keskiviikko 8. kesäkuuta 2016
Kaksi kertaa Kettu
Ensi kosketukseni Katja Ketun tuotantoon tuli keväällä kun viereiselle yöpöydälle ilmestyi Piippuhylly ja kuulin maininnan Pietarista tapahtumapaikkana. Samoihin aikoihin olin lukenut Yöperhosesta ja se oli päätynyt kirjaston varauslistalle. Piippuhyllyn vapauduttua kävin sitten ensin sen kimppuun, kirjailijaan tutustuakseni.
Kyseessä on novellikokoelma, kertomuksia erilaisista piipuista. Osan
tapahtumapaikkana Pietari, mutta oli niitä muitakin. Piippujen lisäksi
tarinoita yhdistivät osin brutaalit seksikuvaukset, enkä aluksi oikein
tiennyt mitä mieltä olin kirjasta. Tarinat veivät kuitenkin mennessään
ja upposin surrealistisiin kuvauksiin. Myös kieli oli herkullista ja nyt
harmittaakin, että tuli palautettua kirja kirjastoon ennen kuin tätä
kirjoitan. Jäävät esimerkit tällä kertaa. Parasta kirjassa olivat
tapahtumat Venäjällä, saivat muistelemaan Ketun siellä viettäneen
pitempiäkin aikoja. Voi olla, että muistan ihan väärin, mutta minuun
ainakin menivät ne kuvaukset täydestä. Vähän sitten harmitti kun
yht'äkkiä ruvettiin puhumaan Hiekkanaisista, mikä oli niin absurdia eikä
ollenkaan venäläistä, että tuli vähän petetty olo. Vaan niin sitten
seuraava novelli taas palkitsi.
Yöperhosen pitkä varausjono sai minut valitsemaan äänikirjaversion. Tämä saattoi olla vähän huono veto, koska CD-soittimen sijainnista johtuen kuuntelin kirjaa lähinnä ruokaa laittaessa. Tällöin keskittyminen ei ehkä ole parhaimmillaan luku(kuuntelu?)kokemusta ajatellen. Tämä tarina ei kuitenkaan ollut yhtä absurdi ja rujon seksuaalinen, ellei Vovan osuuksia lasketa mukaan. Kertomus Sudenhampaan perässä raskaana Neuvostoliiton puolelle hiihtäneestä Irgasta oli mukaansatempaava. Vankileirillehän sitä loikkari tietenkin joutui, mutta tapasi matkalla Elnan, josta tuli kuin sisko. Samaan aikaan nykyhetkessä nuori nainen matkustaa Lavran kylään selvittämään isänsä kuolemaa ja pikku hiljaa nämä kaksi tarinaa kietoutuvat toisiinsa kiehtovalla tavalla. Myös Piippuhyllyssä tavattu Aleksei Ignatenko löytyy Vorkutan gulagilta.
Jostain syystä Vovan (Vladimirin hellittelynimi) osuus häiritsi minua liian pitkälle menevänä. Muuten tuntui siltä, että tarina voisi olla totta, mutta salaliittoteoria tällä tasolla oli jotenkin liikaa. Erityisesti marilaisten elämään ja uskontoon liittyvät osiot olivat kiinnostavia - ja toivottavasti todenmukaisia. Ainakin luulen nyt tietäväni heidän tavoistaan enemmän.
Varovainen suositus Piippuhyllylle ja vahva suositus Yöperhoselle.
Katja Kettu: Piippuhylly
WSOY 2013
Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015

lauantai 28. toukokuuta 2016
Maailma kylässä
Maailma on tullut kylään Kaisaniemen puistoon, ja täytyyhän sellaista ihmettä mennä katsomaan. Kolmen hengen iskujoukolla suuntasimme lauantaina puolen päivän aikaan ensimmäiseksi katsastamaan ruokakojujen tarjonnan. Tarjontaa olisikin ollut monenlaista, mutta valitettavasti seuralaiset eivät olleet kovin kokeilunhaluisella päällä. Päädyimme siis nepalilaiseen - mikä toki on aina varma vaihtoehto. Tämän jälkeen hävisin äänestyksen seuraavasta kohteesta ja suuntasimme Tenava-Timbuktu -aluetta kohti käymättä kuuntelemassa SMG:tä.
