Kaupunkikulttuurikoti

Bourdin kuvasi myös muotilehdille kuten Vogue, ja aina ehdottomaan tyyliin: toimitukseen saapui yksi kuva ja ehdoton kielto rajata tai muuten muokata sitä mitenkään. Mutta jos on valinnut parhaan kuvan ja editoinut sen lehteen sopivaksi, niin eihän sitä kannata päästää kenenkään muun muokkaamaan.


Näyttelyssä on toinen toistaan hienompia kuvia. Täytyy tunnustaa, että muutamia muistiinpanoja tuli tehtyä hienoista ideoista, mutta tuskinpa olen ensimmäinen tätä kuvaajaa muotikuvissa kopioinut valokuvaaja. Lisäksi näyttelyssä on muutamia Bourdinin maalauksia, jotka eivät aivan istu kokonaisuuteen. Kyllä tämän mestarikuvaajan valokuvat olisivat riittäneet. Kiinnostavaa toki, että hän oli myös taidemaalari.

Tämä, Magnus Wennmann ja Martin Schoeller osoittivat kyllä taas vahvasti, että Fotografiska on yksi ehdottomista Tukholman vierailujen kohteista.

Guy Bourdin
Avant-Garde
Fotografiska 27.11.2015-21.2.2016

Martin Schoellerin hienon näyttelyn jälkeen Fotografiskan ensimmäisessä kerroksessa on melkein pimeä huone, jossa soi hiljainen musiikki. Samassa näen otsikon, "Där barnen sover", ja muistan lukeneeni tästä Magnus Wennmanin yhteistyössä Aftonbladetin kanssa toteuttamasta valokuvasarjasta. Ensimmäinen ajatus on vain kiirehtiä äkkiä huoneen läpi - ei nyt, ei mitään näin rankkaa - tulin katsomaan Shoelleria ja Bourdinia. Mutta eihän niin voi tehdä, eihän tämän näyttelyn ohi voi kävellä.

Wennman on kuvannut Syyrian sotaa ja ISISin terroria paenneita lapsia. Jokaisen teoksen yhteydessä on lapsen nimi ja ikä, sekä pieni pätkä hänen tarinaansa: kuinka hän on päätynyt nukkumaan juuri siihen. Sairaalaan, ruohikkoon pakomatkan varrelle, kadulle, jossa pelkkä pahojen poikien mainitseminen saa kyyneleet lapsen silmiin. Kuinka tätä ennen äiti räjähti kauppareissulla kappaleiksi. Kuinka tyynystä tuli vihollinen.

Hiljaa kierrän huoneen teokset. Luen tekstit ja koitan pidätellä kyyneleitä, mutta eihän se onnistu edes puoliväliin asti. Koitan vaivihkaa pyyhkiä kyyneleitä ja vähän vieraampi seuralainen koittaa olla kuin ei huomaisi. Voisiko jokaisen Rajat kiinni! -tyypin tuoda katsomaan tämän näyttelyn? Ja olisiko siitä mitään hyötyä - kykenevätkö nämä ihmiset empatiaan edes lapsia kohtaan?

Kuvat löytyvät teksteineen Aftonbladetin sivuilta. Kannattaa varata nenäliinapaketti lähelle.

Magnus Wennman/Aftonbladet
Där barnen sover
Fotografiska
30.11.2015-7.2.2016?
(Näyttelyesitteen mukaan näyttelyn piti olla vain 24.1. asti, mutta ainakin vielä 5.2. oli auki.)

Fotografiska ei yleensä petä, ja tällä hetkellä siellä on jopa kolme huippukiinnostavaa näyttelyä samaan aikaan. Näistä nyt ensiksi Martin Schoellerin Up Close, joka on vielä tämän viikonlopun nähtävillä. Tämän takia kannattaa kyllä käydä Tukholmassa!


Martin Schoeller on aloittanut Annie Leibovitzin assarina, ja jotain samaa julkkispotrettien asetelmissa on nähtävissä. Vaatii toki valokuvaajalta jonkinlaista asemaa saada vastaava määrä julkkiksia kuviinsa, ja vielä saada heidät heittäytymään lavastettuihin tilanteisiin kuvaajan haluamalla tavalla. Ehkä Usain Boltille ei ollut ongelma asettautua kreikkalaiseksi patsaaksi museoon, ja Michael Douglaskin on tottunut istumaan maskeerattavaksi, eikä violetti glitter-luomiväri siten ehkä ole ongelma. Potreteissa on kuitenkin myös teipattu Steve Carellin kasvot vääristyneeseen asentoon, saatu Mike Tyson vääntelemään naamaansa ja roiskittu verta pitkin Christian Balen kasvoja - vain muutamia mainitakseni.


