 vuotta myöhemmin luin Kirsti Härkösen kirjan Kunniallisen naisen taakka (Like 2004), joka kuvasi Turkin silloista ihmisoikeustilannetta ja naisten asemaa. Tämä leffa olikin surullista katsottavaa, koska näyttää siltä, ettei naisten tilanne ole muuttunut. Leffassa kuullaankin televisiosta puhe, jossa muistutetaan naisia olemaan nauramatta julkisesti. Tämä presidentti Erdoganin puhe onkin tuoreessa muistissa - kuten myös sitä seurannut nauravien naisten some-kampanja. Turkin tilanteessa hämmentävää onkin ero maallistuneiden kaupunkilaisten ja perinteisiin arvoihin uskovien maaseudun ihmisten välillä. Elokuvan mummokin koittaa pitää lapsenlastensa siveästä maineesta kiinni, mutta sitoo itse huivin päähänsä vasta naapurin verhotun rouvan kohdatessaan. Enää en usko matkailuboikotteihin (matkakohteina on sittemmin ollut mm. ihmisoikeustilanteillaan loistavat Venäjä, Kiina, Azerbaidjan ja Iran), joten olisikohan aika matkustaa Turkkiinkin.

Ahdistavasta aiheestaan huolimatta elokuvakokemus ei ole ahdistava. Nuoret tytöt eivät lamaannu traagisten tapahtumien äärellä, vaan löytävät lohtua toisistaan. Aurinkoa voi ottaa kaltereidenkin takaa, ja jos uiminen kielletään voi aina laittaa uikkarit päälle ja sukeltaa peittoihin ja tyynyihin. Toisin kuin harmaan ahdistava Suffragette, tämä elokuva on kuvattu aurinkoisina päivinä ja siinä on traagisista tapahtumista huolimatta toiveikas henki. Leffa oli Oscar ja Golden Globe -ehdokkaana parhaan vieraskielisen elokuvan sarjassa ja on voittanut lukuisia palkintoja. Syystä. Täydellinen avaus festareille, jotka aiemmin tunnettiin Nainen ja artisokka -nimellä (sittemmin pelkkänä Artisokkana).

Mustang
Ohjaus: Deniz Gamze Ergüven
Ranska/Turkki/Saksa 2015