Ehdimme nähdä viime hetket Klovni ja palatsin palvelija Chondong -esityksestä ja lapset pääsivät kokeilemaan muutamia balilaisen tanssin liikkeitä. Yleisöstä yksi ilmoitti kysyttäessä käyneensä Balilla, ja lasten mielestä kuulemma voisimme mekin matkustaa sinne joku kerta. Mikäs siinä, kivalta näytti tanssi ainakin. Chileläinen klovni Pablo Alwarez oli myös huippu, vaikkei innostanutkaan meitä Chilen matkaan tällä kertaa.
Missassimme Lennu Liito-oravan ja Kaarlo Karhun esiintymisen, mutta bongasimme sankarit Tenava-Timbuktun alueelta Keppieläinfarmi-työpajaa etsiessämme. Kaarlo vetäisi pienen räpin todisteeksi katu-uskottavuudestaan kun pieni seuralainen tiedusteli miksi karhulla on converset jalassa. Jäi silti epäilys, että saattaisi olla ihminen siellä karhupuvun sisällä. Kierrätyskeskuksen järjestämään keppieläinten askarteluun oli melkoinen tungos, mutta luovasti työpajaa levitettiin isommalle alueelle ja hyvin siellä saatiin yksi keppieläin aikaiseksi: Ruusa-hevonen. Ja oli muuten tekijänsä mielestä parasta koko päivässä!
Keppieläin piti jättää hetkeksi tauolle kun Tenava-Timbuktun teltassa alkoi Kiinalainen leijonatanssi -esitys. Tämä olikin varsin pelottava esitys: leijonat tulivat lavalle ja tekivät muutaman liikkeen kohti lavan edustalle kerääntynyttä yleisöä, seurauksella että heikompihermoisimmat pakenivat vanhempiensa turviin. Leijonat jatkoivat tanssiaan teltan ulkopuolelle ja teltassa alkoi Klovnit ilman rajoja -työpaja. Tämä oli huippua, kun lapset pääsivät mukaan sirkustelemaan. Valitettavasti eräät nimeltä mainitsemattomat sirkuskoululaiset hermostuivat kun ihmispyramidia ei rakennettu oikealla tavalla - eli siten kuin heidän sirkuskoulussaan.
Sirkustreenien jälkeen oli tarjolla origami-työpaja. Hieman epäilin, että lotuskukan taittelu voisi olla 6-vuotiaalle liian haastavaa. Hän ei kuulemma myöskään ole kiinnostunut kukista, mutta keksittyään, että kukan voi antaa pikkusiskolle paineli nuori mies reippaasti tungokseen kuuntelemaan ohjeita. Kärsivällisesti hän taitteli 9 tavallista terälehteä ja 3 kiiltävää, sekä muotoili näistä ohjaajien avustuksella kukan. Sillä aikaa keppiheppailija sai vielä tuunattua puuttuvia osia Ruusa-hevoseensa, vaikka virallinen keppieläinosuus olikin jo ohi (kiitos Katri!). Niin vaan lähdettiin hienon origami-lotuksen ja Ruusa-hevosen kanssa etsimään välipalaa.
Välipalan saamisessa haasteeksi muodostui äidin huono varustautuminen. Oli kyllä lähtiessä jo tuntuma, että käteistä olisi syytä olla mukana, mutta arvio parin kympin riittämisestä kolmen hengen ruokakojutarjoiluihin meni aika pieleen. Piti siis lähteä käymään pankkiautomaatilla. Paluumatkalla Rautatientorin puoleisen alueen läpi sain lapset puhuttua ympäri jonkin vähän eksoottisemman testaamiseen ja Tiibetiläiset momot kelpasivatkin toiselle. Palasimme vielä Tenava-Timbuktuun luvatuille letuille, ja sitten alkoikin olla vähän vilu ja muutenkin päivän annos täynnä. Kivaa ohjelmaa olisi kyllä ollut tiedossa vielä vaikka kuinka!