Näyttelyn avaa nimisarja Up Close, joka nimensä mukaan koostuu erittäin tiukasti rajattuihin lähikuviin julkkisten kasvoista. Toimii juuri tällaisena näyttelykokonaisuutena. Toisaalta mietin, olisivatko kuvat yhtä kiinnostavia jos ne esittäisivät sattunaisia ihmisiä, mutta toisaalta tämän sarjan viehätys perustuukin juuri siihen, että kyseessä ovat tunnetut henkilöt. (Ja mm. Steve McCurry on toki varsin hienosti todistanut, kuinka kiinnostavia potretteja satunnaisista ihmisistä saa). Osan kohdalla lähikuva ei imartele, eikä meikki aina ole ihan viimeisen päälle, mutta toisaalta kuvat eivät kuitenkaan ole ihohuokosten tasolla paljastavia kuten joskus lehtikuvien raadollisissa potreteissa. Syväterävyysalue rajoittuu silmiin ja huuliin, eivätkä hiukset enää ole tarkkoja, ei itse asiassa edes nenänpää. Huima vaikutelma.


Seuraavassa tilassa näytetään myös mallien ylävartalo. Tähän on syynsä: malleina on naiskehonrakentajia. Ei siis mitään fitness-misuja, vaan oikeasti sen kokoisia naisia, että viereisen tilan Usain Bolt näyttää ruipelolta näiden naisten rinnalla.

Kiinnostava on myös kaksoskuvien kavalkadi. Täällä jatkuu lähikuvien teema, mutta kohteena ovat tällä kertaa identtiset kaksoset. Vaikutelma on huima. Kolmosveljekset ovat kuin toistensa kopiot, ja vasta hetken kuvia tarkasteltuaan huomaa pienet erot nenissä - kyseessä ei siis ole kolme kuvaa samasta miehestä vaikka aluksi näin olisi voinut vannoa.

Erittäin hieno kokonaisuus. Vahva suositus.

Martin Schoeller
Up Close
Fotografiska 2.10.2015-7.2.2016

Lastenkirja Meidän pihan perhesoppa kertoo neljästä erilaisesta perheestä. Mukaan ovat päässeet kaksilapsinen heteroydinperhe, yksinhuoltajaäiti lapsensa kanssa, hedelmöityshoidoin lapsen saanut heteropari ja kahden äidin lapsiperhe. Vilahtaapa lopussa vielä naapurin Etelä-Afrikasta adoptoitu poikakin. Tarina kulkee päiväkodista vuorotellen kunkin lapsen luokse yökylään pääsevän Pingviini Pontuksen mukana.

Kirja kertoo lapsille ymmärrettävällä tavalla miten lapset ovat saaneet alkunsa näissä neljässä perheessä. Itse en ihan vielä tällä tarkkuudella halunnut 4- ja 6-vuotiaille kuulijoille lukea kuinka se heteropari lapsen oikein saakaan aikaan vaan koitin vaivihkaa hypätä sänkykohtauksen yli. Tapa, jolla lahjasoluilla alkunsa saanut lapsi kertoo taustastaan kaverin luona kyläillessä tuntuu vähän teennäiseltä, mutta näinhän lapset asioista puhuvat. Muuten kirjassa on kivoja oivalluksia eri perhemuotojen eduista, kuten kahden äidin ja kahden tyttären perheestä, jossa kaikki pääsevät uimahallissa samalle puolelle, eikä kukaan joudu yksin saunaan.

Luettuamme kirjan pohdimme vielä hetken yhdessä miten lähipiirissämme on lapsia saatu aikaan. Erilaisia perheitä löytyy, mutta lopulta lapsia ei paljon tuntunut erilaisuus kiinnostavan. Kavereita kuin kavereita. Tämä kirja toimii kuitenkin myös kivana tarinana naapuruston lapsista, ja pääsi meillä pari kertaa iltasatutoiveeksi.