Kiitokset hienosta Tenava-Timbuktu -konseptista. Erillisellä aidatulla alueella on pienempien kanssa mukava olla, vaikkei kyllä alueen ulkopuolellakaan mitään ongelmia ollut pienten huomioimisessa. Vähän etukäteen jännitti ryysis ja jonot, mutta ruoka- ja vessatarjontaa oli alueella sen verran, että ainakin iltapäivän ajan selvisi hyvin pienellä jonotuksella.
Maailma kylässä 28.-29.5.2016
Kaisaniemen puisto ja Rautatientori
perjantai 27. toukokuuta 2016
Hotakaisen ja Sitran talousnäkemyksiä
Sitra on tänä keväänä järjestänyt Uusi juoni -lukupiiriä. Ideana on lukea kaunokirjallisuutta ja keskustella lukukokemusten pohjalta Sitran Kestävä hyvinvointi -visiosta. Tämähän on hauska idea, ja ilmoittauduin heti mukaan kun bongasin lukupiirin Twitteristä. Valitettavasti pari ekaa kertaa meni ohi, ja seuraavankin olen reissussa, mutta ainakin tämän ensimmäisen kerran perusteella koitan päästä syksyllä taas mukaan.
Tällä kertaa vuorossa oli Kari Hotakaisen Jumalan sana ja Kestävän hyvinvoinnin vision Talous uudistavaksi ja yhteisölliseksi -osio. Tilaisuus alkoi Sitran Paula Laineen alustuksella aiheesta Miten talouden uudistumisen teema näkyy Kari Hotakaisen Jumalan sana -teoksessa. Tämän jälkeen käytiin kommenttikierros, jolla kaikki saivat kertoa omat ajatuksensa aiheesta. Yleinen näkemys oli, että kirja kuvasi yllättävän 90-lukulaista talouselämää ja päähenkilön yhteneväisyys Björn Wahlroosiin oli jopa häiritsevän selvä. Pohdittiin, oliko tämä vain helppo valinta mennä siitä missä aita on matalin vai olisiko muunlaisia malleja ollut olemassakaan. St1:n Mika Anttosta ehdotettiin, mutta tämä ehdotus tyrmättiin, koska häntä eivät sido samat rajaehdot kuin pörssityhtiöiden johtajia.
Itse teos ei ole 90-luvulta, vaan on ilmestynyt 2011. Kirja kertoo Konserni Oyj:n toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemen matkasta Suomen halki ehtiäkseen aamu-TV:n haastatteluun. Islantilaisen tulivuoren purkauksen seurauksena lennot Lapista Helsinkiin on peruutettu ja Hopeaniemi hälyttää apuun edesmenneen isänsä jo eläkkeelle jääneen autonkuljettajan Armaksen. Armas suostuu viimeiselle työkeikalle pelastaakseen tyttärensä peliveloista. Matkalla kuunnellaan välillä edesmenneen Ukon, Hopeaniemen isän, viimeisiä terveisiä Armakselle ja pojalleen perinnöksi jättämiltä c-kaseteilta. Konserni Oyj on yritysjärjestelyjen keskellä ja Hopeaniemi pohtii omaa ja yrityksen historiaa öisen matkan aikana välillä torkkuen, välillä Armaksen kanssa keskustellen.
Hotakaisen teksti soljuu niin sujuvasti, että ehtii vasta kirjan luettuaan pysähtyä miettimään mitä oikein tulikaan luettua, totesi eräs lukupiirin osallistujista. Jostain syystä itselläni oli ennakkoluuloja Hotakaista kohtaan, ja sainkin yllättyä iloisesti kun teksti vei mukanaan. Pidin erityisesti Hopeaniemen tavasta vastata itse retorisiin kysymyksiinsä:
"Voinko ohittaa pikkupuheet, voin." "Saanko puhua suoraan, saan."
Jokin Hopeaniemen puhetyylissä muistutti samoin ajattelevien kollegoiden puhetta. Ja olihan siellä ihan hyviä huomiota, vaikka johtopäätöksistä olisinkin mahdollisesti eri mieltä:
"Kohta tilanne on sellainen, että kolmasosa kansasta lojuu taajamissa ilman töitä ja ahmii katkeruutta kuin porot jäkälää [...] Montako kertaa, monta, on tehnyt mieli huutaa kesken jonkun ajankohtaisohjelman, ettei kansalaisia rikkaus vituta, vaan se ettei heillä ole mitään tekemistä, työtä."
Oma tulkintani matkasta Suomen halki kohti omaa tuhoaan oli vertauskuva yhden aikakauden lopusta. Siinä missä Ukon maailma oli mennyttä maailmaa, jossa bisnekset hoituivat viinan voimin, on myös Hopeaniemen maailma auton takapenkillä ja muiden yläpuolella mennyttä. Eivät vuorineuvoksen tittelit enää hänen kavereilleen kelvanneet kirjassakaan. Uudet talousidolit ovatkin pelikehittäjiä, start up -yrittäjiä ja muita erinäisen pöhinän tuottajia, eivät niitä vuorineuvoksia. Hopeaniemi ajaa kohti omaa tuhoaan, ja maksaa matkasta kovan hinnan - niin autonkuljettajalle, satunnaiselle liftarille, kuin lopulta yritykselleen.
Lukupiirissä keskustelijoita oli paikalla järjestäjän ja alustajan lisäksi kuusi henkeä, mikä oli oikein sopiva määrä. Keskustelua syntyi ja kaikki pääsivät ääneen. Lopuksi heitin kuitenkin kysymyksen siitä kuka saa puhua taloudesta - kaikki muut osallistujat kun olivat miehiä (järjestävää tahoa lukuunottamatta). Eivätkö naiset uskalla puhua taloudesta, vai eikö aihe vain kiinnosta?
Sitran Uusi juoni -lukupiiri
25.5.2016
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Siltala 2011

sunnuntai 22. toukokuuta 2016
Neuvostotaidetta ja Didrichsenin taidemuseota ihailemassa
Kaupunkikulttuurikoti jatkaa valitsemallaan linjalla ja yrittää ehtiä viime tingassa näyttelyyn kuin näyttelyyn. Viime sunnuntaina olikin viimeinen mahdollisuus nähdä Olipa kerran neuvostotaide -näyttelyn teokset Mihail Arefjevin kokoelmasta. Retki Kuusisaareen kannatti, sillä näyttely oli kiinnostava ja myös itse museo pihapiireineen kiva retkikohde. Tosin kun harva se päivä jo vuosikaudet on tästä fillaroinut ohi, niin herää kysymys miten vaikea se pyörä on saada pysähtymään, ettei aiemmin ole tullut täällä vierailtua? Lasten kanssa matka toki on vielä vähän pitkä pyöräillä, joten hyppäsimme suosiolla bussiin.