Riina Katajavuori, Riikka Toivanen ja Maiju Tokola: Meidän pihan perhesoppa
Kuvitus: Christel Rönns
Tammi 2015

Kuudennella Linjalla on tainnut tulla käytyä viimeksi aika tarkalleen yhdeksän vuotta sitten. Silloin taisin varovasti baarin nurkassa ottaa yhtä makeeta tyyppiä kädestä kiinni, joten mikäpä osuvampaa kuin palata sinne yhdeksän vuotta myöhemmin parin sittemmin jengiin liittyneen makeen tyypin kanssa. Luvassa kolme tuntia tanssia ja huippu-DJ:t soittamassa: Orkidea, Darude ja Lil' Tony!



Tämä oli taas sellainen lastentapahtuma, jossa aikuinenkin viihtyy. Lasten Disko, disko -biisin ja leijonanmetsästyksen lisäksi ei tainnut lastenlaulut soida. Tämä ei tuntunut haittaavan lapsiakaan. Itse asiassa meilläkin lapset ottavat mielellään vanhempien levyhyllystä musiikkia kun haluavat tanssia. Yllätys sen sijaan oli se, että nyt kun oli puitteet tanssia, niin lapsia se ei huvittanutkaan. Tai sitten kolme tuntia vain oli liian pitkä aika pelkän tanssin varassa. Aluksi tietenkin tanssimme, sitten kiersimme katsomassa mitä muuta oli tarjolla ja laitoimme UV-kasvomaalit. Palasimme tanssilattialle ja kävimme välipalalla. Siinä olikin sitten tunti vierähtänyt ja lapset alkoivat kysellä joko lähdetään. Koitin kiinnittää heidän huomiotaan diskovaloihin, savuun, musiikkiin ja tunnelmaan, mutta niistä oli jo ehditty nauttia. Ehkä ohjelmaa olisi voinut olla enemmänkin. Step up -tanssikoulun lasten katutanssiesitystä lapset katsoivat innoissaan ja leijonanmetsästystanssikin upposi. Parin tunnin kuluttua alkoi kato näkyä tanssilattiallakin ja luovutimme ja poistuimme.

StepUp katutanssiesitys

Etukäteen vähän pelkäsin loppuunmyydyn tapahtuman tungosta, mutta paikanpäällä selvisi, ettei lippuja ollut myyty liikaa. Toki jonossa edettiin tilasta toiseen, mutta kahvilassa herkkuja sai jonottamatta, kasvomaaleja ei tarvinnut jonottaa, eikä kukaan tallautunut tungoksessa tanssilattialla. Vironniemen päiväkodin kahvila tarjosi monenlaisia herkkuja - suolaista, makeaa, terveellistä ja karkkia, kaikki edulliseen hintaan.


Diskon teemana oli viidakkoseikkailu ja kiitettävästi osallistujat olivatkin pukeutuneet teeman mukaan.


Skidit Disko - Suuri Viidakkoseikkailu
Lauantai 30.01.2016
Klo 14:00-17:00
Kuudes Linja & Kaiku, Kaikukatu 4, Kallio

Ian McEwanin Lapsen oikeus käsittelee vaikeaa aihetta: kenellä on oikeus päättää hoidosta kieltäytymisestä kun potilas on alaikäinen? Kirjan päähenkilö on tuomari, joka joutuu tämän päätöksen tekemään. Kyseessä on lähes täysi-ikäinen Jehovan todistaja, joka haluaa kieltäytyä verensiirrosta uskonnollisista syistä. Sairaala hakee lupaa hoitaa potilasta tämän omasta ja vanhempien pyynnöistä huolimatta. Leukemiapotilaalle verensiirrosta kieltäytyminen voi olla kohtalokasta. Seurakunnan vanhimmat vierailevat sairaalassa varmistamassa, etteivät potilas tai hänen vanhempansa lipsu Jehovan tieltä vaan kulkevat kirkasotsaisina kohti kuolemaa. Voiko oikeus tässä päättää, että lapsen etu on joutua seurakunnan hylkäämäksi - säilyä hengissä, mutta menettää se yhteisö, johon on koko elämänsä kuulunut?

Itse tarina kertoo kuitenkin enemmän tuomarista ja hänen omasta aviokriisistään, johon leukemiapotilaan kohtalo nivoutuu. Avioliitossa on kyse toisenlaisesta kysymyksestä: saako mies luvan käydä vieraissa kun naista ei haluta? Voiko mies edes ehdottaa tällaista vaimolleen? Ja pitääkö vaimon silloin vastata ja kertoa miksi ei haluta?