Näyttelyn viimeinen päivä oli innostanut monta muutakin viime hetken vierasta näyttelyyn. Kiinnostava opastus valtasi pääsalin, mutta muuten oli hyvin tilaa kiertää ja sai ne pääsalin työtkin puikkelehtimalla katsottua. Näyttelyn teemana oli ihminen arjen sankarina, eli tyypillinen neuvostotaiteen aihe. Teoksista löytyikin odotuksia vastaavia propagandahenkisiä töitä työläisten paratiisista, kuten Vladimir Mjagkovin Kutojattaret (yllä). Niiden lisäksi esillä oli kuitenkin myös kiinnostavia maalauksia, jotka sosialistisen realismin puitteissa kuvasivat elämää hieman ideologian rajoilla. Ei siis pelkkiä työn sankareita, vaan myös arjen pieniä hetkiä, uimaretkiä ja kahvitaukoja, kuten Aleksei Kadushkinin Hitsarit (alla) röökitaouolla. Naisellisia naisia ja miehekkäitä miehiä. Töitä on esillä vuosilta 1920-1995, painottaen suojasään aikaa 60- ja 70-luvuilla.
Opastuksesta kuulin ohimennen sen verran, että Sergei Jakobtsukin Saamelaisnaiset on ollut yksi näyttelyn suosikkiteoksista. Tätä teosta jäin itsekin ihailemaan pidemmäksi aikaa (mikä siis lasten kanssa museossa tarkoittaa ehkä noin kahta minuuttia normaalin 30 sekunnin sijasta). Nuori, valaistu nainen ja vanhempi synkkänä, yhdessä teellä venäjänsinisessä maalauksessa. Ulkona kota ja poroja, sisällä radio, teetä ja sokeria.
Näyttely oli sopivan laaja lastenkin kiertää, vaikka kiinnostavinta kuulemma oli tällä kertaa alakerran Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen rituaaliesineet. Pihapiirin veistokset kutsuivat lähempään tutkimiseen ja uima-altaan mahdollista käyttöä pohdittiin kovasti. Aikuista vierasta viehätti pihapiirin metsäinen luonnontila naapuritonttien pengerrettyjen nurmikoiden kontrastina. Kaikille maistui pulla aurinkoisella terassilla kun sunnuntaiaikataulun bussitarjonta järjesti puolen tunnin tauon näyttelykierroksen jälkeen ennen kotiinlähtöä.
Olipa kerran neuvostotaide – teoksia Arefjevin kokoelmasta
Didrichsenin taidemuseo 13.2.–15.5.2016

sunnuntai 15. toukokuuta 2016
Punainen viiva kahdella tapaa
Klovniteatteri oli minulle jotain uutta, ja avoimin mielin suuntasimme Teatteri Avoimiin oviin katsomaan Red Nose Companyn esitystä Punainen viiva. Katsomossa törmäsimme ensimmäiseksi Kujerruksia-blogin Linneaan siippansa kanssa ja saimme pohjustuksen esitykselle - tai lähinnä varoituksen, että takaamme saattaa kuulua kovaäänistä hirnuntaa esityksen alusta loppuun. Varoitus piti paikkansa, taisipa Linnean siippa saada välillä esiintyjätkin pysähtymään loputonta naura kuuntelemaan!
Klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) kertoivat Punaisen viivan tarinan: Korpiloukon Topin ja Riikan köyhästä elämästä viiden lapsen kanssa, ja kuinka soli-sali-ratti toi lupauksen paremmasta - kunhan vaan hankkiutuisi kirkonkylälle vetämään sen punaisen viivan äänestyslippuun. Tämä tietenkin köyhää kansaa järkytti ja vähän pelottikin, mutta rohkeasti he käyvät kuuntelemassa agitaattoreita, keskustelevat asiasta naapurien kanssa ja lopulta hiihtävät parin päivän matkan kylille tekemään sen. Tarinalla ei kuitenkaan ole onnellinen loppu, ja kaiken naurun jälkeen vierähtää kyynel poskelle kun kuulee kuinka sitten kävikään.
Klovnit pitävät yleisön hallussaan koko esityksen ajan. Välikommentit tarinaan naurattavat, mutta juoni ei katkea. Välillä tulee musiikkipätkiä, ja yllättävän hyvin nykymusiikki sopii yli sadan vuoden takaiseen tarinaan. Kuulemme myös Ilmari Kiannon elämän käänteistä. Otso Kauton ohjaus toimii.
Eniten tämä esitys kuitenkin innosti minut tarttumaan Kiantoon. Mahdollisesti olen teoksen jossain koulutukseni vaiheessa ollut pakotettu lukemaan, mutta nyt teki mieli lukea voidakseen verrata omaa tulkintaansa klovnien tulkintaan. Ilahduin, kun Mike ja Zin kertoivat myyvänsä esityksen jälkeen Kiannon teoksia: olisin mielelläni ostanut kirjan omaksi. Vaan eipä ollut juuri tätä teosta valikoimassa. Onneksi kirjastossa oli.
Aluksi oli vaikea lukea romaania muuten kuin komediana - Miken ja Zinin tulkinnat olivat niin vahvasti mielessä. Vähän koomiseltahan Kiannon ilmaisukin kuulostaa näin yli sata vuotta myöhemmin. Luulin, että Retriika Euphrosyyne, Iita Linta Maria ja Peata Parpara Raakeli olivat klovnien väännöksiä, vaan ihanpa ovat Kiannon kynästä. Naurunpyrskähdysten välissä tulee kuitenkin eläydyttyä Korpiloukon emännän huoliin. Olen aina ajatellut, että kauheinta olisi jos ei voisi ruokkia nälkäisiä lapsiaan. Olen lukenut kuinka Afrikan pakolaisleireille saattaa kävellä hyväkuntoinen äiti nälkäkuoleman partaalla olevien lasten kanssa, samalla kun heikoimmat ovat jääneet matkan varrelle. Miten äiti voi syödä itse kun oma lapsi kuolee nälkään? Mutta jos äiti kuolisi nälkään, kuolisivat kaikki lapset. Miten sellaisesta voi selvitä järjissään? Ja niin luen Riikan tarinaa, kun ei ole lapsille vaatteita eikä ruokaa tarjota. Ja kuinka sitten käykään kun tauti iskee nälän heikentämään katraaseen? Kyllähän tämä tragedia on. Eikä tuonut punaisen viivan vetäminen kaivattua tulosta: "Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja vaikeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille?". Agitaattorien vaalilupaukset eivät pitäneetkään, ja Riika on jäänyt yksin mökkiinsä Topin jouduttua tukkitöihin. Eikä osaa äiti auttaa viikkokausia taudin kourissa kärsineitä lapsiaan. Taas itkettää.
Tämän kevään osalta klovnit on pakattu kuplamuoviin, mutta syksyllä taas jatkuu. Katso esityskalenteri täältä. Sitä odotellessa ehtii hyvin lukemaan alkuperäisteoksen. Suosittelen molempia!
Red Nose Company/Teatteri Avoimet ovet
Punainen viiva
1.3. - 12.5.2016
Ilmari Kianto: Punainen viiva
Otava 1909

maanantai 9. toukokuuta 2016
Carol ja Therese
Hieman häiritsevältä tuntui vanhemman yläluokkaisen naisen kiinnostus nuorta myyjätärtä kohtaan, mutta elokuvan edetessä tunne katoaa kun selviää, ettei vähän eksyneen oloinen ja epävarma Therese ehkä niin epävarma olekaan. Carolin miehen tuska sai miettimään onko miehelle lopulta kovempi paikka jos vaimo lähtee toisen naisen matkaan kuin olisi suhde toiseen mieheen? Leffan herättämistä ajatuksista tärkein liittyi kuitenkin loppuratkaisuun, joten nyt ei kannata lukea pitemmälle jos aikoo vielä käydä leffan katsomassa. Lopussa Carol nimittäin toteaa, että mies voi pitää lapsen - hän ei voi elää valheessa, eli yksin ilman naissuhteita. Tämä tuntui aika hurjalta valinnalta! En voi itse kuvitella tilannetta, jossa olisin valmis luopumaan lasteni huoltajuudesta parisuhteen vuoksi. Tietenkin asiaa on vaikea arvioida kun ei ole joutunut elämään "luontonsa vastaisesti", mutta tässä elokuvassa Carolinkaan ei tarvinnut elää miehen kanssa, jota ei halunnut - olisi vaan pitänyt pitäytyä parisuhteista. Toki Carolkin asetti huoltajuuskiistasta luopumisen ehdoksi tapaamisoikeuden lapseensa ja ehkä kyseessä olikin äidin suuri rakkaus lapseen: lapsen edun mukaista ei ole vanhempien riitely, varsinkaan oikeuteen meneminen. Vaikea tilanne.