"Joko sinulla on se suhde?" Fiona kysyi hiljaa.
...
"Jos nimittäin on, niin haluan että pakkaat laukkusi ja lähdet nyt saman tien."
Itsetuhoinen, harkitsematon siirto, tornin vaihtaminen ratsuun, täysin järjetöntä, mutta takaisin sitä ei saanut. Jos Jack jäisi, se olisi nöyryytys, jos lähtisi, edessä olisi pohjaton kuilu.

Parisataasivuinen kirja tuntuu lyhyeltä näin isojen teemojen käsittelyyn. Kirjan luettua jäi tunne, että tässä saatiin vasta pintaraapaisu näihin asioihin ja mielellään olisi lukenut enemmänkin. Sujuvaa tekstiä toki oli tämäkin ja ymmärrettävästi nostettu Hesarin vuoden 2015 parhaat kirjat -listalle. Kirja kuvaa myös hyvin brittiläistä yläluokkaista elämää. Yleensä kotimaista kirjallisuutta lukevalle tämä oli hauskaa vaihtelua.

Ian McEwan: Lapsen oikeus
Otava 2015

Kuva: Sakari Viika / Kansallisooppera

Bajadeeri Nikiyan ja soturi Solorin traaginen rakkaustarina pääsee taas Kansallisoopperan näyttämölle seitsemän esityksen ajaksi. Onneksi onnistuimme saamaan liput, koska tämä taitaa olla yksi niitä harvoja klassisia baletteja, jotka on vielä ollut näkemättä. Ja onneksi onnistuimme saamaan liput, koska esitys oli kertakaikkisen upea. Anna Kontekin loistelias puvustus loi palatsien tunnelman ja tanssijat tekivät orkesterin avulla loput.

Tarinassa Nikiya ja Solor rakastuvat, mutta Solor joutuu järjestettyyn avioon prinsessa Gamzattin kanssa. Nikiya on uhka Gamzattille, joten hänen on kuoltava. Nikiya kieltäytyy vasta-aineesta myrkkykäärmeen puremaan nähdessään Solorin ja Gamzattin poistuvan paikalta. Toisessa näytöksessä Solor näkee huumetripillä Nikiyan Varjojen valtakunnassa. Kolmannen näytöksen avaa temppelin pronssipatsas tanssillaan. Solorin ja Gamzattin häät menevät pieleen jumalten puuttuessa asiaan ja lopulta Solor ja Nikiya saavat toisensa henkien valtakunnassa. Osa klassisten balettien viehätystä onkin näissä traagisissa saduissa, joita aikuiset kokoontuvat seuraamaan.


Oma suosikkini oli Nicholas Ziegler ylibramiinin roolissa: dramaattiset eleet kertoivat suuren miehen suurista tunteista. Helisevät korut ja taidokkaasti laskostettu viitta korostivat ylipapin majesteetillisuutta. Suurimmat aplodit menivät kuitenkin Eun Ji Han Bajadeerille, Xiaoyu Hen Pronssipatsaalle ja Solorille, jonka nimi valitettavasti on unohtunut (eikä Oopperan nettisivu näytä menneiden esitysten esiintyjiä). Pronssipatsaan tanssi olikin kiinnostavasti erilainen kuin muilla - tosin jäimme hieman miettimään miten Buddha-patsas yhtäkkiä hyppäsi sekaan, mutta onhan Intiassa kaikenlaisia uskontoja. 24 tanssijan tepsuttaessa synkassa Nikiyan monikertoina Varjojen valtakunnassa unohtuu Solorin ja Gamzattin pieni horjunta.

Esityksen jälkeen olisi ollut tarjolla taiteilijatreffit, ja olisikin ollut kiinnostavaa käydä kysymässä muutama mieltä askarruttamaan jäänyt kysymys. Valitettavasti väsymys iski ja päädyimme hyppäämään taksiin. Ehkäpä joku muu osaa vastata miksi esityksiä oli vain seitsemän? Kattaako se Helsingin balettifanit? Tämä saattaa toki liittyä siihen, että esitys on kuulunut ohjelmistoon jo pitkään, joten ehkä tosiaan kaikki muut ovat sen jo nähneet. Ja vaikka esityksiä oli vain seitsemän, oli pääosan esittäjiä kolme tai neljä. Ymmärrän tähtivierailijan, mutta onko esitys muuten niin rankka, ettei yksi esiintyjä jaksa vetää kuin yhden esityksen viikossa?

Kyllä Kansallisooppera taas lunasti odotukset ja baletti vaan on yksi hienoimmista taidelajeista!

Suomen Kansallisooppera
Bajadeeri 21.1.2016
Muut näytökset 16.1.-4.2.2016