Miten paljon yhteiskunta on muuttunut yhden ihmisiän aikana - ja toisaalta, Suomessakin kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen, joka vaatii, että naisparien lapsilla olisi yhtäläinen oikeus molempiin vanhempiinsa kuin heteroparien lapsilla. Käykääpä allekirjoittamassa, että meidän lapsistamme tämä nykyinen tilanne vaikuttaisi joskus uskomattomalta historian älyttömyydeltä. Niin, ja käykää katsomassa tämä elokuva, jos ette vielä ole ehtineet!
Carol
Ohjaus: Todd Haynes
Iso-Britannia/USA 2015
perjantai 22. huhtikuuta 2016
Voiko kouluampuja olla miellyttävä?
Pärttyli Rinteen esikoisteos Viimeinen sana ei käsittele helppoa aihetta. Kirja kertoo Franzista, lukiolaispojasta, joka kokee olevansa tosiajattelun filosofi - ja jota kiusataan armotta koulussa.
"- Mä täytän luentosalit. Ihmiset tulee Ruotsista ja Venäjältä asti kuuntelemaan kun mä puhun.
Hän piti tauon. Näitä asioita ajatellessaan hän oli monesti liikuttunut, ja vaikka hän ymmärsi, että kyse oli unelmista, elivät mielikuvat hänessä niin kirkkaina, ettei hän hetkeäkään epäillyt niiden toteutumista."
Franzilla on kuitenkin yksi ystävä ja sielunkumppani, jonka kanssa hän käy harjoittelemassa ampumista. Tai oikeastaan Franz istuskelee kivellä lukemassa kirjaa Kolehmaisen ampuessa aseellaan. Lopulta tilanne kuitenkin etenee pisteeseen, jossa Franz nostaa perintörahat tililtään ja hankkii Kolehmaisen avustuksella oman mutkan. Tätä ennen hänellä ja Virpillä on ollut orastava suhde, jonka perusteella Franz kokee rakastavansa "Virpi-jumalatarta". Tätä ei muuta se, että Virpillä on uusi suhde Jereen, joka sylkee Franzia kasvoihin.

Franz ei juuri arvosta saati kunnioita vanhempiaan. Hän puhuu heille röyhkeästi - huorittelee äitiään ja haistattelee isälleen - jos vaivautuu ollenkaan puhumaan. Hän myös tietää kuinka saada haluamansa: ostosreissu äidin kanssa päättyy 700 euron nahkatakin hankintaan, vaikkei äidillä siihen ehkä varaa olisikaan.
"Franz haki lautasensa ja vetäytyi tiskipöydän ääreen. Äiti näytti pettyneeltä ja harmistuneelta, mutta isä ei ollut huomaavinaan. Kaikki haarukoivat makaronilaatikkoa hiljaisuuden vallitessa. Franz nojaili keittiökaapistoon ja närkki annostaan. Vanhemmat pitivät kiinni perheen yhteisestä ruokahetkestä, ja vaikka tällainen tapa olikin Franzista porvarillista teeskentelyä, oli hän päättänyt sietää sitä osoituksena omasta kohoamisestaan aineellisten käytäntöjen yläpuolelle."
Rinne on luonut kirjan päähenkilöstä hyvin vastenmielisen tyypin. Mietin syytä tähän: onko lukijan helpompi kestää Franzin koettelemukset, kun hän on niin inhottava? Vai onko Franzista kiusauksen seurauksena tullut inhottava? Tosiajattelun suuri filosofi tuntuu kiusatun pojan itselleen rakentamalta mielikuvitushahmolta, eikä tositilanteen tullen filosofilta irtoakaan syvällisiä pohdintoja. Tulee mieleen tosielämän pieni prinsessa, joka kuoli tiara päässään oman isän käden kautta. Omassa mielikuvituksessaan voi olla prinsessa - tai Suomen suurin filosofi. Mielikuvitusmaailman ulkopuolella sitten isä tekee mitä tekee tai tämän kirjan tapauksessa luokkakaverit sylkevät naamalle.
Franzia kohtaan on vaikea tuntea empatiaa kun hänet kuvataan haistattelemassa äidilleen tai (omassa mielessään) halveksumassa filosofian opettajansa ajattelua. Ja silti, kun Virpi-jumalatar herättää yöllä hakemaan kassillisen herkkuja itselleen ja uudelle poikaystävälleen, tai kun uusi hieno takki tuhotaan. Eihän ketään voi noin kohdella, eihän? Ja kuitenkin kohdellaan, joka päivä. Ihan oikeassa elämässä. Ihan oikeassa elämässä on ollut niitä kiusattuja, jotka ovat tarttuneet aseeseen ja marssineet kouluun. Mutta sitten ovat ne kaikki, jotka ovat vain kärsineet hiljaa. Kenestä sitten tulee kouluampuja? Ja lopulta yksi pelottavimmista asioista vanhemmuudessa onkin lapsen kohtelu kaveriporukassa. Miten voisi vaikuttaa siihen, ettei omasta lapsesta tulisi se kiusattu, tai vielä pahempaa - kiusaaja?
"- Mä antaisin sulle kaikki maailman kaverit, äiti sanoi.
Franz kallisti päätään ja kuunteli.
- Mutta kun niitä kavereita, ei niitä Anttilasta osteta."
Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxboox 2014
Popular Posts
-
Ellen Thesleff on palannut parrasvaloihin kahden viime vuonna ilmestyneen teoksen myötä. Hanna-Reetta Schrekin elämäkerta käy läpi taitei...
-
Itkettää ja naurattaa. Helsingin sanomien esikoiskirjapalkintofinalisti Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kertoo tarinan kolmikymppisest...
-
Ian McEwanin Lapsen oikeus käsittelee vaikeaa aihetta: kenellä on oikeus päättää hoidosta kieltäytymisestä kun potilas on alaikäinen? Kir...
-
DocPointissa sai ensi-iltansa venäläisestä taide- ja queer-aktivistista kertova dokumentti Grey Violet - Odd One Out. Voina-ryhmän k...
-
Julia Varela: X/5.000 ARS17 nykytaiteen suurnäyttelyn teemana on digitaalinen murros: Internet ja digitaaliset palvelut. Näyttely täyt...
-
Avasin kesäteatterikauden Tervasaaressa Bonnie & Clyde -esityksen ensi-illassa 1.7.2017. Perinteiseen kesäteatterityyliin ilta oli v...
-
Viime sunnuntaina Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä sai ensi-iltansa Himo. Hanna Brotheruksen ohjaaman teoksen työryhmään kuuluu j...
-
Neljäs kesä Puotilan kesäteatteria meinasi mennä meidän porukalta ohi, mutta onneksi huomattiin mahdollinen virhe ajoissa ja päästiin vie...
-
Brittiläisen Lucy Kirkwoodin kirjoittama näytelmä ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin KokoTeatterissa o...
-
Kansallisteatterin uusi lastennäytelmä Mauri ja vähä-älypuhelin kertoo 8-vuotiaasta Maurista, joka kaivaa tunnelia Pasilasta Egyptiin ...
Sisällön tarjoaa Blogger.